Tunnetaan myös nimellä: Mies joka rakasti naisia; L’homme qui aimait les femmes
Maa: Ranska
Genre: Komedia, romantiikka
Ohjaus: François Truffaut
Käsikirjoitus: Michel Fermaud, Suzanne Schiffman, François Truffaut
Kuvaus: Néstor Almendros
Leikkaus: Martine Barraqué
Näyttelijät: Charles Denner, Brigitte Fossey, Nelly Borgeaud

En tiedä johtuuko siitä, että Steve McQueenin mainio seksiaddiktiokuvaus Shame on vieläkin tuoreessa muistissa väkevyytensä ansiosta vai mistä mutta pelkästään tämä Truffaut’n vuoden 1977 teoksen nimi nostaa esille samanlaisia mielikuvia. Loppujen lopuksi nämä mielikuvat ja ennakko-odotukset eivät osoittaudukaan aivan niin kaukaa haetuksi kuin voisi luulla.

Elokuva alkaa hautajaiskohtauksella, mistä ei suoranaisesti mutta kuitenkin varsin yksioikoisesti kohtauksen pitkittyessä käy ilmi, että kyseessä on alkaneen elokuvan päähenkilön viimeinen matka, mitä on säestämässä, mikäs muukaan kuin joukko naisia ja mielenkiintoisella tavalla hilpeä viulumusiikki. Musiikkivalinta tuntuu aluksi varsin ihmeelliseltäkin hieman hämätessään katsojaa luulemaan tilannetta täysin joksikin muuksi, mitä filmin kuvasto tarjoilee. Pian tosin käy ilmi, miksi musiikkivalinta oli juurikin tällainen.

Tarinan keskiössä naisia rakastaa mies nimeltään Bertrand Morane (Charles Denner), joka on ulkoisesti ja puheiltaan äärimmäisen itsevarma tapaus ja saa naisen kuin naisen kaadettua sänkyynsä. Kauniit sanat ja lemmenluritukset ovat hänelle arkipäivää mutta Dennerin tehdessä todella mainion roolisuorituksen on hahmosta heti nähtävissä asian todellinen laita; tämä mies on eksyksissä rakkauden maailmassa eikä hän todellakaan tiedä, mitä pitäisi tehdä vaan yrittää tukahduttaa rakastamisen tuskansa keneen vain, joka on valmis sitä edes hetkisen maistamaan. Suoraan sanottuna hän vaikuttaa äärimmäisyyksiin asti runnotulta ihmisreppanalta, joka ei ole ikinä saanut rakkautta niin paljoa kuin olisi halunnut ja ansainnut. Se ei kuitenkaan tee hänestä läpeensä depressiivistä hahmoa, ketä alkaisi väistämättä säälimään vaan kaikessa siellä pinnan alla kytevässä toivottomuudessaan Bertnard on ennemmin tragikoominen hahmo fyysisine ja sentimentalisine haluineen. Alun hilpeään päin kallellaan oleva hautajaismusiikki kuvaa siis mitä parhaimmin tarinan päähenkilöä ja tämän sisintä.

Juuri kun katsojana alkaa ihmetellä, miksi Bertrand toimii niin kuin toimii, nostetaan hänen menneisyytensä esille.  Hänen historiansa esitetään liiankin tulkinnanvarattomana, mikä syö auttamatta potkua koko elokuvalta kun katsojan omalle mielikuvitukselle annetaan varsin mitättömät eväät. Bertrand on kasvanut vailla isää ja äitinäkin hänellä on jonkinlainen miesten viihdyttämiseen keskittynyt epävarma ihmisraunio. Äidin taustaa ei valoteta mutta väistämättä tulee ajatelleeksi, että mikäli hänestä oltaisiin tehty elokuva, olisi sen nimi aivan hyvin voinut olla Nainen joka vihasi miehiä. Varmasti myös poika on juurikin tästä syystä aikanaan jäänyt vaille rakkauden tunnustuksia.

Kokonaisvaltaiselta otteeltaan tämä elokuva tuntuu todella omakohtaiselta ohjaajalleen. Pelkästään Truffaut’n kuvia katsoessa hänestä on hyvinkin helppoa saada vastaavanlainen kuva kuin Bertrandista. Ehkä Truffaut on laittanut Bertrandin kaatamaan naisia juuri siksi, että ei itse ole siihen ikinä arkuudestaan johtuen kyennyt. Ehkä Denner on valittu rooliinsa myös sillä perusteilla, että eihän mies loppujen lopuksi ole millään muotoa klassisen komea vaan enemmänkin karski kovine kasvoineen ja sitä kautta kierolla tavalla karismaattinen. Toisaalta niin sanotusti tavallisen näköisten ihmisten valitseminen elokuviensa keskeisimpiin rooliin tuntuu olevan kyseiselle ohjaajaherralle varsin tavallista. Kuitenkin se, purkaako Truffaut tällä elokuvallaan jotain tunnepatoutumiaan, pitää minut ajatuksena kynsissään yhä vahvemmin, mitä pidemmälle asiaa pohdiskelen. Kaikki se poikamainen viekkaus ja tietynlainen ujous, mikä Truffaut’n antamista haastatteluistakin paistaa tukee tätä asiaa. Jokainen ohjaaja taitaa vuodattaa jokaiseen elokuvaansa ja sen hahmoihin pienen silauksen omaa sisintään.

Klassiseen naiskauneuden kuvaukseen liitetään lähes poikkeuksetta sääret. Tätäkään seikkaa tämä elokuva ei jätä huomiotta vaan suorastaan herkuttelee sillä. Alun hautajaiskohtauksessa Bertnardin hautaan käyvät nyrkillisen multaa heittämässä kameran läpi nähtynä vain joukko eri näköisiä naisten jalkoja. Elokuvan lopussa tarinan edettyä kronologisesti loppuunsa nämä jalat saavat kasvot. Se tekee heistä oikeita ihmisiä ja palasia Bertnardin historiaa. Kamera näyttää nuo naiset niin kuin Bertnardinkin olisi heidät pitänyt nähdä; Oikeina, aitoina ja tuntevina ihmisinä, joiden tunteilla ei kenenkään tulisi koskaan leikkiä.

Tarinan loppupuoliskolla kun Bertnard hakee kustantajaa kirjoittamalle omanelämänkerralle, mikä kertoo, kuinkas muutenkaan kuin hänen lukuisista naisseikkailuistaan, astuu mukaan ehkä elokuvan merkityksellisin naishahmo. Kustantamojen miehet suhtautuvat poikkeuksetta vastahakoisesti hänen projektiinsa, kunnes eräs nainen, Geneviève (Brigitte Fossey), kokee teoksen luettua sen jollain tasolla omakseen ja haluaa taistella sen kustantamisen eteen. Genevièven ja Bertnardin suhde on poikkeava verraten muihin elokuvassa nähtäviin ihmissuhteisiin, sillä tämä nainen tuntuu aidosti ymmärtävän Bertnardia vaikka muiden tapaan myös hän rakastuu tähän mieheen. Jollain selittämättömällä tasolla Geneviève tuntuu olevan hyvinkin samanlainen kuin Bertnard. Hän ei puhu paljoa, mikä tekee hänestä suorastaan mystisen hahmon. Tavallaan hän on myös pelottava, mutta jotenkin kauniilla ja poikkeuksellisella tavalla. Pian heidän tapaamisensa jälkeen Bertnard kuitenkin joutuu kohtamaan väistämättömän kohtalonsa. Tässä vaiheessa alkaakin tuntua, että Geneviève on se enkeli, joka on tullut hakemaan tuota miespoloista tuonpuoleiseen. Ehkä Geneviève  todellakin sisimmässään tiesi, mitä oli tulossa. Tai ehkä hän vain halusi kostaa Bertnardille kun tämä ei ollut antanut hänen hiljaiselle rakkaudelleen vastakaikua, ja järjesti tuolle miespololle ansaitsemansa kohtalon tehden palveluksen myös muille loukatuille naisille. Bertnardin kirjan luettuaan Geneviève todellakin tiesi, mihin osaan naisen ruumista tämä mies suhtautui äärimmäisen intohimoisesti.

Mahdollisesti Genevièven lisäksi jokainen Bertnardin rakkautta, jos sitä nyt siksi voi kutsua, maistanut jäi kokemaan katkeruutta ja vihaa häntä kohtaan. Ehkä Truffaut siksi näyttää heidän katkeran suloiset kasvonsa elokuvansa lopussa.

Loppujen lopuksi Bertnard taisi ansaita karun kohtalonsa.