Maa: Suomi
Genre: draama, komedia , musikaali
Ohjaus: Oskari Sipola
Käsikirjoitus: Tua Harno
Kuvaus: Joonas Pulkkanen
Leikkaus: Antti Reikko
Sävellys: Markus Koskinen
Näyttelijät: Maria Ylipää, Johannes Brotherus, Riku Nieminen, Pihla Maalismaa, Anu Sinisalo, Peter Kanerva
Musikaaleja ja musiikkielokuvia on viime vuosina ja vuosikymmeninä tuotettu Suomessa vähänlaisesti, vaikka erityisesti pop-musiikkiin nojautuvan musikaalin pitäisi vedota laajaan yleisöön. Retrosta viehätysvoimaa etsinyt Vuonna 85 oli hitti, muttei herättänyt kiinnostusta nuorisossa. Nuorisoelokuvalla pitäisi olla sanottavaa oman aikansa nuorille ihmisille.
Oskari Sipolan edellinen kokopitkä ohjaustyö Elokuu (2011) oli ollut selkeästi nuorille suunnattu elokuva. Päähenkilö oli rajojaan kokeileva nuorimies, joka ei vapautensa vastineeksi joutunut uhraamaan mitään eikä vastaamaan kenellekään. Sipolan tuorein elokuva Ollaan vapaita laventaa näköalaa. Enää ei pitäydytä yhdessä elämän saumakohdassa, vaan omaa paikkaansa etsivät nuorten ihmisten lisäksi nuoret aikuiset ja keski-ikäiset, kukin omista lähtökohdistaan. Näennäisen vapaat ihmiset ovat erinäisten jännitteiden ympäröiminä, eivätkä he osaa tai halua nähdä omaa tilannettaan sellaisena kuin se todella on.
Sijaisperheessä keskellä turvallista omakotitaloidylliä kasvanut Leo (Johannes Brotherus) rimpuilee kohti itsenäisyyttä ja vapautta, kuten jokainen 16-vuotias miehenalku. Hän saapuu tekosyyllä Helsinkiin etsimään biologistä äitiään Seljaa (Maria Ylipää). Pojan ilmestyminen osuu sekavaan saumaan. Seljalla on nimittäin edessään valintojen paikka: rento elämä boheemissa kimppakämpässä vai pakettitaloratkaisu maalla ja insinöörimies. Pakkaa sekoittavat hyvässä ja pahassa kämppikset; anarkistinen Henkka (Riku Nieminen) ja biletyksestä elävä Iisa (Pihla Maalismaa). Toisaalla Leon kasvattiäiti Merja (Anu Sinisalo) oireilee aviokriisin partaalla. Uudenlaista elämää etsivä Leo huijaa ja valehtelee itsensä lähemmäs Seljan elämää, kunnes ylenpalttisen, ilman vastuuta koetun vapauden vyyhti alkaa tuntua jopa kuristavalta. Kuuman ja pitkän kesän aikana kaikki henkilöt käyvät läpi muutosvaiheen, jossa jokainen vaihtoehto kohti eteenpäin nytkähtävää tulevaisuutta tuntuu vaikealta ja paluu entiseen houkuttelevalta mutta selvästi mahdottomalta.
Helsinkiä on kuvattu kotimaisessa elokuvassa paljon. Silti Joonas Pulkkasen kamera löytää aurinkoisen kaupungin uumenista tuoretta kulmaa. Leolle Helsinki näyttäytyy houkutusten, vapauksien ja ensimmäisyyksien kenttänä. Siksi kaupunkikuva on positiivinen. Suuret laajakuvat ovat vähissä, ja fokus säilyy ihmisissä ja kasvoissa. Se palvelee tarinan henkilökeskeistä aihepiiriä.
Kerronnalliset haasteet ovat olleet melkoiset. Kuuden keskeisen henkilöhahmon tarinoista on haluttu kertoa juuri niin paljon kuin elokuvan draaman kaari antaa myöten. Kaikkia lankoja ei lopulta solmita yhteen, vaan muutamat sivupolut jatkavat kulkuaan kohti avointa tulevaisuutta. Tematiikka on rikas tutkielma elämän saumakohdista.
Henkilöhahmojen keskinäiset suhteet sekä itse kunkin suhtautuminen tulevaisuuteen selvitetään nasevan dialogin kautta. Koko elokuvan yläotsikkona voisi olla Merjan melankolinen repliikki: “Kuka minä olen?” Ollaan keskellä tyhjiötä, jossa elämän kaikki tärkeimmät ihmiset ovat kadonneet viereltä. Leon ja Iisan viimeisessä dialogissa osoitetaan, miten aika vähitellen sulattaa ikäeron aiheuttamat muurit.
Hahmot saavat tarpeellisen määrän tilaa, ja näyttelijät ovat tilanteen tasalla ollen rooliensa kokoisia kautta linjan. Tunnepitoisuus ei mene liiallisuuksiin: Jännitteet eivät ole melodramaattiset eikä komiikka ole farssia, vaan sekä draaman että komedian elementeissä säästellään. Tyyliratkaisut ovat hienovaraiset ja siten uskottavat. Henkilöhahmot tuntuvat suoraan kadulta poimituilta, ja näyttelijätyö on autenttisenoloista tulkintaa jokapäiväisestä elävästä elämästä.
Vain laulukohtauksissa pääsevät syvemmät tunnetilat irti. Rokahtavaan pop-musiikkiin tukeutuva soundtrack on radioystävällistä ja juuri sellaista, mitä suomalaisessa musiikissa on totuttu kuulemaan. Kiinnostavimpia säröääniä kuullaan esimerkiksi Henkan punk-bändin keikalla, mutta varsinainen pysäyttäjä on draaman kaaren syvimmällä hetkellä esitetty Seljan ja Leon duetto Kaunis myrsky.
Toisaalta Ollaan vapaita -elokuvan kypsä vakavuus (ei pidä sekoittaa totisuuteen) voi kääntyä elokuvan kompastuskiveksi, noin kaupallisessa mielessä. Puhdasta ja helposti sulavaa komediaa etsivä yleisö saattaa vierastaa kesäistä musikaalikomediaa, jossa irtovitsien ja karikatyyrisen hauskojen henkilöhahmojen sijasta onkin oikeita ajatuksia herättäviä elementtejä.
Ilahduin tästä positiivisesti, koska mielestäni Sipolan Elokuu on suorastaan raivostuttavan huono. Ollaan Vapaita kuitenkin aika hyvin näyttää, että ohjaajalla on oikeasti hyvä flow töissään – hyvä leikkaaja auttaa suuresti – ja langat pysyvät yllättävän hyvin käsissä, mitä ei heti odottaisi koska, kuten sanoit, tässä on varsin suuri hahmokatras. Pidin eniten siitä, että toisin kuin Elokuussa, jossa pääosamies oli suoranainen Mary Sue joka pääsi ideaaliin panoksettomaan kesäromanssiin (tytön kanssa jonka Sipola bongasi discojonosta, heh), tässä teoksessa näkökulma hahmoja kohtaan on jatkuvasti jopa humoristisiin mittasuhteisiin paisuvan kriittinen (se koko sammutetaan bensalla tulta -biisi etenkin), mutta se tuntuu terveeltä, ja freesiltä, suomalaisen valtavirtaelokuvan kirjossa, jossa suurin osa teoksista kuluttaa suurimman osan elokuvasta idolisoiden hahmojaan. Tässä mielessä über-onnellinen lopetus tuntuu falskilta, koska kuten Niemisenkin hahmo jossain välissä toteaa, ei sille teinille voi antaa anteeksi (sitten vain annetaankin seuraavassa kohtauksessa koska hei, kässäri käskee). Hyvä fiilis tästä silti jäi, mitä en todellakaan odottanut.