I

Oletteko kuulleet tai lukeneet erityisesti vanhempien elokuvaharrastajien päistä lähtöisin olevia ajatuksia siitä, kuinka elokuva on kuollut, koska se on digitalisoitu ja filmikopioita on yhä vaikeampi saada? Kuinka DVD on suuri saatana, ja elokuvan taso ei ole laskenut vain valtakunnallisesti vaan myös kansainvälisesti? Minä olen, useinkin, enkä vähiten eräästäkin suomalaisesta elokuvakulttuurin ilosanomaa edistävästä lehdestä.

Elokuva on eräille vanhoille parroille lähes kuollut, henkitoreissaan nytkyvä pala hohdokasta menneisyyttä, jolloin kaikki oli paremmin. Silloin oli elokuvakerhoja, jotka näyttivät vain klassikkoja syntyessään ja elokuvat ottivat kantaa. Godardia pyöriteltiin alkukuvina jopa lastennäytöksissä ennen Antonioni-maratonia. Kaikki pitivät kaikesta, kulttuuri oli liekeissä (ilosta).

Mutta nyt on kaikki huonosti, koska Kokoomus, KAVA, Finnkino, YLE ja muut möröt ovat päättäneet yksissä tuumin tappaa elokuvakulttuurin Suomen maasta.

Niinpä vanhat parrat ovat vihaisia. Vanhojen elokuvien digitalisointi latistaa elokuvan taian! DVD:t ovat murhanneet elokuvien Oikean Formaatin! Ja tietokoneaika… siitä ei edes puhuta. Tietokoneet ovat niin kylmiä, dystopisia, niistä puuttuu vanhojen aikojen elokuvakoneiden lämpö…

Niinpä vanhat herrat (ja jotkut ei niin vanhatkaan) nurisevat: Kaikki ei-filmiltä esitetyt elokuvien kopiot ovat elokuvien varjoja, kaukana siitä mitä elokuvan kokemuksena pitäisi olla. Toisinaan tähän kuoroon yltyvät jopa VHS-aikana elokuviin kiinni kasvaneet kriitikot tai intohimoiset harrastajat.

En sano etteikö tällä vähän joka suuntaan ampuvalla kritiikillä olisi toisinaan paikkaansa. Esimerkiksi YLE:n nykyinen suhtautuminen dokumenttituotantoihin huolettaa itseänikin.

Toisinaan taas… noh. Elokuva on vanhojen partojen silmissä kokenut niin vahvoja muutoksia ettei siitä voi enää Oikeana Elokuvana puhuakaan. Elokuva on poljettu, tuhottu, tapettu, nyljetty, teloitettu, elävältä keitetty ja nekrofilialla häpäisty, ennen kaikkea tämän mainitsemani lehden pääkirjoituksissa, jotka rustaa tämän maan takuulla tunnetuin elokuva-asiantuntija. Kaikki te hänet tunnette.

Kurt Vonnegutin sanoin: ”So it goes.”

Ja mikä minä olen tätä kyseenalaistamaan? En ole elänyt elokuvakerhojen kukoistuskautta.

Toisaalta, väitän etteivät monet konkarit vuorostaan ole todella kokeneet sitä kautta, jolloin olen vaikka itse aloittanut elokuvan harrastuksena – eivätkä ainakaan samasta näkökulmasta.

Ennen kaikkea vanhemman sukupolven asenteessa toistuu – ja häiritsee – näkökanta, jossa filmi on formaattina ylivoimainen, ja kaikki muu on paskaa. Digitaali on filmin surkea kopio. DVD:t eivät esitä elokuvia lainkaan, elokuvan varjoja vain. Blu-raykin on siitä vain hieman askel parempaan suuntaan. Striimaus ei ole edes hyväksyttävä todellisuuden osa.

Lisättäköön, että tämän asenteen olen havainnut ennen kaikkea Suomessa. Esimerkiksi valtameren toisella puolella senkin luokan nimellä kuin Jonathan Rosenbaum on huomattavasti optimistisempi suhtautuminen elokuvan tulevaisuuteen.

Jos puhutaan siitä miten elokuva on ”tarkoitettu nähtäväksi” ja että “oikea formaatti” on vain ja ainoastaan filmi, mennään sellaiseen filosofiseen hiustenhalkomiseen, että sitä voidaan jatkaa vielä vuosienkin päästä. Onhan filmikopio jo itsessään ”väärennös” aidosta tilanteesta, katsojan huijaus, 24 kertaa sekunnissa. Kopiot restauroidusta filmikopiosta taas jo lisähuijaus. Digitaalikopiot ovat vain yksi kerros lisää tähän kusetukseen.

Toki olen tietyssä määrin samaa mieltä. Useimmat maalaukset ymmärtää parhaiten, kun ne näkee tiettyyn tilaan aseteltuna ja oikealta etäisyydeltä. Ei tietokoneen ruudulta. Elokuvat pitää esimerkiksi esittää oikeassa kuvasuhteessa, eihän maalaustakaan ole kokonaan nähnyt, jos sen reunoilta on silvottu informaatiota pois. Ja jos on mahdollisuus katsoa elokuva hyvälaatuiselta filmiltä, teen niin. Filmi on omiinkin silmiini esteettisesti miellyttävää katseltavaa. Mutta vain esteettisesti. Se on henkilökohtainen mieltymys.

Mutta tässä nurinassa ei ole elokuvakonkareille kyse vain estetiikasta, vaan totuudesta. Kyse on siitä, että filmi on riippumatta tilanteesta aina parempaa kuin digitaalinen huuhaa. Aina. Tällaiseen mielipiteeseen voisin esittää vastakysymyksen: Oliko vaikkapa Sodankylän filmifestivaaleilla 2011 esitetyn Nuoren kapinallisen todellakin tarkoitus ohjaajan alkuperäisen vision mukaan näyttää siltä kuin koko elokuva olisi punaisuudessaan verrannollinen Hohdon verentäyttämälle hissikohtaukselle? Palveliko sen huonokuntoisen, haalistuneen ja puhki poksuneen filmikopion kaivaminen arkistosta todella elokuvakulttuuria? Toki varmasti enemmän kuin sen kellariin mätänemään jättäminen, mutta jos vaihtoehtona olisi kaunis 4K-kopio, jätettäisiinkö se esittämättä, koska se ei ole filmiä? Entä vuoden 2013 DocPointin Mario Ruspoli -näytösten DCP 2K -formaatti? Se toi alkuperäisen filmin rakeen eloon ja esiin kauniisti ja puhtaasti huolimatta digitaalisuudestaan. Oliko se siitäkin huolimatta huono ja kuvottava asia?

Missä menee raja ennen kuin voidaan antaa periksi? Olisihan se kiva, jos maailman kaikista elokuvista olisi koko ajan filmikopioita kiertämässä. Olisihan sekin kiva, että maailman kaikkia kirjoja painettaisiin koko ajan paperille, mieluiten ensipainosten kansiin. Jos poltan paperisen kirjan tuhkaksi, onko minulla yhä oikeus väittää, että se on lukukokemuksena autenttisempi ja parempi kuin Kindlellä kivasti selailemani romaani? Myönnetään, vertaus voi ontua (filmi on eri tavalla esteettinen kokemus kuin useimmat kirjat), mutta ymmärtänette yskän.

II

Digitaaliesitykset teattereissa ovat asia erikseen, mutta entä DVD:t ja streamit?

Edustan itse elokuvaharrastajien sukupolvea, jolle elokuvat ovat ennen kaikkea olleet DVD-kokemus. Pääsy pääkaupunkiseudulle tai muihin isoihin kaupunkeihin oli rajoitettu, joten elokuvatietämystä kartoitettiin kirjaston palveluiden ja omien hankintojen avulla. Tiedän jo tässä mielessä edustavani mennyttä maailmaa, koska useat ikäiseni hankkivat jo tuolloin elokuvakokemuksensa suoraan netistä. Itseäni nuorempien kohdalla DVD ja Blu-raykin ovat jo menneen talven lumia – uusinta huippua edustavat striimauspalvelut kuten Netflix tai arthousea levittävä Mubi tai sitten yksinkertaisesti netistä lataaminen. Se toki on monissa tapauksissa laitonta, mutta ei varsinaisesti tarkoita mitään, koska lähes kaikki ovat ladanneet joskus jotain.

Internetin ansiosta yhä useammalla elokuvaharrastajalla on yhä helpompaa nähdä töitä joiden näkemisestä Suomessa oltaisiin saatu uneksia filmikulttuurin kukoistuskaudellakin, on kyse sitten striimaamisesta, nettikaupoista ostamisesta tai jopa – jestas sentään – laittomasti lataamisesta. Se on mieletön lisäetu ja nähdäkseni yksi suurimpia nuoremman polven elokuvaharrastajien hyötyjä.

Olen myös lukenut mielipiteitä siitä kuinka “kaikkea ei tarvitse puhtaan itsekkyyden takia nähdä”, ja nettilataaminen on siksi epämoraalista. Väite on absurdi, koska se toteaa, että mahdollisesti ajalleen hyvinkin relevantin kulttuurisen luomuksen, taideteoksen, pitää antaa kuolla, vain koska sitä ei ole tajuttu julkaista aikanaan sopivassa muodossa uudelleen, sitä ei kierrätetä kaanonmateriaalina elokuvafestivaalista toiseen tai koska mahdollisuudet näyttää jotain teoksia ovat kadonneet tekijänoikeudelliseen limboon.

Toisin sanoen sen pitää antaa kuolla vain, koska sillä ei ole rahan valtaa takanaan tai jonkin eliittiporukan siunausta. Entä jos halu nähdä ei ole vain itsekkyyttä, vaan yritys pitää kulttuuri elossa raja-aidoista välittämättä?

Toisin sanoen digitaalisessa levityksessä, jopa elokuvien lataamisessa ja siten niistä nauttimisessa, kyseessä on kokonainen uusi elokuvaharrastamisen kieli, samaan tapaan kuin VHS-nauhojen tulo oli nykyistä sukupolvea edeltäneelle (ja elokuvakerhosukupolven jälkeiselle) sukupolvelle omanlaisensa portti elokuviin. VHS-nauhoista, DVD-levyistä, striimeistä ja digitaalisista teatteriesityksistä voisi puhua elokuvan maailmanlaajuisen kielen murteina ja muunnoksina. Ei “oikean” (filmiltä esitettävän) elokuvan vihollisina.

Jos tulevaisuudessa elokuvaa alettaisiin (herra paratkoon!) opettaa enemmän ihan peruskouluissa tai lukioissakin, tie siihen vie ennen kaikkea striimauksen kautta. Ei siten, että kouluihin tulee joku kiertävä projektorinkäyttäjä filmirullien kanssa.

Tietysti olisi siistiä, kaunista ja ennen kaikkea romanttista jos kaikilla Suomessa olisi Orionin veroinen elokuvateatteri läheisyydessään, jolla olisi mahdollisuus valita esitettäväksi kauniilla tavalla rakeisia filmikopioita. Tai että Suomessa edes olisi mahdollista pyörittää Orionin kaltaisia elokuvateattereita. Ei ole, koska edes keski-isonkin kaupungin kaikki taide-elokuvaharrastajat yhteen kokoamalla ja heidät kaikki aseilla uhaten teatteriin pakottamalla hommasta tuskin tulisi jotenkin järkevää.

Kun käyn elokuvafestivaaleilla tietyissä kaupungeissa alan yhä enemmän tunnistaa olemuksilta ja kasvoilta tuntemattomia ihmisiä, jotka olen nähnyt ohimennen aiemminkin, koska näissä tapahtumissa pyörivät aina samat ihmiset. Vastavuoroisesti useimmat kovan luokan elokuvaharrastajat, jotka tunnen eivät käy usein elokuvissa.

Taide- tai klassikkoelokuva ei kiinnosta kuin rajattua määrää ihmisiä. Kysyntä ja tarjonta. Se pitää kestää eikä uikuttaa siitä, että ennen oli paremmin ja että kaikki korjaantuisi, kunhan saadaan filmirullat kehiin. Ennen kaikkea kestämisen lisäksi on opittava tuomaan vanhat klassikot esille käyttäen uutta teknologiaa, sillä vain siten niiden jatkuvuus on turvattu, vain siten ne oikeasti löytävät yleisönsä ja uusia katsojia. Digitaalisuus ja striimaus ovat siihen avaimia.

Turhan usein elokuvaharrastajien asenteissa vanha on aina parempi kuin uusi, koska uusi on erilainen, pelottava ja vieras. Se on yhden esteettisen muodon ja vaiheen hylkimistä vain siksi, että se edustaa estetiikkaa joka ei nyt satu miellyttämään toisenlaiseen tottuneen katsojan silmää. Pahimmillaan se on raivokasta itkuparkua sen takia, että nuoruuden totutut arvot ovat kadonneet, ja kaikki romanttinen ideaali on nyt pilalla, lievimmillään vain ärsyttävää potkimista jotain vääjäämätöntä vastaan.