Attack on Titan on länsimaissakin suuren suosion kerännyt manga ja animaatio-TV-sarja, joka kertoo epämääräisessä vaihtoehtotodellisuudessa ihmisiä murhaavien jättien torjuntaan erikoistuneiden joukkojen edesottamuksista. Nyt sarjaan perustuen Japanissa on ilmestynyt jo yksi elokuva (ensi-ilta 1.8.2015) ja seuraava osa on tulossa syyskuussa (19.9.2015). Ensimmäistä elokuvaa on kritisoitu paljon milloin mistäkin, mutta en tässä tekstissä puutu sen kummemmin sen laatuun.

Elokuvaversiot on toteutettu live-actionina animaation sijasta ja niiden myötä pinnalle on tullut hämmentävä puheenaihe. Paljon keskustelua on, kummallista kyllä, herättänyt tulevan elokuvien näyttelijöiden koostuminen japanilaisista. Jopa ensimmäisen elokuvan kritiikeissä on vaivauduttu mainitsemaan asiasta.

Hahmoilla animaatiossa ja mangassa on lähinnä saksalaiset nimet, joten moni on odottanut jostain syystä näyttelijöiden olevan… saksalaisia. Se että animessa kaikki puhuvat japania ei ole tuntunut merkitsevän ketään, tosin tämä saattaa johtua siitä, että anime-sarjat dubataan niin monessa maassa. Toisaalta esimerkiksi yhdysvaltalaisten fanien vaatimukset hahmojen saksalaisuudesta kummastuttavat, koska dubbauksessakin hahmot puhuvat englantia.

Käytin sanoja “keskustelu” ja “puheenaihe”, mutta tein niin aika löyhästi. Todellisuudessa kyse on siitä, että nettiloukkaantujat ovat innostuneet horisemaan omiaan, vaikka kyse on japanilaisesta animaatiosarjasta, jonka tekijät ovat japanilaisia ja joka on mahdollisesti metafora Japanista, vaikkakin sijoitettu epämääräiseen vaihtoehtotodellisuuteen, jota tekijät voivat taivuttaa aivan oman mielensä mukaiseksi; sellaiseen todellisuuteen, jossa ihmiset lentävät jetpackeilla ja hakkaavat miekoilla jättiläisiä, vaikka kaupungeissa ei ole sähköjä. Elokuvaversiossa muutoksia tarinaan on tehty muutenkin raskaalla kädellä, osa niistä mangan piirtäjän, Hajime Isayaman, pyynnöstä.

Koska hahmoilla on hämäävästi eurooppalaiset nimet ja sarjan mielikuvituksekas ja erilaisia elementtejä yhdistävä design on syntynyt sen luojan innostuksesta eurooppalaiseen historiaan, koko Internet on äkkiä täynnä ihmisiä, jotka vaativat suu vaahdossa, että ratkaisut tehdään heidän ajatteluaan kunnioittaviksi. Kysymyksen ydin on aina sama ja nolostuttavan kiihkeä: miksi näyttelijät eivät ole valkoisia? Kysymys on sinänsä kiinnostava, koska se tarjoaa meille mahdollisuuden tarkastella sitä puolta fiktion luonteesta, joka alkaa ideologis-poliittisessa maailmassa kadota hyppysistä, niin kummallista kuin se postmodernina aikana onkin.

Vastaus kysymykseen kun on, tietysti: hahmot eivät ole piirretyssä “valkoisia”, vaan:

FIKTIOTA

Esimerkiksi Final Fantasy -pelisarjan peleissä on monia piirteitä eurooppalaisista mytologioista. Se ei silti tee niiden hahmoista eurooppalaisia. Attack on Titanin kohdalla on kyse animaatioon ja sarjakuvaan pohjautuvasta elokuvasta. Katsoessaan sarjakuvahahmoja, jotka elävät mielikuvitusmaailmassa, katsoja vain kuvittelee heille rodun, koska sarjakuvahahmot eivät ole totta. Hyvä esimerkki tästä kuvittelusta on se, että Attack on Titanin hahmojen nimet ovat pääosin eurooppalaistaustaisia, mutta eivät välttämättä saksalaisia, teos tapahtuu vaihtoehtouniversumissa ja hahmot on piirretty japanilaiselle animointikulttuurille tyypillisesti… dubeissa jokainen hahmoista puhuu dubbausmaan kieltä… ja silti moni väittää hahmojen olevan ehdottomasti saksalaisia.

Millainen luonne pitää olla, että vaatii elokuvalta “todenmukaisuutta”, kun todenmukaisuuden isoin referenssi on fantastisia elementtejä sisältävä sarjakuva? Kuinka laiska täytyy olla, kun ei tajua japanilaisessa populaarikulttuurissa olevaa adaptoitavuuden elementtiä; esimerkiksi luoviin ja asiat uusiksi laittavien fanijuttujen tekemiseen kannustetaan ja cosplay-kisoissa ketään ei tunnu haittaavan millainen ihminen siellä puvun alla “oikeasti” on.

Eikö “todenmukaisuuden” vaatiminen tarkoita sitä, että ajattelee sarjakuvahahmon olevan jossain muodossaan fundamentaalisesti “totta”? Ja jos jostain syystä ajattelee näin, kannattaisiko tutustua vaikkapa Marvelin multiverse-ajatukseen ja siihen kuinka se metatasolla pitää tällaisia todellisuuden vaatimuksia täydellisesti pilkkanaan?1 Se voi selventää sitä millainen formaatti sarjakuvat ja niiden adaptaatiot todellisuudessa ovat. Tai kannattaisiko miettiä omaa todellisuuskäsitystään noin muuten?

Vitsi on tietenkin siinä, että mikään sarjakuvissa tapahtuva ei ole muutenkaan totta, vaikka kuinka jokin asia olisi kaanonia ja jokin toinen ei. Hämähäkkimiestä tai Wolverinea ei ole olemassa kuin ideoiden tasolla ja jokainen idea on, kuten Platonilta ja sittemmin Immanuel Kantilta jo kauan sitten opimme, jossain tavoittamattomissa. Jos tekijä tai tuotantoyhtiö sanoo, että tämä on kaanonia ja tämä ei, ei sen kumoamiseksi vaadita kuin lukijalta yksi toteamus: “Olet väärässä.” Ja sama toimii tietysti toisinpäin.

Se että kukaan suostuu edes kunnioittamaan tällaista kaanonjärjestystä vaatii ihmisten keskinäistä sopimusta, siis sen leikkimistä, että asia nyt vain on näin. Tällaista sopimusta ei Attack on Titanista ole. Uskollisuuden vaatiminen on nyrpeän fanin ulinaa, jossa kukaan ei saa tehdä mitään teoksille ennen kuin hyväksyttää sen faneilla, vaikka tietysti saa; kukaan ei ole taidetta tehdessään vastuussa kenellekään toiselle. Ammattiloukkaantujat kuitenkin nyrpistävät nenäänsä milloin mistäkin, joka ei heidän mielestään “sovi”: Atticus Finch ei saa olla rasisti, James Bondin esittäjäksi ei saa edes harkita mustaa miestä ja The Beatlesin olisi pitänyt jatkaa ikuisesti.

Vaikka omaankin työhöni liittyy ennen kaikkea todellisen elämän ideologioiden tunnistaminen fiktiivisten rakenteiden takaa (koska ideologiatonta luomisprosessia ei ole), kuuluu siihen myös sen ymmärtäminen, että on olemassa raja jolloin fiktio on yksinkertaisesti vain fiktiota. Näitä rajoja on aseteltava, jotta teoksista voi poimia sen mikä niissä on aidosti olennaisinta ja kiinnostavinta ja mikä vain tyhjää tauhkaa. Muuten taiteesta tai yleensäkään mistään puhuminen muuttuu mielettömäksi.

Perussääntö, myös lain edessä, on se, että fiktiota saa muokata hyvin vapaasti. Itse muokkaus ei siis ole mitenkään erikoista, se kuuluu luovuuteen prosessina. Fiktiosta tulee filosofinen ongelma vasta sitten, kun sen ilmentämä ideologia on aktiivista. Ei ole erityistä merkitystä sillä mitä kansallisuutta näyttelijät Attack on Titanissa ovat, vaikka ne mielleyhtymiä herättävätkin. Merkitys on sillä mitä he tekevät ja sitoutuuko tämä tekeminen heidän mahdolliseen kansallisuuteensa. Asioille asettuvat toiminnan perusteella prioriteetit.

Animaatio erityisesti on media, jossa todellisuutta ja sen tulkintaa taivutetaan miten tahansa. Se, että animaatioon pohjautuvalta teokselta vaaditaan realismia on vielä tuplasti absurdimpaa kuin vaatia, että elokuvan pitää tapahtua vaikkapa täsmälleen samalla tavalla kuin kirjan, vaikka taiteenlajista toiseen adaptoitaessa uskollisuus on lähtökohtaisesti pinnallista ja siten mahdotonta. Sama toimii tietysti toisinpäin. Vaatimalla joidenkin fiktiivisten hahmojen olevan tiettyä ihonväriä vain jotta tasa-arvo toteutuisi, vaatii taiteen kokija jotain ennen kuin edes tietää mistä on kyse.

Jos joku päättää tehdä Simpsoneista live-action-elokuvan, voisin siis Attack on Titanin hurjistuneiden fanien logiikalla vaatia, että kaikilla valkoihoisilla näyttelijöillä pitää olla keltatauti eikä lähes kellään saa olla kunnollista alaleukaa. Ja oletteko huomanneet, Roger Rabbitissa se kani ei ollut oikea kani, vaan animaatiohahmo eikä animaatiohahmoja ole olemassa ihmisten rinnalla oikeassa maailmassa?

Sen lisäksi aion vaatia jokaisen yhdysvaltalaisen tilille siitä, että jokainen ulkomaalainen yhdysvaltalaisessa elokuvassa sitten 1940-luvun on puhunut joko englantia naurettavan korostetulla aksentilla tai sitten ihan vain englantia ilman aksenttia. Aion myös nostaa pöydälle kysymyksen siitä, että onko Jeesus todella puhunut aikanaan englantia ja näyttänyt jostain syystä aivan samalta kuin Willem Dafoe, näyttelijä, jonka on tiedetty eläneen vasta noin 2000 vuotta myöhemmin! Näin nimittäin on elokuvassa Kristuksen viimeinen kiusaus, joka perustuu kreikkalaisen kirjailijan romaaniin; kreikkalaisen kirjailijan, joka ei koskaan tavannut Willem Dafoeta. Ja oliko Jeesuksen kuollessa kameroitakaan paikalla?

Muoto on osa viestiä, mutta viesti elää vasta kun muoto lähtee liikkeelle ja liikkuu maailmassa. Viestin nyansseja taas on yhtä monta kuin tulkitsijoita.

On hämmentävää kuinka yksisilmäiseksi niin moni muuttuu, kun kyse tulee roduista. Olemme huomanneet sen Suomessakin vellovasta julkisesta keskustelusta, jota kutsun tässä keskusteluksi, vaikka oikeasti kyse on massiivisesta vitsistä. Joitain vuosia takaperin jotkut vuorostaan sekosivat mustasta Hämähäkkimiehestä ja pitivät sitä pyhäinhäväistyksenä kunnes huomasivat, että tarinat olivat ihan yhtä viihdyttäviä kuin ennenkin (ja edelleen, multiverse on Marvelin “se juttu”…). Nyt kukaan ei vain välitä.

Surullisesti Attack on Titanin ympärillä vellova hälinä tuo esille sen, ettei Internet ole toivotulla tavalla tuonut kulttuureita lähemmäksi toisiaan tai auttanut meitä yksilöinä ymmärtämään mitään toistemme motiiveista. Se on tuonut odottamattomia ongelmia arkipäivään ja kärjistänyt niitä. Historiallisesti vain hyvin vähän aikaa sitten monet kansat, kuten suomalaiset, elivät vain oman kulttuurinsa sateenvarjon alla. Ihmisille seikkailu oli matka Pieksämäeltä Kuopioon, ja vain harvoin, yleensä taiteen kautta, he saivat häivähdyksiä muiden kulttuurien ihmeellisyyksistä.

Nopeasti suomalaisetkin ovat kuitenkin joutuneet kohtaamaan yllättäviä kysymyksiä: miten puhutellaan oikeaoppisesti japanilaista chat-kaveria, vaikka keskustelu tapahtuu englanniksi? Mikä on oikea määrä juomarahaa, kun matkustetaan Costa Ricassa taksilla? Mikä on Iranissa asuneen shiiamuslimin ajattelun kulttuurinen tausta, kun luen hänen blogejaan? Nämä ovat nykypäivän kysymyksiä, jotka tulevat väistämättä vastaan Suomessakin, kun nuoret sukupolvet kasvavat ja kansainvälistyvät, netti tulee täydellisen sulautuneeksi osaksi arkea, ja maaseutu tyhjenee isoihin yliopistokaupunkeihin ja niiden lähialueille.

Kaikkein surullisin juttu on se, että äänessä eniten olevat ihmiset eivät itse asiassa kysy näitä kysymyksiä, vaan pitävät tiukasti kiinni oman näkemyksensä paremmuudesta. Tärkein kysymys jää kysymättä myös: mikä omassa taustassani saa minut näkemään asiat näin? Kyky nähdä toisten kulttuurien taakse ei ole kehittynyt mitenkään, koska tiedolla ei ole enää arvoa; vain kokemuksilla ja hedonismilla on jokin arvo, ja hedonismi toimii vain, jos maailman taivuttaa oman mielensä mukaiseksi ja vaatii muilta ymmärrystä ilman halua hankkia sellaista itse.

Joitain saattaa huvittaa ajatusleikki “kehittymättömästä” luolamiehestä, joka tuotaisiin aikakoneella nykyhetkeen ihmettelemään nykyajan keksintöjä silmät ymmyrkäisinä. Voi kuinka me nauraisimmekaan otukselle, joka ei tajuaisi sitä mikä on sivistyneille ihmisille itsestäänselvyys… Mutta naurajat eivät ymmärrä, että todellisuudessamme on edelleen valtava lauma henkisiä pieksämäkeläisiä, jotka eivät ole koskaan käyneet edes Helsingissä tai Tampereella saakka tai Lapissa tai Seinäjoella tai Savonlinnassa tai Jyväskylässä tai Oulussa. Siis eivät tiedä mitään edes ympärillään asuvista suomalaisista. Eivätkä he ole kenties edes lukeneet kirjoja tai katso televisiosta kuin roskaa. Ulkomaalaisen näköisiä ihmisiä on tullut heille vastaan korkeintaan kiinalaisessa ravintolassa, jonne ei uskalla mennä, koska sieltä ei saa pottumuusia.

Koska tietokone on kuitenkin välttämättömyys lähes joka taloudessa, sen avaama maailma on tällaisille ihmisille ihme siinä missä se olisi luolamiehellekin. Tietokoneen kautta kodin olohuoneisiin tulee kaikkea pelottavaa ja ihmeellistä, jota ei millään tahdo uskoa todeksi, koska Pieksämäellä tällaisista asioista ei ole aiemmin kuultukaan. Eikä kaikki se aivan totta olekaan tai ainakin totuus ei ole pysynyt minkäänlaisessa mittakaavassa, kun siitä on tullut uutinen: sossumamut, uusnatsit, homosaatio, anarkistit ja hullut poliitikot ryskivät sisään silmien verkkokalvoista, kiitos myös ensiluokkaisen suomalaisen journalismin. Maailma muuttuu sotatantereeksi, me vastaan ne. Ja usein “me” ovat niitä, jotka onnistuvat levittämään sellaista pelkopropagandaa, joka sopii parhaiten omaan makuun.

Tietysti reaktio tähän kaikkeen vieraaseen ei siis ole halu ymmärtää, vaan viha. Kehtaavat tulla minun olohuoneeseeni sanomaan miten minun tulee elää! Vihaan jää koukkuun. Samat ihmiset selaavat kuumeisesti nettiä ollakseen vihaisia ja hermostuvat kaikesta mikä maailmassa ei ole pieksämäkeläisyyttä. Internet on luonut tunteen siitä, että kaikki erilainen, jota ei voi sietää tapahtuu aivan vieressä, silmien edessä, vaikka ei tapahdu. Kaikki vieras on näille ihmisille edelleen kaukana; toisten ihmisten sisimmässä, tuntemattomissa kulttuureissa ja tuhansien kilometrien päässä. Se on sitä ikuisesti, koska ymmärrystä ei ole.

Ennen kuin kukaan käsittää tahallaan väärin, että elokuvalehden elitisti pilkkaa maalaisia tai erästä poliittista puoluetta, mainitsen, että helsinkiläiset ovat ihan samanlaisia, samoin turkulaiset ja jyväskyläläiset tai porilaiset ja niin edelleen. Samoin kaikista poliittisista väreistä löytyy näitä henkisiä pieksämäkeläisiä, katsomatta ikään ja sukupuoleen, junttiuteen tai hipsteriyteen. Omassa ideologiassa pahinta on se, että se tekee ihmisen itselleen sokeaksi.

Tieto on jotain mikä on “siellä jossain”, jotain mikä ei kosketa ihmisen elämää, jotain mikä on varalla wikipediassa ja kirjoissa. Herran tähden, jos meidän täytyisi ottaa siitä selvää itse. Sehän tarkoittaisi vastaan tulemista ja sitä ettei olisi enää syitä vihata. On helpompi olettaa ja vaatia kuin tietää ja myöntyä.

Olennaista on mitä fiktiivisillä hahmoilla sanotaan, ei yksin se mitä ne ovat. Se ei ole suuren suuri ongelma, että Hämähäkkimies tai Attack on Titanin päähenkilö on musta tai valkoinen tai aasialainen. Se on ongelma, jos Hämähäkkimies tai AoT:n päähenkilö on musta tai valkoinen tai aasialainen ja julistaa tuovansa maailmaan herrarotunsa ilosanomaa.

Sanottakoon lopuksi, että myös poliitikko on osin fiktiivinen hahmo, jonka vaarallisuus riippuu hänen tekemisistään. Myös politiikka on performanssi, fiktionäytelmä. Se mitä jokin on, on ennen kaikkea sitä mitä jokin tekee. Silloin passiivinen ideologia on muuttunut aktiiviseksi ideologiaksi. Myös politiikkaan meillä tulee olla sellainen etäisyys kuin populaarikulttuuriin. Tämä meidän tulee oppia, että voisimme nähdä paremmin.

1Multiverse perustuu siis siihen ajatukseen, että totutuilla hahmoilla voidaan periaatteessa tehdä mitä vain ja sijoittaa tapahtumat toiseen maailmaan, siis sanoa että kyse “ei ole kaanonista”, niin sanotusti sarjakuvan sisäisestä todellisuudesta, joka muodostaa olennaisimpien tapahtumien selkärangan.