Jyväskylän elokuvakevään merkittävä piristysruiske Arktisen Upeeta -festivaali järjestettiin helmikuun puolivälin paikkeilla kuudennentoista kerran. Alkujaan festivaali rakentui pohjoismaisille naisohjaajille tarkoitetun kilpasarjan ympärille. Tänä vuonna kilpailusta, jossa on perinteisesti nähty niin lyhytelokuvia, dokumentteja kuin pitkää fiktiotakin, pidettiin välivuosi. Festivaali keskittyikin nyt pääasiassa pitkiin pohjoismaisiin näytelmäelokuviin.
Ilahduttavaa oli, että ohjelmistossa esitettiin uudempien elokuvien rinnalla mukava määrä vanhempia merkkiteoksia Vihan päivästä (1943) Toisen kerroksen lauluihin (2000). Esitettäväksi valikoitunut klassikko-osasto oli kieltämättä edustava, mutta ehkä jopa turhankin varman päälle suunniteltu. Kaikki olivat kuitenkin tunnettuja ja kanonisoituja klassikoita. Kenties yksittäinen vanhempi ja vähemmän tunnettu villi kortti olisi saattanut piristää ohjelmistoa yllättävällä tavalla. Tämä artikkeli keskittyy festivaaleilla nähtyihin uutuuksiin.
Life in a Fishbowl (2014)
Islantilaisen elokuvan tuore voimannäyttö ei lähtökohdiltaan lupaile mitään erikoista. Yksinhuoltajaäiti Eik (Hera Hilmar) hankkii lisätuloja myymällä seksiä, taannoin menestynyt kirjailija Móri (Þorsteinn Bachmann) vajoaa yhä syvemmälle alkoholismiin ja entinen jalkapalloilija Sölvi (Thor Kristjansson) pyrkii eteenpäin ahneella finanssialalla, etääntyen vaimostaan ja tyttärestään. Kaikkien hahmojen tarinat nivoutuvat tietenkin yhteen enemmän tai vähemmän yllättävillä tavoilla, mikä onkin noin 120 000 asukkaan Reykjavikissa todennäköisempää kuin monessa muussa pääkaupungissa.
Elokuvan ohjaaja ja toinen käsikirjoittaja Baldvin Zophoníasson on ymmärtänyt olla painottamatta liikaa kuvaamansa maailman kurjuutta, eikä lopputulos näin ollen kärsi samasta tunkkaisuudesta kuin esimerkiksi Aku Louhimiehen urbaanit draamat, jotka tuntuvat usein niin itsetarkoituksellisen lohduttomilta, että niiden synkkyys alkaa saada koomisia piirteitä.
Vahvat näyttelijäsuoritukset nostavat henkilöhahmot kliseiden yläpuolelle. Erityismaininta kuuluu karismaattiselle Þorsteinn Bachmannille, joka kuin ihmeen kaupalla onnistuu vakuuttamaan Mórin roolissaan, vaikka en ole varma jääkö ainoakaan juoppoihin kirjalijoihin mielikuvissa liitettävä elementti uupumaan. Eikin ja Mórin baarissa alkavaa, hiljalleen kehittyvää ystävyyttä kuvataan hauskasti, jopa lempeästi, ja se on yksi elokuvan kulmakivistä.
Henkilöhahmojen historiaa paljastetaan pala palalta elokuvan edetessä, eivätkä heidän vaikuttimensa ole täysin selvillä ennen loppua. Kerrontatapa luottaa katsojaan, sekä pitää mielenkiintoa yllä. Zophoníasson onnistuu käärimään risteävät ihmiskohtalot, jos ei mestarilliseen, niin tyydyttävään loppuun, jossa on matkassa myös ripaus optimismia, joka ei kuitenkaan tunnu läheskään niin päälleliimatulta tai puun takaa tulevalta kuin vaikkapa Louhimiehen 8-pallossa.
Islannissa Life in a Fishbowl on ollut niin kriitikoiden kuin yleisönkin suosikki. Se rohmusi hiljattain Islannin elokuva-alan Edda-palkintoja 12 kappaletta, mukaan lukien parhaan elokuvan palkinnon. Katsojia elokuva keräsi viime vuonna kotimaassaan peräti noin 48 000.
Two Raging Grannies (2013)
Ainoana dokumenttielokuvana festivaalilla nähtiin norjalaisen Håvard Bustnessin ohjaama Two Raging Grannies. Elokuvan keskushenkilöt Shirley (90 v.) ja Hinda (84 v.) seuraavat ahkerasti uutisia, ja ryhtyvät vuonna 2007 alkaneen finanssikriisin jälkimainingeissa pohtimaan jatkuvan kasvun käsitettä. He pyörittelevät sellaisia kysymyksiä kuten onko jatkuva kasvu taloudessa välttämätöntä ja mitkä ovat sen ympäristövaikutukset. Dokumentti keskittyy kuvamaan sitä kuinka ystävykset alkavat hankkia vastauksia eri lähteistä.
Kapitalismin kritiikkinä dokumentti on oikeastaan tehokkaampi kuin Michael Mooren Capitalism: A Love Story (2009), sillä tässä keskitytään muutamaan kysymykseen jonkinlaisen yleisesityksen ja useiden epäkohtien listaamisen sijaan. Tämän äärellä tutut faktat, kuten se että jos kaikki maapallon ihmiset eläisivät kuten yhdysvaltalaiset, tarvittaisiin 5-6 maapalloa, iskostuvat mieleen paremmin kun niitä ei vain luetella, vaan katsoja paneutuu niihin yhdessä päähenkilöiden kanssa.
Talousasioista hyvin perilllä olevan ei myöskään kannata jättää väliin tätä dokumenttia, sillä se on liikuttava kuvaus vanhenemisesta ja pitkästä ystävyydestä. Päähenkilöiden periksiantamattomuutta ei voi kuin ihailla. Yhdessä ja päättäväisinä Shirley ja Hinda esimerkiksi rullaavat rollaattoreillaan taloustieteen luennolle, tullakseen ainoastaan hiljennetyiksi, koska sivullisten tarkkailijoiden kuuluisi olla hiljaa, eikä heidän kysymyksiinsä tarvitse näin ollen vastata. He poistuvat paikalta tyhjin käsin.
Eräänlainen viimeinen ristiretki suoritetaan Seattlesta New Yorkiin, Hindan syntymäkaupunkiin, jonka hän haluaa nähdä vielä kerran ennen kuolemaansa. Mistään pelkästä tuttujen nähtävyyksien haltuun ottamisesta ei ole kyse, vaan tarkoituksena on myös käydä hankkimassa vastauksia Wall Streetiltä, mikä ei sekään tietenkään ole aivan mutkatonta. He päätyvät lyhyeksi aikaa häiriköimään eräitä hyväntekeväisyysillallisia kysymyksillään.
Elokuvan nimi ei viittaa ainoastaan dokumentin päähenkinlöihin, vaan myös aktivistijärjestöön Raging Grannies, jonka toimintaan ainakin Shirley on osallistunut pidemmän aikaa. Tätä ei juurikaan tuoda elokuvassa esille muutamaa kohtausta lukuunottamatta. Ohjaaja on halunnut pitää fokuksen kahdessa päähenkilössään, mikä ei täysin tee heille oikeutta, sillä nyt katsojalle saattaa syntyä mielikuva, että he olisivat heränneet pohtimaan yhteiskunnallisia asioita vasta hiljattain, mikä ei tietenkään pidä paikkaansa.
Lumiauramies (2014)
Kuusipäiväisen festivaalin päätteeksi katettiin kaksi leffabrunssia. Perinteisesti tällaiset erikoisnäytökset järjestetään luonnollisesti ruokaelokuvien ympärille, vaan kyllähän kattaus sopii muutoinkin kevyehkön elokuvan lisukkeeksi, esimerkiksi juuri sellaisen kuin Hans Petter Molandin Lumiauramies. Sen sijaan vakavamman, katsojassa mahdollista sielunpainia aiheuttavan elokuvan kylkeen ei välttämättä voisarvien ja erilaisten piirakoiden mutustelu istu.
Molandin luottonäyttelijä Stellan Skarsgård esittää Norjaan sijoittuvassa elokuvassa niukkasanaista lumiaurakuljettaja Nilsiä, joka saa tietää poikansa kuolleen huumeiden yliannostukseen. Nils on varma ettei poika käyttänyt huumeita, eikä epäröi lähteä Osloon selvittämään asiaa omin päin. Jäljet johtavat huumeliigan jäljille, ja kostoretki voi alkaa.
Lumiauramies on hieman epätasainen yhdistelmä rikoselokuvaa, mustaa komediaa ja draamaa. Skarsgård on elokuvan peruskallio, jonka vahvuus on järkähtämätön totisuus, aivan kuten Liam Neesonilla omisssa toimintaelokuvissaan. Roolisuoritus kelpaisi sellaisenaan vakavampaan elokuvaan, jossa isä ainoastaan surisi poikansa kuolemaa, sen sijaan että alkaisi armotonta väkivaltaa käyttäen pudottaa rikollisia pois pelistä yksi kerrallaan.
Kostoretken päästessä kunnolla vauhtiin alkaa elokuva vaikuttaa turhan yksioikoiselta. Juoneen ynnätäänkin yllättäen vielä esimerkiksi gangsterisota neuroottisen, huoltajuuskiistan johdosta hermoraunion norjalaisen huumeligan pomon Kreivin (Pål Sverre Hagen) ja serbialaisen mafian päämiehen Papan (Bruno Ganz) välille. Moland tuntuu luottavan materiaalin runsauteen, ei niinkään omaperäisyyteen, venyttäen kokonaisuuden lähes kaksituntiseksi. Lopputulos on kieltämättä viihdyttävä, mutta esimerkiksi Fargon tai Snatchin tiiviydestä ollaan kaukana.