Oliver Stonen sympaattisessa (kukapa olisi uskonut?) Nixon-elämäkerrassa ulkoministeri Henry Kissinger huokaa ja toteaa presidentistä: “Kuvitella, millainen mies hän olisi voinut olla, jos joku häntä olisi rakastanut.” Sama luonnehdinta käy Nightcrawlerin päähahmoon. Lou on älykäs, kilpailullinen ja autodidaktinen nuori mies, joka haluaa uran ja on valmis tekemään töitä sen eteen. Hän olisi kelpo finalisti bisnesmaailman kykyjenetsintärealityyn. Hänessä on myös aforistikon virkaa: Pitää lotota, jos haluaa voittaa. Todellinen helmenkalastaja.

nightcrawler_xlg
Maa: Yhdysvallat Genre: Trilleri, musta komedia, satiiri, neo-noir; Ohjaus: Dan Gilroy; Käsikirjoitus: Dan Gilroy; Kuvaus: Robert Elswit; Sävellys: James Newton Howard; Leikkaus: John Gilroy; Näyttelijät: Jake Gyllenhaal, Riz Ahmed, Rene Russo, Bill Paxton

Mutta hänellä, niin kuin Nixonilla, on massiivinen luonnevika. Hän on hyypiö, hänellä on sosiopaattisia taipumuksia. Kyvyillään hän ei halua parantaa vaan pahentaa maailmaa. Los Angelesin yössä hän jahtaa poliisiradion ja videokameran kanssa onnettomuuksia. Jos murjottuna tai murhattuna pötköttää valkoinen kansalainen, hyvä juttu. Sellaista kamaa paikallinen uutiskanava tarvitsee. Uusmedian nurkkaan ajamana televisio yrittää jälleen myydä 80-luvun pelottelutarinan 2010-luvun ihmisille: Entistä raaempi jengiväkivalta on saapumassa valkoisiin lähiöihin. Rikostilastot kertovat jälleen toista, mutta Loun kaltaiset kärsimyksen paparazzit auttavat katsojia uskomaan omiin silmiinsä.

Lou on tyhjä kuori tai kuin suuri loinen. Hän varastaa identiteettejä ja vaihtaa niitä sulavasti kuin maskeja. Aloituskohtauksessa hän varastaa rautaromua, ja sitä myydessä hän neuvottelee kuin hän olisi romualan ammattilainen. Seuraavana päivänä Lou varastaa kalliin polkupyörän ja pitää panttilainaamossa myyntipuheen sen omistajana; hän kehittää jopa lomamatkan, jonka aikana hän testasi pyörää. “Media-alasta” hän innostuu sattumalta, mutta kyse on jälleen apinoinnista. Grand Theft Auton maailmassa katuja kulkemalla löytyy uusia seikkailuja, ja eräältä kolaripaikalta hän bongaa jäljittelyn arvoisen videokuvaajan.

Kohtaus romuttamolla on tärkeä, koska näin tarinoita kirjoitetaan. Romuttamon mies pitää pintansa, kun he väittelevät kuorman hinnasta. Lopuksi Lou kysyy, olisiko heillä työpaikkaa hänelle? Mies vastaa: Näytänkö niin tyhmältä, että palkkaan varkaan? Pitää olla koodi, tai ainakin pitää katsoa pidemmälle, jos haluaa ostaa laitonta tavaraa ja selvitä.

Tätä eivät kaikki ymmärrä. Loun uuden ammatin mahdollistaa televisiokanavan tuottaja Lisa. Hän on valmis ostamaan Loun nauhoja. Molempien lipsuminen ammattietiikasta on vaiheittaista, joskin Loun kohdalla se on nopeampaa ja vaarallisempaa. Ensiksi mennään poliisinauhan väärälle puolelle, sitten ollaan paikalla ennen poliisia lavastamassa onnettomuus- tai rikospaikka dramaattisemmaksi. Hän ei ole hyväonninen hölmö vaan runollinen sotavalokuvaaja, saastevalokaupungin Malaparte. Ja valokuvaaja on taiteilija, jolle ei ole vierasta pakottaa maailma tahtonsa alle.

Loun taustoista ei kerrota juuri mitään, mikä pätee jokaiseen hahmoon, ikään kuin elokuva olisi kirjoitettu David Mametin oppien mukaan. Ymmärtäväinen katsoja voi ajatella, että teema välineellistyneistä ihmissuhteista on viety niin pitkälle, että ihmisten taustahistoriat eivät merkitse, elleivät ne vaikuta tulotasoon. Tietosirpale on vipu, jolla väännetään parempi asema bisnesneuvottelussa. Ravintolassa Lou, klassinen stalker, naulitsee Lisan kertomalla naisesta asioita, jotka hän on löytänyt netistä. Se on suurin piirtein kaikki, mitä Lisasta tiedetään.

Hahmona Lou on sarja jäätyneitä poseerauksia ja viittauksia. Hän on amerikkalaisessa yrittäjäeetoksessa ja julkkiskulttuurissa marinoitu Jim Carreyn kaapelikanava-asentaja, jonka televisio kasvatti ja maailma unohti ja joka lopulta sekosi, kun Mortal Kombatin nettipeli ei täyttänyt inhimillisen elämän tarpeita. Sitten hänet on miksattu Paul Schraderin ja Martin Scorsesen elokuvien angstisiin miehiin, jotka rikkonaisina vaeltavat suurkaupungissa etsimässä elämälleen tarkoitusta: Taksikuskin Travis, Koomikoiden kuninkaan Rubert, Light Sleeperin John, Bringing Out the Deadin Frank.

Ilman Louta esittävää Jake Gyllenhaalia elokuvaa ei olisi. Tämä on näyttelijän unelmarooli: Hän on läsnä jokaisessa kohtauksessa, melkein jokaisessa otoksessa. Näyttelijä ei lisäksi ole alisteinen erikoistehosteiden spektaakkelille. Rooli ei ehkä ole järin omintakeinen ja luottaa aikaisempiin suorituksiin, mutta ammattilainen on aina ammattilainen. Gyllenhaal on kannatellut myös muita uudehkoja elokuviaan: Prisoners ja Enemy, joka on niin yhden miehen show, että Gyllenhaal esittää tuplaroolin.

Nightcrawlerin tarinallisen selkärangan muodostaa kolme sairasta ihmissuhdetta. Ensimmäinen on Loun ja Lisan, toinen Loun ja kilpailevan videokuvaajan ja viimeinen Loun ja harjoittelijan, jonka hän palkkaa yritykseensä. Niissä jokaisessa ihmiset ovat Loulle pelkkiä välineitä.

nightcrawler-2

Ensimmäisen kehittymistä on mielenkiintoisin seurata. Videonauha videonauhalta kontrolli lipuu tyhjästä ilmestyneen Loun haltuun. Koska haluan esittää asiat monimutkaisesti, siinä on kyse William S. Burroughs’n tarpeen algebrasta. Pyramidin muotoisessa huumekaupassa nisti on yhtälön ainut korvaamaton tekijä, koska tarve saa hänet tykittämään hautaan saakka. Lisa on ehkä median veteraani ja moraaliltaan joustava, mutta hänen työpaikkansa on sidottu katsojalukuihin – viime kädessä katastrofinauhoihin, Loun diilaamaan kovaan kamaan. Niin ikään kilpaileva videokuvaaja on alansa veteraani, mutta voimasuhteilla on tapana muuttua.

Suhteessa harjoittelijaan on eniten potentiaalia, mutta se on tylsä. Harjoittelija on koditon ja siksi haavoittuva jätkä, katsojan samaistumispinta, jonka normaaliutta vasten Loun kovenevia otteita heijastetaan. Se tarkoittaa, että hänen pelkotilansa ja jokamiehen moraalintajunsa (hänellä on sellaisia ikimuistoisia lauseita kuin “tämä on sairasta“, mutta hän ei ole enkeli taikka Loun yliminä) tekevät hänestä Loun bisneksille ajastetun aikapommin. Harjoittelija ei vaikuta parantavasti (kolkuttavana omatuntona) Loun kehitykseen hahmona. Tämä ei ole Haysin aikainen elokuva, jossa hyvä predestinoituneesti päihittäisi pahan.

Harjoittelijalla ei ole mainitsemisen arvoista kaarta kuin ehkä se, että hänelle tulee raja vastaan. Ammattilaisten käsikirjoitus (Nightcrawler on Dan Gilroyn esikoisohjaus ja hänen itsensä käsikirjoittama, mutta hänet tunnetaan paremmin vain käsikirjoittajana) kuitenkin oikeuttaa valinnat vähintään kosmeettisesti. Kun Lou kaahaa autolla, harjoittelija lukee karttaa ja tarpeen tullen kuvaa. Miestä tavallaan tarvitaan myös hahmona.

Pitkin elokuvaa Lou jaksaa muistuttaa, kuinka arvoton jätkä harjoittelija on. Antisankari riitelemässä sidekickinsa kanssa tragedian tai komedian vuoksi on okei, mutta sidekickin on oltava kiinnostava tai enemmän kuin kittiä. Mutta olisi kai liian kokeellista, jos Lou vain hiippailisi yksin kaupungin yössä, vaikka elokuva on vaikuttavimmillaan otoksissa Loun tuijottavista, pimeydessä kiiluvista silmistä. Tarvitaan harjoittelija, koska hänelle eli sinulle Lou purkaa itseään. Peilille ei voi enää puhua ja uhota; peili lyödään hajalle.

Tapa, jolla Lou on alkuongelmien jälkeen tilanteen tasalla, tekee hänestä liiaksi nukkemestarin. Häikäilemättömyys auttaa, mutta hän on silti kolme askelta edellä maailmassa, jonka pitäisi olla hänelle vieras. Juonen panssari: Lou on nokkela, lukumiehiä. Se on Hollywood-elokuvan tyypillinen piirre. Tavisten taloon tunkeudutaan, ja tarinan lopussa perheen isä tai äiti käyttäytyy kuin Navy SEAL – ammattisotilaan lihasmuisti imetään ilmasta. Mutta ehkä sekin sitten on Nightcrawlerin kohdalla satiiria? Jos tahtoo tarpeeksi, saa kaiken, kuten yksilön yli rakenteiden kohottava konsulttipuhe loitsuu. Nyt se pätee myös muihin kuin sankareihin. Meidän harmiksemme.

Median satiirina Nightcrawler ei ole niin vahva esitys, koska yleisestä voimattomuudesta kertova (ja samalla paranoidia suhtautumista ruokkiva) klangi on aika tuttu. Saa pohtia, onko elokuvassa esimerkiksi huomioita, joita ei jo olisi esitetty jossain Ihanassa elämässä, vaikka ne sijoittuvat toisenlaisiin teknologian muokkaamiin todellisuuksiin. Roomalainen roskalehti on vaihtunut suoremmaksi losangelesilaiseksi televisiokanavaksi, joka Nightcrawlerin maailmassa on vielä antiikkinen alusta verrattuna entistä suorempaan globaaliin rajattomaan nettiin.

K72A3451d.tif

Kaupallinen media ei ole vastuussa totuudelle ja yleisölle, vaan osakkeenomistajille. Pelko media-alan työpaikoista hytisyttää hierarkiaa pohjalta huipulle, ja se ajaa manipuloimaan todellisuutta ja synnyttämään hirviöitä; eletään kuin pellossa tai Shyamalanin Kylässä. Tällaisille tarinoille on kysyntää, koska ne banalisoivat monimutkaisen maailman. Sanoma olohuoneen idioottiboksista, joka kummittelee likaiset massat sikiöasentoon, saa valistuneen katsojan tuntemaan itsensä välkyksi. Hän on lukenut Chomskya, hän tietää mitä agenda tarkoittaa, hänen televisioonsa on viritetty vain Yle Teema. En ole immuuni egoni kutittelulle, mutta jonkin asteen tekopyhyys aina leimaakin kritiikkiä.

(Kun kontekstiksi oletetaan kulttuurimiljöölle elimellinen pudotuspeli, kukaan ei listaa elokuvia tai kirjoja, joita he eivät ole katsoneet tai lukeneet. Kuka haluaisi paljastaa valtavia aukkoja omassa sivistyksessään, vaikka aukot kertovat eniten? En ole lukenut kuin vähän Chomskya, mutta silti mainitsin Chomskyn – sillä keskiverto middlebrow-tyyppi, ja tämä on yläkanttiin menevä luonnehdinta itsestäni, on nähnyt ainakin Manufacturing Consentista tehdyn dokumenttielokuvan.)

Pieni skisma on uutiskanavan sisällä, kun Lisa jyrää yli toimittajasta, joka tahtoo eettisempää journalismia. Journalisti ei ole oikea hahmo, koska kyse on kontrastin rakentamisesta. Silmissämme moraalittomat toimijat muuttuvat aidosti moraalittomiksi vasta sitten, kun mukana on moraalinen toimija mittatikkuna, ja siksi kaavan rikkonut monomaaninen ja monomyyttinen Beavis and Butt-Head kasvoi anarkistiseksi kulttisarjaksi sen sijaan, että sarja olisi ymmärretty sellaisena kuin se oikeasti on: Järkyttyneen kryptokonservatiivin pilakuva sairaalloisen tyhmästä MTV-nuorisosta. Funktionaalista ja tarpeellista, kuin viemäröinti pohjapiirrustukseen. Kyllä ammattilaiset tietävät. Ja onhan arkkitehtuurikin taidetta.

Visuaalisesti Nightcrawler luottaa Los Angelesin noir-elokuvien varjoihin. Jopa päiväsaikaan Lou istuu pimeässä asunnossaan tuijottamassa uutislähetystä, jossa hänen “taideteoksensa” pyörivät. Koska Los Angeles on horisontaalinen kaupunki, paljon aikaa vietetään auton sisällä, tien päällä.

nightcrawler-3

Ajan kulkua – kun Lou matkaa jonkinlaisista ryysyistä jonkinlaisiin rikkauksiin – kuvataan kukkien kastelulla ja montaasilla, jossa Lou tallentaa tietokoneensa kovalevylle videoklippejä, nimeää ja organisoi päänahkoja uusista valloituksista. Pariin kertaan on välähdyksiä omintakeisemmasta mutta elokuvan ajatusmaailmalle johdonmukaisesta tyylistä. Lou liikkuu kameransa kanssa rikospaikalla, ja katsoja näkee kuva-alan ulkopuolisen kuolleen ruumiin vain Loun videokameran pienestä nestekidenäytöstä. Siinä vieraannutetaan ja tragedia redusoituu nauhan markkina-arvoksi: Kun ruumis on nähty, saa tuulettaa. Nauhan arvo kasvoi nimittäin usealla tonnilla. Mutta järjestelmää ei rakenneta joksikin hanekelaiseksi mediatutkielmaksi tai depalmalaiseksi linssiinviilaamiseksi.

James Newton Howardin, Shyamalanin hovisäveltäjän, ääniraita ei oikein sovellu elokuvaan. Se on kuin kevytversio kaikesta siististä: Ei tarpeeksi Michael Mannin elokuvien Tangerine Dream, ei tarpeeksi David Lynchin Angelo Badalamenti. On pieni ihme, että neonoirin ääniraita on onnistuttu sössimään. Melkein jokainen tämänhenkinen teos elokuvista peleihin (Drive, Maniac ja The Guest; Hotline Miami) on viime vuosina ilmestynyt jatkokuuntelua hyvin kestävän ääniraidan kanssa. Nightcrawlerin asetelma – tärähtäneen yökyöpelin odysseia Los Angelesissa – säveltää melkein itse itsensä. Antakaa John Carpenterille syntikka ja vapauttakaa hänet viikonlopuksi Destinyn grindaamisesta, ja hän korjaa tilanteen. (Tai kuunnelkaa Carpenterin uusi levy Lost Themes.)

Suosittu, kanonisoiva lause tai ajatuskulku kutsuu Nightcrawleria “TMZ-ajan Taksikuskiksi“, ja olen itsekin jonon jatkona maininnut Taksikuskin elokuvan yhteydessä. Mutta Nightcrawler on pikemminkin Oliver Stonen Natural Born Killers päivitettynä. Median rooli on entistä suurempi, groteskimpi.

Nightcrawler-11

Stonen satiirissa amerikkalainen media luulee hallitsevansa uuden ajan Bonniea ja Clydea, ja heidän rellestyksestä journalistit ovat tehneet globaalin tapahtuman. Massamurhaava parivaljakko, joka on tosielämän tappajien valkokangasiteraatioista ainakin jo toinen, jossa he ovat nuorison vastakulttuurin edustajia, on aiemmin jättänyt henkiin yhden silminnäkijän. Elokuvan lopussa he tajuavat, että videokamera voi toimia todistajana. Lou tuskin antaisi ulkoistaa ammattiaan. Hän junailisi kaksikolta niskat poikki ja myisi nauhan eteenpäin.

Stonen elokuvasta muistetaan parhaiten sen hallusinatorinen tyyli. Rauhalliseen, klassisempaan Nightcrawleriin verrattuna se onkin kuin underground-elokuvaa. Mutta pohjimmiltaan kyse on vain eri aikakausien sensibiliteeteistä ja makuarvostelmista. Natural Born Killers on pumpattu tarkoituksella täyteen 90-lukua: musiikkivideoiden salamaleikkausta, Tarantinon estetisoimaa murhaa, söpönä (post?)modernismina eri genrejen lohkareita – ja kuin itseparodisesti JFK:n kuva- ja äänifiltterit korotettuna n:nteen potenssiin.

Nightcrawler on yhtä lailla tämän hetken ja sen tuotantoympäristön elokuva. Reilun kymmenen vuoden aikana 9/11:n traumat ja Nolanin Batman-elokuvien kaupallinen menestys ovat juurtaneet vakavuutena myydyn kyynisyyden ja tummuuden Hollywoodiin; viimeisen kymmenen vuoden ajan Hollywood on päivittänyt ja kierrättänyt olemassaolevia ilmiöitä, koska uusien luominen on niin kallista. Yön ritariksi on aateloitu ainakin Teräsmies, RoboCop, Alex Cross, James Bond, Pahatar ja liuta public domain -satuja.

TMZ-ajan Taksikuski” on korni leima siksi, että Taksikuski edustaa 70-luvun murroskautta, New Hollywoodia, joka keksi amerikkalaisen elokuvan uudelleen hakemalla energiansa eurooppalaisesta elokuvasta. Se on rösöinen, se on kyseenalainen, siinä on vaaran tuntu. Nightcrawler sen sijaan tulee Pretty Womanin säveltäjältä, ja sen on ohjannut ja käsikirjoittanut Real Steelin käsikirjoittaja. Suureksi elokuvaksi siitä puuttuu painoarvo, autenttisuus, merkitys. Vähän jos RoboCop tehtäisiin uusiksi – lapsille.

3 thoughts on “Nightcrawler (2014)”

  1. Oh, uusien elokuvien neonoirahtavista ääniraidoista tuli mieleeni yksi, jota tässä ei mainittu, mutta koen tarvetta kirjoittaa vahvat suositukset: Jonathan Snipesin Starry Eyes -musiikki nostaa muuten lähinnä hoopoja 70-luvun kulttikauhuja mukailevan body horrorin uudelle tasolle, joskin vain sellaiseksi “hyvin kuratoiduksi Tumblr-blogiksi”, joka sattuu tällä kertaa näyttämään gorekuvastoa neon-valoissa kiitävien autojen sijaan.

    https://www.youtube.com/watch?v=rxp4UFoLbd0

    PS. Itse elokuvasta olen melko samaa mieltä. Särmätön mediasatiiri joka yrittää hieroa olematonta särmäänsä katsojan naamaan jatkuvasti on vähän onneton katseluelämys.

    1. näköjään room 237:n scorekin on snipesia… joten se sitten perään

  2. Itse en Taksikuskin Travisia nähnyt hahmossa lainkaan. Siihen hän oli liian tyhjä, klassinen psykopaatti. Travis taas moralisti ja fanaatikko. Lou olisi ollut Travisin ensimmäinen uhri. Lähemmäksi tulee Cronenbergin maailma. Kylmä ja kliininen erotisoituminen. Minulle tämän elokuvan keskiössä ei ollut Lou vaan eräänlainen baudrillardilainen rivous; kuoleman, rahan, intohimon ja seksuaalisuuden samuus jossa seksuaalisuutta ei enää edes tarvita intohimon aistimiseen. Mielenmaisema oli fetisoituneen halun kuva joka näytti rivosti kaken eikä jättänyt mitään salaisuudeksi. Lou oli minulle abstrakti ripustin joka sulautui osaksi rivoutta. Travis olisi vihannut häntä syvästi.

Comments are closed.