Jouni Heinonen, lokakuu 2026, nro 3

Artikkelia varten on haastateltu unkarilaisia diafilmejä suomentanutta Veronika Laczkóa ja romanialaista diafilmikulttuuria tallentanutta Alexandra Ilinaa.

Monet suomalaiset muistavat vuosikymmenten takaa diakuvat ja -projektorit, joilla katsottiin pimeässä seinälle heijastettuna tädin aurinkorantakuvia tai suvun juhlapäiviä. Projektori hurisi tunnelmallisesti, ja pölyn näki leijailevan valokeilassa. Olen hiljattain digitoinut perheeni diakuvia 1970–80-luvulta. Muinainen projektori alkoi olla jo tulipaloriski.

Nykyään käsite diashow’sta on siirtynyt digitaaliseen muotoon, PowerPoint– ja Canva-esitelmistä sosiaalisen median kuvakaruselleihin. Liitämme termin helposti koulutöihin ja yritysmaailman pitchauksiin. Sosialistisissa maissa toisen maailmansodan ja rautaesiripun laskeutumisen välisenä aikana formaatilla oli erilainen asema.

Sosialistisissa maissa diafilmi oli yleinen väline näyttää piirrettyjä ja opetusohjelmia. Meille tuttuja muovisia tai pahvisia diakehyksiä on myös käytetty itäblokin maissa, mutta yleisempi tapa sikäläisissä kulttuureissa oli julkaista diafilmejä tarinallisina rullina. Filmirullia varten tarvitaan myös omanlaisensa projektori.

Yksinkertaistettuna diafilmit muistuttavat still-kuvin esitettyä elokuvaa. 35mm filmipositiivilta esitetyissä diafilmeissä on tekstitykset ja usean planssin pituiset alku- ja lopputekstit. Harvinaisemmissa tapauksissa mukana on tullut myös ääninauha, jossa tapahtumia luetaan, tai vihko, jossa dioja kuvaillaan tarkemmin.

Kommunistisen ajan köyhemmille kotitalouksille tämä saattoi olla ainoa kotiteatteri ja -viihteenmuoto. Länsimaissa diafilmit olivat lyhytikäinen ilmiö. Koulujen lisäksi niitä on toki muuallakin käytetty valistukseen, uskonnolliseen opetukseen ja yritys- ja viranomaisviestintään, mutta televisio ja videot syrjäyttivät ne laajasti varhaisessa vaiheessa.

Diafilmeistä muodostui etenkin unkarilaisille monisukupolvinen rituaali, mitä muistellaan lämmöllä ja minkä perinnettä ylläpidetään edelleen. Magyar Diafilmgyártó Vállalat tuotti yhteensä noin 6 000 diafilmiä 40 vuoden aikana. Vaikka kaksi kolmannesta niistä oli infodioja, formaatti tunnetaan nykyään juuri piirretyistään ja kansantarinoistaan.

Erityisen mielenkiintoista unkarilaisissa piirretyissä diafilmeissä on se, että niitä suunnittelivat maansa parhaat animaationtekijät, kuten Attila Dargay, Gyula Macskássy, József Gémes ja Marcell Jankovics. Moni animaation klassikoista sai diafilmiversionsa, ja toisaalta animaationtekijät tuottivat diaformaatille piirrettyjä, joita ei sovitettu elokuviksi.

Sarjakuvien puolelta merkittäviä tekijöitä diafilmin parissa olivat muun muassa Ernő Zórád, Imre Sebők ja Gábor Friedrich.

Unkarissa diafilmejä valmistettiin jo 1910-luvulla, ja 1920-luvulla Falu Urániaja alkoi julkaista järjestelmällisesti agrikulttuuria edistäviä opetusfilmejä, kansantarinoita ja tunnettujen henkilöiden historiikkeja. Unkarilaista diafilmikulttuuria voi pitää yhtenä ensimmäisistä ja viimeisistä formaatin historiassa. Monessa maassa formaatti on jäänyt kokeilujen tasolle.

Esimerkiksi ranskalainen Pathé esitteli mekaanisen mobiilisuoratoistolaitteen Pathéoraman 1920-luvulla. Heidän tuottamansa noin 350 diafilmiä ovat pääosin matkailuaiheisia maisema- ja kulttuurikierroksia tai aikansa mykkäelokuvia tekstitettyinä. Laite on muinainen edeltäjä View-masterille ja miksei puhelimilta katsottaville videopalveluille.

Erilaisia katselukojeita oli valmistettu jo pitkään, mutta Pathéoramalle julkaistiin jopa mykkäelokuvan massiivisimpia eepoksia, kuten alun perin viisi- ja puolituntinen Abel Gancen Napoléon (1927). 

Elokuva tunnetaan siitä, että sitä on ollut vaikea tuoda kotiformaateille lainkaan, koska siinä käytetään kolmiprojektoriformaatti Polyvisionia.

Moskovassa 1930-luvulla perustettu Diafilm Studio on Pathéa suurempi tekijä nimenomaan itäblokin diafilm-kulttuurille. Neuvostoliitossa aiheina suosittiin kansallisia legendoja, satuja, kirjallisuutta, sotaa, historiaa, vallankumousta ja työväenliikettä. Avaruuskilvan aikaan tehtiin ylistyskuvia Juri Gagarinista uusien gagarinien värväämiseksi.

Vaikka etenkin toisen maailmansodan jälkeen diafilmit olivat hetkellisesti kaikkialla maailmassa tunnettuja, ne jäivät osaksi yhteiskuntaa vain kommunistisiin maihin. Formaatti saattoi olla käytössä instituutioissa kuten armeijassa, mutta koti- ja koulukäytössä se jäi kilpailevien formaattien jalkoihin isossa osaa läntistä maailmaa jo varhaisessa vaiheessa.

Tähtien sota -diafilmi on harvoja yhdysvaltalaisia esimerkkejä myöhemmistä viihdejulkaisuista. Mitäpä ei kyseisellä lisenssillä olisi painettu! Elokuvastillien sijasta kuvat ovat kuitenkin kasvatuksellisesta sarjakuvasta Contemporary Motivators: Star Wars (Pendulum Press, 1978). Filmin mukana tuli selostus myös ääninauhana, ja kuvan vaihtamisesta ilmoitettiin äänimerkillä, kuten suomalaisillekin tutuissa äänisaduissa.

Vaikka Unkarissa ensimmäiset diafilmit on valmistettu varhain, vasta 1950-luvulla voi sanoa unkarilaisen diafilmikulttuurin syntyneen sellaisena kuin sen tunnemme. Alkujaan aiheina olivat kansanvalistus, yleissivistäminen ja poliittinen agitointi: Naiset, tytöt, ryhtykää traktorinkuljettajiksi! Kevät kolhoosissa! Tuottakaamme enemmän munia! Nämä ovat vapaita käännöksiä Diafilmgyártó Kft. -historiikin mukaan tyypillisistä aikansa nimikkeistä.

Lastenfilmit yleistyivät 1950-luvulla, jolloin saatiin kehitettyä turvallisempi projektori kotikäyttöön. Aiheet 1950–70-luvuilla sisälsivät seikkailua, historiaa, tiedettä, politiikkaa, arkea ja urheilua, mutta pian satufilmeistä (mesediafilm) tuli monille synonyymi diafilmeille. Vuosina 1954–90 Unkarissa julkaistiin 500–700 uutta diafilmiä vuosittain.

Kommunismin romahdettua 1990-luvulla uusia diafilmejä ei enää tuotettu ja uusintapainoksiakin tehtiin vain muutamia vuodessa. Vaikka formaattiin suhtauduttiin edelleen lämmöllä ja vanhoja filmejä katseltiin kotona, kulttuuri oli palautettava julkiseksi liiketoiminnan ehdoilla.

Libri-kirjakauppaketjun perustaja Ákos Balogh osti Magyar Diafilmgyártó Vállalat -yhtiön valtiolta vuonna 1994, jonka jälkeen yksityistetty yritys jatkoi nimellä Diafilmgyártó Kft. Liikemiehenä Balogh tuskin näki yritystä kultakaivoksena, mutta nostalginen side formaattiin sai pitämään perinnettä yllä.

A kis Mukk története (2003) oli ensimmäinen uuden ajan diafilmi, ja sen menestyksen myötä moderneja tarinoita on tullut tasaisesti näihin päiviin asti yhteensä noin satakunta. Nykyään Diafilmgyártó Kft. on kannattavaa liiketoimintaa. Uusia projektoreita ostetaan vuosittain noin 15 000 ja filmirullia 350 000 kappaletta. A farkastanya (2012) oli ensimmäinen 3D-diafilmi.

Jotain kulttuurillisesta arvostuksesta kertoo myös se, että alkuperäiset grafiikat pysyvät julkisessa kokoelmassa Unkarin kansalliskirjastossa, josta myös Diafilmgyártó Kft. joutuu lainaamaan tarvittaessa kuvia uudelleenjulkaisuja varten. Kirjastotyöntekijä Ferenc Bírón vetämä Virtuális Diamúzeum -projekti on digitoinut tuhansia vanhoja diafilmejä.

Diafilmgyártó Kft. järjestää nykyään diafilminäytöksiä elokuvateattereihin. Tunnetut näyttelijät tarjoutuvat itse paikalle lukemaan loppuunmyydyissä näytöksissä tekstityksiä. Myös kirjailijat toivovat, että heidän tarinoistaan tuotettaisiin diafilmiversio, joka saataisiin täten myös elokuvateattereihin luettavaksi.

Veronika Laczkó on edistänyt tietoisuutta unkarilaisista diafilmeistä Suomessa ja kääntänyt niitä suomeksi osana Satujen lumoa -hanketta. Laczkó on toiminut osana Saarijärven elokuvakerhon hallitusta ja saanut hankkeelle Euroopan Unionin ja Leader Viisarin maaseuturahoitusta. Hankkeen tarkoituksena on pitää diafilmien perinnettä yllä ja tarjota lapsille digivapaata viihdettä. Diafilmit on valmistettu Unkarissa, sillä muualla ei aktiivista julkaisutoimintaa enää ole.

Suomennettujen diafilmien joukossa on monta kertaa Unkarissakin uudelleen julkaistut klassikot Viidakon satu, Lumikki ja Ahne mehiläinen. Mainittakoon vielä vuonna 2022 diafilmiksi sovitettu versio Ihmemaa Ozista, joka perustuu Attila Dargayn sarjakuvaan Óz, a nagy varázsló (1977–78). Version on sovittanut Diafilmgyártó Kft.:n nykyinen johtaja, Gabriella Lendvai.

Rahoitettu hanke kesti syyskuusta 2025 huhtikuuhun 2026 käsittäen yhdeksän satutapahtumaa ja 72 satutuokiota eri kunnissa. Hankkeen myötä kunnille jätettiin omat diaprojektorit ja materiaaleja. Osassa alueita ryhmät ovat hankkeen myötä alkaneet suunnitella omia tarinoitaan. Laczkó on kiinnostunut kääntämään diafilmejä lisääkin, ja hän on miettinyt, olisiko kulttuuria mahdollista levittää yritysmuodossa. Toistaiseksi suomeksi käännettyjä diafilmejä ei saa levittää kaupallisesti, sillä ne ovat hankerahoilla tuotettuja. 

Laczkón omat päiväkoti- ja kouluajat osuivat siihen aikaan, kun kaitafilmejä ja sittemmin videoita alettiin jo ottaa käyttöön, mutta hän on kuullut Unkarissa asuvilta ystäviltään, että diafilmejä on jälleen alettu näyttää päiväkodeissakin, kun monet muut tässä välissä ilmestyneet formaatit ovat jääneet unholaan.

Keväällä 2026 tuotettiin uusi suomalainen diafilmi, jossa on kaksi tarinaa Minna Torpan Kylillä kummittelee -kirjasta (Saarijärvi-seura r.y., 2011). Diafilmin on kuvittanut Janne Timperi, joka kuuluu Laczkón tavoin Saarijärven elokuvakerhon hallitukseen. Diafilmi on valmistettu osana Saarijärven 160-vuotisjuhlaa.

Romaniassa diafilmien tuotanto sijoittuu, kuten Magyar Diafilmgyártó Vállalatin kultakausi Unkarissa, noin vuosien 1950–89 väliseen aikaan, mutta perintöä ei olla säilötty samalla tavalla. Päinvastoin, Romanian kulttuuriministeriö ei ole kiinnostunut diafilmien säilyttämisestä, ja ne ovat hajallaan eri kokoisissa yksityiskokoelmissa, iso osa luultavasti iäksi tuhoutuneena.

Alexandra Ilina Bukarestin yliopistosta on aloittanut tallennusprojektin, jonka ansiosta diafilmejä on nyt skannattu ja valokuvattu. Ilina on työskennellyt kaikkien niiden instituutioiden kanssa, jotka ovat sallineet diafilmien tallentamisen. Hän on löytänyt diafilmejä yksityisistä kokoelmista, arkistoista, museoista ja koulujen ullakoilta. Tämä on ensimmäinen diafilmien tallennusprojekti Romaniassa, ja se on alkanut vasta 2020-luvulla.

Ilina on luonut diafilmeille avoimen verkkoarkiston, jota ylläpitää historioitsija Anke Napp Hampurin yliopiston taidehistorian laitoksella.

Arkiston kattaus antaa vielä toistaiseksi hieman yksipuolisen kuvan tarjonnasta. Diafilmit ovat 1970-luvulta ja keskittyvät historiaan, politiikkaan ja kansalliseen identiteettiin: daakialaiset, roomalaiset, Romanian kansan muodostuminen, keskiaikaiset ruhtinaat, Mircea cel Bătrân, Vlad Țepeș, Ștefan cel Mare, Mihai Viteazul, Tudor Vladimirescu, vuoden 1848 vallankumous, Alexandru Ioan Cuza, itsenäistyminen, vuoden 1907 talonpoikaiskapina, maailmansodat, Transilvania ja Romanian kommunistinen puolue.

Toistaiseksi kaksi arkiston diafilmeistä on satuadaptaatioita, molemmat 1980-luvulta. Florita din codru (1983) on jo palanut punaiseksi ja on naarmuilla. La Mare (1987) on paremmassa kunnossa.

Romaniassa diafilmien tuotannolla ei ollut samanlaista monopolia kuin Unkarissa. Merkittäviä valmistajia olivat esimerkiksi Ion Creangă, Sahia ja Animafilm. Vaikka diafilmejä käytettiin paljon valistukseen, historiankirjoitukseen ja poliittiseen kasvatukseen, myös Romaniassa tuotettiin lastensatuja ja piirrettyjä aivan kuten muualla. 

Miksi unkarilainen diafilmi on kokenut lämpöisen renessanssin ja romanialaisen diafilmiperinteen tunnutaan haluavan antaa mädäntyä arkistoihin?

Sahia-studio, joka tuotti aikoinaan paljon diafilmejä, dokumentteja ja lyhytelokuvia, toivottaa tervetulleeksi sivustonsa vintage-osastolle seuraavilla saatesanoilla:

”Sahia-studio jätti jälkeensä ristiriitaisen elokuvatuotannon, jonka yli 5 000 teosta on yhä lähes tuntemattomina kansallisen elokuva-arkiston uumenissa. Miten kohtaamme nämä elokuvat nykyään? Nuoremmille katsojille, jotka lähestyvät elokuvia ilman henkilökohtaisia ​​muistoja niiden valmistumisen ajalta, tehtävä saattaa olla yksinkertaisempi. Vanhemman yleisön kohdalla suhtautuminen vaihtelee nostalgiasta jyrkkään torjuntaan […] Lähestymme näitä elokuvia valmistumisaikansa kontekstissa, mutta olemme avoimia myös sille, mitä ne voivat kertoa meille nykypäivänä, niille, jotka ovat itse eläneet elokuvien julkaisuaikoina ja ovat valmiita peilaamaan kuvattuja asioita omiin muistoihinsa, ja nuoremmille, jotka haluavat kurkistaa tuntemattomaan menneisyyteen.”

Saatesanat kuvaavat ristiriitaisia tunteita, joita aikakautta kohtaan ymmärrettävästi koetaan.

Romaniassa diafilmejä on esitetty 1900-luvun alusta lähtien ja joitakin viitteitä on jopa 1800-luvun lopun käytöstä. Varhaisia ​dia​filmejä, joita ei tuotettu Romaniassa, näytti Astra-seura, Transilvaniassa toimiva kulttuuri- ja koulutusseura, joka esitti erityisesti uskonnollisia ja opettavaisia ​​elokuvia erilaisissa paikoissa, kuten kirkkomailla.

1950-luvulla diafilmejä alkoi tuottaa ensimmäinen niille omistettu kommunistinen studio Ion Creangă, joka nimettiin rakastetun romanialaisen kirjailijan mukaan. Studio tuotti diafilmejä aivan kaikenlaisista aiheista, ja niitä esitettiin julkisissa tiloissa, kuten kulttuuritaloissa, kaikkialla Romaniassa pienistä kylistä kaupunkeihin.

Aiheita olivat metsien suojelu taudeilta, kuinka tuottaa enemmän viljaa, mitkä kasvit ovat hyviä tai huonoja ja kuinka käyttää teollisuuslaitteita turvallisesti. Satujen osuus oli vielä 1950-luvulla melko pieni; diafilmien oli tarkoitus toimia eräänlaisena tietosanakirjana kaikille, joten ne olivat helppotajuisia. 1960-luvun alussa valmistuivat ensimmäiset värifilmit.

Vuonna 1964 perustettiin studio, Anima Film, joka alkoi tuottaa myös satufilmejä lapsille. 

Taide- ja teatteriyliopiston diafilmeihin liitettiin ääninauhoja. Ion Creangă -studion arkistot on sittemmin tuhottu, mutta Ilina ehti dokumentoida ja skannata sen sisältöä elokuvahistorioitsija Ana Szelin kutsumana.

1960-luvun lopulta vuoden 1989 vallankumoukseen diafilmit olivat Romaniassa käytössä kaikkialla, kotona, kouluissa, yliopistoissa, museoissa ja näyttelyissä. Historiasta tuli yhä tärkeämpi aihe hallinnon muuttuessa kansallismieliseksi ja Nicolae Ceaușescun persoonakultin kehittyessä. Hän käytännössä loi oman sukututkimuksensa käyttämällä Romanian historian merkittäviä henkilöitä antiikin ajoilta lähtien aloittaen daakialaisista perustajaisinä ja roomalaisista valloittajina ja jatkaen autoritaarisiin hahmoihin keskiajalta 1900-luvulle.

Diafilmien määrää tai kokonaiskulutusta Romaniassa on vaikea arvioida, koska kulttuuria ei ole dokumentoitu tai arkistoitu kunnolla. On olemassa ​​viitteitä: Vuodessa tehtiin noin tuhat uutta diafilmiä, ja kopioiden määrä liikkui 200 000 kappaleessa. Opetus- ja kulttuuriministeriöt tilasivat osan, ja studiot suunnittelivat loput itse.

Alexandru Matei Brașovin Transilvanian yliopistossa on tehnyt laajaa tutkimusta televisiosta Romaniassa. Hänen mukaansa televisio oli enimmäkseen omistautunut propagandalle. Myös joitain kasvatuksellisia ja koulutuksellisia ohjelmia oli, esimerkiksi vieraiden kielten tai klassisen musiikin opetukselle, mutta 1980-luvulla ohjelmisto rajoittui yksinomaan Ceaușescun puheisiin, joita kukaan ei ​​halunnut kuunnella.

Elokuvateattereissa oli mahdollista nähdä myös kevyttä viihdettä, kuten komedioita, mutta sielläkin esitettiin samaa propagandaa Ceaușescun omasta versiostaan maan ylevästä, kauniista, tavoittelemisen arvoisesta ja moraalisesti ylivertaisesta historiasta, joka on huipentunut hänen johtamaan kultakauteensa.

1980-luvun loppua kohden diafilmit keskittyivät nationalistiseen näkemykseen kommunismista samalla, kun jokaisessa tuon ajan kirjassa oli oltava Ceaușescun kuva. Ennen tätä diafilmit olivat vain epäsuorasti poliittisia ja niissä oli taustalla viesti, että puolue teki kaikkensa varmistaakseen ihmisten onnellisuuden.

Esimerkkinä lapsille suunnatusta propagandasta La  noi în grădiniță (1985) kertoo päiväkoti-ikäisistä, jotka puhuvat pienelle lelulle. Keskustelujen lomassa on poliittisia viestejä lapsille siitä, kuinka valtio rakastaa heitä ja pitää heistä huolta. Lasten diafilmeissä suora vaikuttaminen oli harvinaisempaa, mutta epäsopivia tarinoita sensuroitiin ja manipuloitiin yleisesti.

Joulunpyhinä vuonna 1989 Ceaușescu vaimoineen teloitettiin, ja monille tuon ajan lapsille ja varmasti aikuisillekin ovat piirtyneet mieleen uutiskuvat diktaattorin ruumiista. Elokuva oli ollut kansallisesti säänneltyä vuodesta 1948 asti, ja kommunismin kaaduttua kulttuuri muuttui radikaalisti. 2000-luvulle astuttaessa elokuvissa puhuttiin jo Romanian uudesta aallosta.

Romanian vallankumouksen jälkeen diafilmit katosivat hiljalleen keskusteluista. Ilina muistelee, että diafilmit olivat edelleen varattuja ja käytössä hänen lapsuudessaan; 90-luvulla kasvaneena hänellä oli vielä pääsy 70- ja 80-luvun diafilmien arkistoihin. Niitä alettiin kuitenkin pitää lastenohjelmina, nostalgiana ja alkeellisena viihteen muotona.

Ilinan mukaan muissa entisen Itäblokin maissa diafilmejä tutkitaan enemmän ja säilötään paremmin kuin Romaniassa. Havaittavissa on pienimuotoista diafilmin renessanssia ja projektioille on tarjolla ​​nykyaikaisia ​​ympäristöjä. Romaniassa diafilmejä hyödynnetään nykytaiteen kokeiluissa, kuten DALPOFSZ-ryhmässä, joka integroi filmikollaaseja vuonna 2024 alkaneeseen Discreet monuments -sarjaan.

Diafilmeille luodaan myös uusia äänimaisemia kulttuuritapahtumissa, joten voisi sanoa, että kulttuuri on hiljalleen palaamassa erilaisiin nykyaikaisiin ympäristöihin osana laajempaa analogisen median paluuta. Ilinan mukaan sellainen on yhä suositumpaa digitaalisesti natiivien nuorten, kuten Z-sukupolven, keskuudessa.

Tämän vuoden Lahti Design Festivalin näyttely Lahden Muotoiluinstituutin opiskelijoiden töistä antaa saman kuvan. Analogisia välineitä romantisoidaan vuonna 2026: filmiprojektiot, kasetit, piirtoheittimet, kalvot, paperit, kynät ja kaunokirjoitus dominoivat näyttelyssä arvatenkin osana laajempaa tekoälyvastaista rintamaa. Diafilmit mukaan sitten ensi vuonna!

Kyseessä on yhdistelmä kuvitusta ja oikeita valokuvia romanialaisesta naisesta keittiössään valmistamassa erilaisia ​​ruokia samalla, kun hänelle kerrotaan, mitkä ainekset ovat hyviä ja mitkä huonoja. Diafilmi dokumentoi aikansa asenteita ruokaan, kuten sitä, että sokeria pidettiin melko hyväksyttävänä, kun taas paprikaa, chiliä, pippuria ja sinappia pahana. Myös uppopaistaminen ja kastikkeet ovat kiellettyjen listalla.

Kuvitukset esittävät suoliston ja vatsan inhimillistettynä, hymyillen tai surren riippuen siitä, mitä niille syötetään. Diafilmissä korostetaan, kuinka ihmisen tulisi syödä ollakseen hyvä työntekijä, hyvä kansalainen ja hyödyllinen osa kommunismin rakentamisessa – koska valtio tarvitsee sinua. Viiniä kotiin kantavan miehen kohdalla todetaan: älä ole kuin hän.

Cercul nostru de fotoamatori on vasta äskettäin pelastettu, valokuvattu ja toistaiseksi julkaisematon diafilmi. Se esittää toimintaa valokuvauskerhossa, joka oli kommunismin aikaan hyvin yleistä ja kannustettua, hyödylliseksi ajateltua harrastamista. Ympäri maata pidetyissä kerhoissa opastettiin kameroiden käyttöä. Ilina on työskennellyt Bukarestin taideyliopiston valokuvalaboratoriossa teknikko Alexandru Naen, romanialaisten kameroiden historian asiantuntijan, kanssa, joka pystyi tunnistamaan diafilmistä, mitkä kohtaukset ovat lavastettuja ja mitkä opiskelijoiden ottamia kuvia.

Kommunistihallinnon linjaus ympäristöstä: luonnon piti tuottaa jotain ihmisille, tässä tapauksessa puutavaraa ja riistaa. Käsitys on päinvastainen nykyajan ekologiseen näkökulman kanssa. Diafilmeissä kerrotaan, että luonto ei voi huolehtia itsestään ja ihmisten on puututtava asiaan tappamalla ja poistamalla siitä osia omaan käyttöönsä. Mukana on ohjeistusta siitä, millaisilla myrkyillä erilaisia kantoja luonnossa on hallittava. Ilina vertaa diafilmin tunnelmaa black metal -albumien kansikuviin. Ja tokihan vahvakontrastiset mustavalkokuvat luonnosta tällaisen yhteyden mielikuvissa voivat synnyttää.

Kyseessä on Ion Creangăn studion tarina herkkäuskoisesta karhusta, jonka kettu huijaa jättämään häntänsä jäätyneeseen järveen yön yli saadakseen kalaa. Diafilmin tekee mielenkiintoiseksi se, että tarina on peräisin keskiajalta, jolloin munkit kirjoittivat karhuvastaista propagandaa kruunatakseen eläinkunnan kuninkaaksi kristillisemmän symbolin, leijonan. Alkuperäistä vuoden 1965 mustavalkoista diafilmiä pidettiin omana aikanaan erityisen karmivana. Se onkin harvinaisia nukkediafilmejä.

Jälleen Ion Creangă -studion tuottama Ivan Turbinca (turbinca tarkoittaa laukkua) kertoo venäläisestä sotilaasta Ivanista. Jumala ja kerjäläiseksi naamioitunut Pyhä Pietari antavat hänelle taikalaukun palkitakseen hänen anteliaisuutensa. Ivan käyttää laukkua ​​paholaisia ja kuolemaa vastaan aiheuttaen kaaosta taivaassa, helvetissä ja maan päällä. Hänen kerrotaan selvinneen hengissä tähän päivään asti.

Laurențiu Sîrbun kuvittama trilogia Aladdinin tarinasta kuuluu visuaalisesti hienoimpiin diafilmeihin. Tuhannen ja yhden yön tarinat olivat erittäin suosittu aihe 1970-luvun alussa. Muutaman vuoden sisällä julkaistiin Jean Imagen Aladdin and His Magic Lamp (1970), Karel Zemanin Sinbad merenkulkija (1971–74), Ray Harryhausenin stop-motion-efekteistä tunnettu Sinbad, merten sankari (1973), Pier Paolo Pasolinin Arabian Nights (1974) ja Nippon Animationin animesarja Arabian Nights: Sinbad’s Adventures (1975).

Botanica on kasvitieteellinen diafilmisarja, joka opettaa, mitkä kasvit ovat hyviä ja mitkä pahoja tai hyödyttömiä. Filmisarjan tarkoitus on auttaa kasvien, lehtien, juurten ja sienten tunnistamisessa, raakamahlan imeyttämisessä ja johtamisessa, viljan jalostuksessa ja hiivojen valmistuksessa.

Animafilmin tuottama Gelu on historiaa ja mytologiaa mukailevaa fiktiota. Tarina kertoo romanialaisesta keskiaikaisesta hallitsijasta, jonka vihollinen on yhdistelmä todellisia ja keksittyjä esikuvia. Diafilmissä on feministinen vire: hallitsijan sokea tytärkin ratsastaa hevosella ja taistelee urheasti. Nationalistinen tarina sijoittuu Transilvaniaan, monikulttuuriseen keskiaikaiseen alueeseen, mutta se vihjaa epäsuorasti, että alueella olisi ollut vain romanialaisia. Viholliset kuvataan itämaisiksi, kuin Marco Polon kertomusten mongoleiksi.

Animafilmin tuottama Turtița on käännös venäläisestä tarinasta. Diafilmistä on mustavalkoinen versio 1960-luvulta ja värillinen versio vuodelta 1985. Tarinassa vanhalla pariskunnalla ei ole enää mitään muuta syötävää jäljellä kuin jauhoja säilytysastian pohjalla. He leipovat siitä pienen kakun, jonka syömistä odottavat malttamattomasti. Pientä paholaista sarvien vuoksi muistuttava kakku herää henkiin ja karkaa jättäen pariskunnan nälkäiseksi. Metsässä kakku joutuu pakenemaan erinäisiä metsän eläimiä, kunnes joutuu lopulta ketun syömäksi. Tarinan iteraatio Piparkakkupoika, Hanhiemon satuaarteesta (WSOY, 1954), on varmasti monelle tuttu Suomessa.

Jälleen kyseessä on alkujaan venäläinen lastensatu, jonka on kuvittanut romanialainen kuvittaja Dem. Animafilmin tuottama Voinicelul kertoo koirasta, joka näkee, kuinka susi tappaa hänen äitinsä lumimyrskyssä. Orvoksi jääneestä pennusta kasvaa uskollinen ja rohkea koira, joka suojelee isäntäänsä. Bambia muistuttava, emotionaalinen ja suosittu diafilmi.

Agrikulttuurin edistämiseen tarkoitettuja opetusfilmejä tuottanut Falu Urániaja oli ensimmäinen sarjatuotantona diafilmejä tuottanut unkarilainen filmilaboratorio. Suurin osa tuotannosta on luultavasti jäljellä ainoastaan niminä aikansa katalogeissa. Pécsin kaupunkia esittelevän diafilmin ohella tämä erikoinen ja harvinaisen lyhyt sarjakuvastrippimäinen diafilmi on vanhimpia nimikkeitä mitä Virtuális Diamúzeum -verkkogalleriasta löytyy.

Imeväisten ruokintaa käsittelevä diafilmi esittää huomattavan määrän eri-ikäisten naisten paljaita rintoja, joiden esittäminen ei luultavasti olisi ollut hyväksyttävää monissa muissa asiayhteyksissä, joten tilanteesta on otettu kaikki ilo irti. Diafilmi esittää myös infograafeja eri nisäkkäiden maidontuotannosta.

Englannin ja Unkarin välinen jalkopallo-ottelu vuodelta 1953 on esitetty diafilminä hyvin yksityiskohtaisesti. Logojen, alkutekstien ja otsikkoruudun jälkeen nähdään seuraavan päivän sanomalehtiotsikot pelistä, joita seuraavat pelaajien ja stadionin esittelyt, sähkeet ottelusta, yleisön ja pelaajien saapuminen paikalle sekä aloittajan arvonta. Ensimmäisten pelitilanteiden jälkeen leikataan yleisötapahtumiin kaupungilla, jossa kuunnellaan matsia kovaäänisestä. Pelaajien, yleisön ja maalien lomasta leikataan myös kotiin, jossa perheenäiti kuuntelee peliä radion äärellä lapsi sylissään. Jossain toisaalla kuvataan kaveriporukoita ja armeijatupaa jännittämässä radion äärellä. Sitten siirrytään seuraamaan voittajien kärrynpyörätuuletuksia ja häviäjien käsien levittelyä. Lopuksi nähdään vielä kättelyt, lehtien otsikoita, palkintojen jakoa ja kansaa toreilla.

Tarina mummosta ja pienestä metsäkauriista on Laczkón, Lendvain ja Diafilmgyártó Kft.:n YouTube-kanavan katselukertojen mukaan unkarilaisten suurin kestosuosikki.

Diafilmgyártó Kft. kuratoi kansainvälisenä miehitettyjen avaruuslentojen päivänä vuonna 2025 avaruusmatkailuaiheisia diafilmejään. Tyyli vaihtelee akateemisesta teoriasta lastenfilmeihin ja tyylikkääseen scifiin. Ajallisesti filmit ovat ajalta ennen ja jälkeen miehitettyjä avaruuslentoja ja niiden aikana. Myös eläinkokeet on diafilmeissä dokumentoitu. Űrhajózás on esimerkki diafilmistä, jossa ensimmäinen miehitetty avaruuslento on jo muutamien vuosien päässä, mutta tuossa vaiheessa siitä on vasta fantasioitu.

Sen lisäksi, että Sándor Petőfin runoeepos János vitéz (1844) oli pohjana ensimmäiselle pitkälle animaatioelokuvalle Unkarissa vuonna 1973, se on sovitettu diafilmiksi eri kuvittajien toimesta vuosina 1952, 1958, 1967 ja 1975. Mikään diafilmiversioista ei kuitenkaan liity Marcell Jankovicsin animaatioon.

Laczkó muistaa katselleensa siskonsa kanssa Walt Disneysta kertovaa diafilmiä, josta he pitivät erityisesti sen takia, että he tykkäsivät jättää yksittäisiä kuvia heijastettuna seinälle ja piirtää niiden pohjalta kuvia paperille aikana, jolloin Disneyn hahmoja ei välttämättä ollut vielä mahdollista nähdä laajasti muualla.

Frakk, a macskák réme on yksi Unkarin suosituimmista animaatiosarjoista, ja sitä esitettiin yhteensä 52 jaksoa vuosina 1972–87. Sarjan suosioon nähden on hieman yllättävää, että aiheesta tehtiin vain yksi diafilmi.

Attila Sebestyén nostaa diafilmeille omistetulla Relocating Filmstrips, Remapping Europe -sivustolla esiin painajaismaisen lastensadun kolmesta jäniksestä. Diafilmin tyyli on tarkoituksella etäännytetty sovinnaisesta ilmaisusta, ja lapsille suunnattuna kauhutarinana se oli menestys.

Vuk (1981) on luultavasti suomalaisittain tunnetuimpia unkarilaisia animaatioelokuvia. Alkujaan televisiosarjana julkaistu ja pitkäksi elokuvaksi sovitettu Attila Dargayn animaatio on julkaistu VHS- ja DVD-muodossa lukuisia kertoja Suomessakin. Ensimmäinen diafilmi aiheesta ilmestyi Unkarissa samana vuonna kuin elokuva, ja seuraavana vuonna putkahti ilmoille myös jatko-osa, Vuk II. (1982). Diafilmin tarina ei ole sama kuin elokuvassa.

Lähteitä ja linkkejä:

• Arhivăraru. Fabrica de confecţii «Bucureşti» (1962) [Bukarestin vaatetehdas]
• Blinken OSA Archivum. Virtuális Diamúzeum [Virtuaalinen diamuseo]
• Diafilm – filmek, mesék gyerekeknek. Asszonyok, lányok gyertek traktorosnak! – a diafilmet elmondja Weigert Viktor [Naiset, tytöt, ryhtykää traktorinkuljettajiksi!]
• Diafilmgyártó Kft. A diafilm története [Diafilmin historia]
• Diafilmgyártó Kft. ŰRHAJÓZÁS diafilmeken [Avaruusmatkailu diafilmeissä]
• Dynamic Düdü. Diafilmek kicsiknek – nagyoknak [Diafilmejä nuorille ja vanhoille]
• Jörn Napp Bildbandarchiv. Romanian filmstrips from the project of Alexandra Ilina
• Manda. Diafilmtörténet dióhéjban [Diafilmien historia pähkinänkuoressa]
• mircea rosu. Diafilme animate
• MúzeumCafé. Diafilm: A Magyarok Tartják Életben [Diafilmit: Unkarilaisten ylläpitämä perinne]
• The Realm of Silence. Pathéorama: Silent cinema at home
• Relocating Filmstrips Remapping Europe. Filmstrip’s Children: Hungarian filmstrips of past and present
• Saarijärven elokuvakerho. Satujen lumoa -hankkeen tavoitteet
• Saarijärven elokuvakerho. Tietoa dia-saduista
• Sahia Vintage. Films
• Star Wars Fandom. Star Wars (filmstrip)
• Timeline of Historical Colors in Photography and Film. Au pays des glaces la Norvège (Pathéorama) [Norja, jään maa]