Jouni Heinonen, lokakuu 2026, nro 3

Mixtape on alkujaan termi c-kasetille kootusta musiikista. Nauhoja koostettiin sekalaisista äänitteistä ja jaettiin kasvotusten tai vaihdettiin kansainvälisesti postin välityksellä. Videomuodossa idea on sama. Sisältöä koostetaan kasaan saman aihepiirin ympärille. Koosteella voidaan kertoa tarinaa tai sekoilla ilman narratiivia.

Koosteista omiin suosikkeihini on noussut Manifesto (2022), joka kuvaa kouluikäisten venäläisten päivän aamusta iltaan kursittuna kasaan someen ladatusta materiaalista. Toinen suosikeistani on MisinforMation (2010), jossa vanhojen brittiläisten tietoiskujen päälle on tuotettu uudet synkemmät äänimaisemat. 

MisinforMation muistuttaa YouTuben alkuajoista tuttua videota The Shining – as a romantic comedy (2007), jossa nimen mukaisesti musiikilla ja leikkauksella annetaan elokuvasta aivan erilainen kuva. Propaganda (2012) taas on sosiaalinen koe, joka esitettiin valheellisesti pohjoiskorealaisena dokumenttina läntisestä mediasta ja kulttuurista.

Kunnianhimoisiin koosteisiin kuuluu The Clock (2010), joka yhdistää tuhansista elokuvista reaaliajassa kulkevan tarinan. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat aina samalle minuutille kuin kello on oikeasti. Kellon ympäri kestävä teos kestää siis tarkalleen 24 tuntia. Teosta esitetään museoissa ilmaiseksi, koska tekijänoikeuksia ei ole selvitetty.

Koosteilla käsitellään paljon yhteiskunnallisia aiheita, mutta myös pienlevittäjät ovat alkaneet leikkiä arkistoillaan. Severin-yhtiö julkaisi All the Colors of Giallon (2019), joka koostaa giallojen historian kronologiseen trailer show’hun. Trailerien yhteiskesto on viisi ja puoli tuntia. Julkaisuun kuuluu myös CD-levyllinen koostettua äänimaailmaa.

Tässä jutussa syvennytään AGFA:n mixtape-tarjontaan. Lafkan pyörittäjät leikkaavat koosteet pääosin keskenään. Heiltä löytyy varastosta trailereita, väliaikaohjelmaa, obskuureja televisiolähetyksiä, ja he pitävät hauskaa niillä. Mixtapet dokumentoivat aikakautta, mutta tekijät eivät oikeastaan pyri kertomaan niillä juuri mitään.

Hey Folks! It’s the Intermission Time Mixtape! (2024) käsitellään tässä jutussa erikseen, jonka jälkeen loput AGFA:n leikkaamat mixtapet niputetaan yhteen – koosteeksi! Niiden lisäksi oman osion saa YouTube-videoista koottu Girl Internet Show: Kati Kelli Mixtape (2022), joka ei ole AGFA:n alkuperäistuotantoa.

Yhdysvaltalaisia elokuvia ja tv-sarjoja katsoneet ovat varmasti kohdanneet viittauksia väliaikamainoksiin, joita sikäläisissä elokuvateattereissa on aikanaan esitetty. Niitä on satirisoitu Simpsoneissa ja nostalgisoitu Quentin Tarantinon elokuvissa.

Suomessa ei ole ollut vastaavaa kulttuuria mainostaa aulan ruoka- ja juomatarjontaa kesken elokuvan, vaikka täälläkin väliaikoja on ollut filmikelojen vaihtamisen vuoksi. Tekniikan kehittyessä väliajat poistuivat yleisestä käytöstä 1970-luvun jälkeen.

Tunnetuin väliaikamainos on Dave Fleischerin animoitu korvamato Let’s All Go to the Lobby (1957). Sen on arvioitu olleen 1960-luvun katsotuin filminpätkä Yhdysvalloissa.

Väliaikasisällön aika sijoittuu pääosin 1950–70-luvuille. Pätkiä on nähty puhkikuluneilta keloilta, eikä suurinta osaa ole restauroitu. Ääni alkaa muussaantua, ja kuva on ruvella. Tämä vain korostaa sisällön tunnelmaa ja erityistä paikkaa elokuvan historiassa. Mixtapeissa kuvan ja äänen patina on käännetty korostetusti voitoksi.

Musiikillinen sisältö vaihtelee funkin, jazzin, loungen ja jinglejen välillä. Kaikuefektillä ja hitaalla äänen hajoamisajalla viimeistelty muzak toistuu tyylikeinona. Kadonneen ajan tuntua korostetaan varsin yleisesti tällä tapaa: sosiaalisessa mediassa nuoruusvuosien perään voivotellessa tai elokuvien muistelujaksoissa, ambientissa ja unipopissa.

The Caretakerin monumentaalinen teos muistin rappeutumisesta (Everywhere at the End of Time, 2016–19) ja William Basinskin teos analogisen nauhan hauraudesta (The Disintegration Loops, 2002) ovat esimerkkejä teoksista, jotka hyödyntävät samoja keinoja ilman kuvaa. Äänen manipulointi saa mixtapen tuntemattomatkin aiheet tuntumaan nostalgiselta.

Väliaikamainosten aikoja elettiin space age -musiikin alkuhämäristä syntetisaattorien valtakaudelle. Molemmissa kaikuefektit ovat tyypillisiä ja musiikkityyli hyvin yleinen juuri mainosten maailmassa. Nostalgia ei tuohon aikaan perustellut efektejä mainoksissa, päinvastoin, sellainen kuulosti ilmestyessään modernilta, jopa futuristiselta.

Kaikki alkaa aulan tarjonnasta: poppareita, limuja, hodareita, pizzoja, pähkinöitä, karkkia, röökiä ja kaljaa. Jopa suolakurkkulautasia. Pian siirrytään teatterista ulos: kahviloihin, tivoleihin ja huoltamoihin. Autokauppa ja Syöpäyhdistys esittäytyvät, yleishyödylliset tietoiskut alkavat sekoittua kauhumaratonin mainokseen. Star Warsista kuullaan ensimmäistä kertaa.

Teema, johon klipeissä aina palataan, on elokuvasalissa tapahtuvat kohtaukset, joissa katsojat kertovat toisilleen, kuinka nyt kannattaa käydä hakemassa lisää herkkuja. Lapsia tai aikuisia, piirrettyjä tai nukke-animaatioita, rasistisia karikatyyrejä tai eräässä tapauksessa puhuvia sytkäreitä tuodaan katsojan nähtäville taitavasti rytmitettynä.

Suurimman osan ajasta mainoksia näytetään lähes muokkaamattomina. Välillä sekoitellaan ääniraitoja, leikellään mainoksia keskenään koomisesti tai tehdään popcorn-potpureita. Seassa on myös Pulmusten (1987–97) tekijäryhmän tekemä Will Rogers -sairaalan varainkeruumainos 1990-luvun taitteesta, ajalta, jolloin väliaikamainokset olivat jo historiaa.

Sisältöä on leikattu vuosikymmeneltä toiselle iloisesti poukkoillen. Heilahtelua on 50-luvun idyllistä 70-luvun funkahtavaan muotiin. Aiheet heittelehtivät yhtä paljon. Giuseeeeppe vääntämässä-a-pizzzaa rasvaisessa kojussaan tai valkoinen kotivaimo annostelemassa perheelleen aladobia suoraan purkista saattaa saada aivan mitä tahansa vastapainokseen.

Mixtapen väliaikamainokset on koottu alun perin kasaan jo 1990-luvulla yhdeksän tuntia pitkäksi julkaisusarjaksi VHS- ja DVD-formaatissa. Something Weird Videon alkuperäinen kokonaisuus löytyy AGFA:n Hey Folks! It’s the Intermission Time Video Party! -Blu-raylta kuuteen osaan pilkottuna bonuksena.

Kollaasielokuva formaattina pystyy kertomaan paljonkin kansakunnan tilasta, ja vaikka tämä tunnin mittainen videoteos materiaalilla hassutteleekin, se ei ota kantaa kulutukseen, mässäilyyn tai aikojen ja tapojen muutokseen. Kaikki tulkinta jää katsojan kontolle, mikä on virkistävää aikana, jolloin kaikesta tupataan alleviivata merkityksiä loputtomiin.

Hey Folks! It’s the Intermission Time Mixtape! on rehellistä, hauskaa tauhkaa: tiivistettyä ja mutatoitua kuvaa menneiden aikojen formaatista. Välillä videota innostutaan hieman skrätsäämään ja leikkimään sillä jättäen muutokset kuitenkin huomattavasti hienovaraisimmaksi kuin mitä esimerkiksi Mystery Science Theater 3000 teki B-elokuville.

Esimerkkejä muokkauksista: Lapset, jotka ovat kuin 1950-luvun naistenlehden kannesta, kysyvät, mitä syödä, ja päälle sämplätyt lainat toteavat: partateriä ja tupakkaa. Välillä taas näytetään erittäin rankkaa gorea näytöskauden elokuvista ja päälle on liimattu iloinen ääniraita sekä ristileikkaus pojasta mehustelemassa hodarikojun nakkeja.

Kuvien silppuaminen on jätetty loppumetreille. Ensimmäiset kolme varttia toimivat yllättävänkin koskemattomana esityksenä aikalaissisällöstä. Viimeistä vaihetta varten sekasotku lisääntyy kiihtyvää tahtia. Let’s All Go to The Lobby on säästetty aivan loppuun. Osa laulun sanoista toistetaan takaperin. Täysin alkuperäisessä muodossaan filmiä ei nähdä lainkaan.

Loppua kohden koosteen on myös koko ajan vaikeampi perustella olemassaoloaan. Rakennetta ei ole. Nähdään esimerkiksi lähtölaskentaa elokuvan jatkumiselle kuvaavia minuutteja, viikonpäiviä, kuukausia ja numeroita monissa eri muodoissaan. Niitä olisi voitu hyödyntää rytmityksessä muodostamalla kronologiaa läpi koosteen, mutta näin ei ole tehty.

Hey Folks! It’s the Intermission Time Mixtape! on nostalginen kooste yhdysvaltalaisille, jotka elivät väliaikamainosten aikakauden, ja se on kooste heidän kollektiivisesta nostalgiastaan maan ulkopuolella asuville. Se on varmasti paras ja tehokkain yksituntinen opas aiheeseen, johon moni on usein nähnyt vain viitattavan.

The Cult of AGFA Trailer Show’ssa lähdemateriaali on koottu trailereista ja filminpätkätkistä ennen elokuvan alkua, kuten mainoksista, huumeiden vastaisista kampanjoista ja ohjeista salissa käyttäytymiseen. Trailereista on leikattu tylsät kohdat pois tai valittu yksi huippukohta. Reilu tunti on siis yhtä kliimaksia ja oudoimpia erikoisuuksia.

Osa elokuvista on harmillisen tuttuja. Esimerkiksi Eraserhead, Pako New Yorkista, Frankenhooker, Meet The Feebles ja Birds II. Suurin osa on sentään paljon obskuurimpaa. Videopelitrailereitakin löytyy, kuten Perfect Dark N64:lle. Ajallisesti liikutaan 1970–90-luvuilla. Toistuvia teemoja ovat elektroniikka, erotiikka, kauhu ja kummajaiset.

Kooste väliaikamainoksista on historiallisesti ja kulttuurillisesti merkittävämpi kuin outojen trailereiden yhdistely yksiin kansiin. Se ei silti tarkoita, etteikö tällä rajauksella saataisi aikaan kiehtova ja kattava kuvavirta sisältöä, jollaisen parissa tappaa aikaa. Ennen kaikkea se on omiaan huuruisen illanvieton taustalle.

Kooste on vastine ”nykynuorilla ei ole enää keskittymiskykyä” -hokemille ja on ylpeä tarkkaavaisuushäiriöisestä ilmeestään. Ihmisen kehitykselle tästä ei varmasti ole hyötyä, mutta roskasta leikatun roskan katsomisessa on jotain kierolla tavalla hauskaa. Sieltä täältä voi bongata myös mielenkiintoisia elokuvia katsottavakseen, mikä on… trailereiden idea.

Ilman illanvieton kontekstia kooste toimisi parhaiten kolmevarttisena, mutta puolipitkän elokuvan myyminen olisi vaikeaa. On levyillä ekstrojakin. Yllättävän hauska bonuslyhäri Cult of AGFA Trailer show: Rated R koostaa kahdeksan minuuttia trailereiden nimiplansseja aakkosjärjestyksessä rouhean traileriäänen lukiessa nimiä ääneen.

Mitä useampaa koostetta katsoo, sen tutummaksi leikkausmaneerit ja lähdeteokset tulevat. AGFA’s Special Christmas Specialissa (2020) ylipirteän newyorkilaisen joulupukkipalvelun mainosvideon väliin ujutetaan taas gorea, kun nuorten hymy on leveimmillään. Toisto hieman kalvaa vitsin arvoa, mutta tuskin moni jokaista mixtapea näkee.

Mukana on tv-spesiaaleja, paikallisia Joulupukin kuumia linjoja, Dee Sniderin kausiterveisiä MTV:llä ja Commodore 64:lla koodattuja toivotuksia. Kokkausohjelma tuo mieleen lähinnä Star Wars Holiday Specialin (1978) absurdin ruoanlaitto-osuuden. Ja aihepiirin yhteydessä voi olla varma, että mukana on osioita legendaarisesta Santa and the Ice Cream Bunnysta (1972).

The AGFA Horror Trailer Show: VIDEORAGE (2020) koostaa teatterielokuvan sijasta suoraan videolle julkaistua amatöörikauhua. Trailereita esitetään lähes koko komeudessaan sen enempää niihin kajoamatta. Tämä tekee koosteesta mielenkiintoisen läpileikkauksen siihen, millaista amatöörikauhua on olemassa tarvitsematta katsoa niitä kokonaan.

Vaikka en suuri gorea goren vuoksi -tuotantojen fani olekaan – ja sitä tässä riittää – pidän aiheen dokumentointia kulttuurihistoriallisesti tärkeänä. Kaikki tieto mistä tahansa omakustanteisesta on vaarassa kadota ilman arkistoivia tahoja. Tarjonta on enimmäkseen yhdysvaltalaista, mutta kyllä Nollywoodissakin piipahdetaan.

The Stairway to Stardom Mixtape (2022) tallentaa myös omanlaisensa palan kulttuurihistoriaa. Yhdysvaltalainen kuriositeetti: 1970-luvun lopulta 1990-luvun alkuun rajatusti kaapelikanavalla pyörinyt, kykyjenetsintäohjelmia edeltänyt yhteisötelevisiosarja, johon käytännössä kuka tahansa sai tulla esittämään mitä tahansa.

Ja kyllähän niitä hytkyjiä, vitsiniekkoja ja karaokekuninkaita riittää! Tällaista ohjelmaa katsoessa tulee mieleen, mitä aarteita suomalaisen television arkistoilla olisi tarjota maailmalle: Yasir Gailyn vetämiä TVTV!-kanavan Chat Show -lähetyksiä, Puhuvaa päätä ja Rantalentistä.

The Lost & Found Video Night Mixtape (2021) tiivistää valtavirtaisempaa lineaaritelevisiota mutta tökkii sitä muita koosteita enemmän. Nancy ja Ronald Reaganin huumeiden vastaisen kampanjan sanoma on leikattu päinvastaiseksi. He kehottavat auttamaan hädässä olevia antamalla heille riittävästi kokaiinia ja alkoholia. Presidenttipari päättä puheensa toteamalla olevansa heroiiniaddikteja ja pitävänsä lasten huumeiden käyttöä jännittävänä.

Hauskaa? Tuskin ihan jokaisen mielestä. Lapsellista? Aivan varmasti. On muistettava, että merkittävä kohderyhmä tällaisille koosteille ovat pössyttelevät höröttäjät.

Monien kauhu- ja trailerikierrätysten seasta mainittakoon vielä MisinforMationin tavoin vanhoja varoitusfilmejä kierrättävät Danger Stories: A Word Salad Symphony (2024) ja Danger Stories: The Movie (2025). Ensimmäistä on silputtu hyvinkin tiheäksi silpuksi ja jälkimmäinen jätetty melkein koskemattomaksi sarjaksi infosaarnoja.

Nämä ovat mixtapeista pitkästyttävimpiä. Yhdysvalloissakin on tuotettu mitä törkeämpiä, poliittisesti epäkorrekteja varoitusfilmejä, joista saada paljon irti. Tässä tapauksessa tasapaino on kadotettu. Joko alkuperäismateriaali katoaa liikaa epämuodostuneen silpun ja rasittavan toiston alle tai se on laahaavaa ja liian hyödyllistä! 

Mitä eroa sitten on ammattimaisella, virallisesti julkaistulla koosteella ilman yhteiskunnallista sanomaa ja YouTuben faniediteillä? Ei hyvän tubettajan kohdalla mitään, mutta AGFA:n koosteista saa olla varma, että kuva ja ääni on laadullisesti yhtenäistä ja oikeudet kunnossa. Tästä pääsemme mixtapeen, jossa viittaus YouTuben fanieditteihin konkretisoituu.

Girl Internet Show koostaa losangelesilaisen tubettajan Kati Kellin elämäntyön videoiden parissa. Kelli julkaisi ensimmäisen videonsa vuonna 2013 ja menehtyi vuonna 2019, hieman yli 50 kuvatun videon jälkeen. Mukana on julkaistuja ja aiemmin julkaisemattomia videoita sekä hänen ensimmäinen ja viimeinen lyhytelokuvansa Total Body Removal Surgery (2019).

Mixtapen ovat tuottaneet Kellin leski Jordan Wippel ja I see the TV Glow’n (2024) ohjaajana parhaiten tunnettu Jane Schoenbrun. AGFA julkaisee siis valmiin koosteen, toisin kuin aiemmissa tapauksissa.

Kati Kelli ei ollut erityisen tunnettu tubettaja. Hänen kunniakseen tehty muistokooste on silti jotain, mitä moni sisällöntuottaja ei tule saamaan: virallinen, fyysisenä tallenteena julkaistu ja elokuvafestivaaleilla esitetty teos. Faniedittejä on varmasti tehty jokaisesta vähänkään isomman profiilin sisällöntuottajasta pitkin somealustoja.

Poikkeaako Kati Kellin sisältö sitten suuresti muista aikansa sisällöntuottajista? Tähänkin on todettava: ei oikeastaan. Videot ovat oikein hyvä esimerkki 2010-luvun skenestä, mutta YouTubesta, johon ladataan jokainen minuutti satoja tunteja lisää sisältöä, löytyisi hyviä esimerkkejä enemmän kuin kellään on koskaan mahdollista katsoa.

Videoiden aiheet ja tyyli vaihtelevat paljon. Osa videoista on sketsejä milloin mistäkin ja osa sivuaa sosiaalisen median trendejä. Videot on pääosin kuvattu Kellin makuuhuoneessa, aluksi lapsuudenkodissa, aivan kuten lukemattomat pikku wannabe-sisällöntuottajat ovat jo pari vuosikymmentä tehneet, usein ennen kuin ovat edes julkaisseet videoita oikeasti.

Niille, jotka eivät ole kasvaneet sosiaalisen median parissa, videoiden intiimiys ja leikit kameran edessä saattavat olla hyvin vaivaannuttavaa katseltavaa tai toisaalta upea postmoderni ilmestys. Some-kerronta on jotain mihin pitää kasvaa sisään. Ensikosketuksena pitkä elokuva olisi aika kova pala purtavaksi.

Kaikki ovat joskus olleet nuoria ja keksineet ohjelmaa omaksi ilokseen, mutta sitä ei jaettu kaikelle kansalle. Tässä vaiheessa olemme jo niin turtuneita tirkistelemään tuntemattomien elämiä, että toisella puolella maailmaa kameralleen esiintyneen nuoren katsominen 80 minuutin ajan tuntuu hädin tuskin oudolta tavalta viettää aikaa.

Kellin videoiden tuotantoarvot nousivat vuosi vuodelta. Viimeiseksi jäänyt teos Total Body Removal Surgery (2019) on ainoa, jossa esiintyy muitakin. Se valmistui kolme päivää ennen Kellin kuolemaa. Satiiri käsittelee kauneusleikkauksia kehonpoisto-operaation kautta. Kellin keho siis poistetaan maan päältä videossa, joka jäi hänen viimeisekseen!

Luultavasti tämä on niitä juttuja, jotka on tehtävä ensimmäisenä. Jos tubettajien videoista koostetut elokuvat yleistyisivät, ne menettäisivät vähänkin merkityksensä elokuvallis-dokumentaarisina teoksina, boutique labelin julkaisemina fyysisinä tallenteina ja elokuvafestivaalien ohjelmanumeroina. YouTuben best of -videot ovat oma lukunsa.

Girl Internet Show’n julkaisu osuu sopivaan aikaan. Se onnistuu havainnollistamaan, kuinka erilaisia maailma ja YouTube olivat vielä 2010-luvulla. Se johtuu monesta asiasta: YouTuben algoritmeistä, monetisaatioehdoista, lyhytvideoiden noususta, Instagramin ja TikTokin kiilaamisesta alustoina, muodista, trendeistä ja ajasta ennen koronaa.

Tämä kooste dokumentoi vasta hiljattain menetettyä maailmaa. Sitä mainostetaan ulkopuolistaiteena. Ihan hyvä myyntipuhe, ehkä osittain kuvaavakin, mutta tarvitseeko lapsenomaista herkkyyttä ja pirskahtelevaa mielikuvitusta välttämättä koristella sen hienommaksi kuin se on?

Kyllä tämäkin lopulta on sisältöä, vaikka termillä halpamainen leimansa monen mielissä on. Samat ajatukset ja ajankuvan olisi voinut koostaa jonkun toisenkin sisällöntuottajan kautta. Surullisten olosuhteiden vuoksi aiheena on nyt Kelli, ja se sopii hyvin. Onhan videot kuvattu ihan hyvällä kameralla.

Kaikkiaan AGFA:n mixtape-valikoima tarjoaa kattavasti ja paikoin epätasaisesti taustatauhkaa ja kadonnutta kulttuuria sitä kaipaaville. Eiköhän jauhettu sisältö sovi hyvin aikaamme ja ole vain lisääntyäkseen. Itse koosteprosessissa tärkeimpään asemaan nousevat rytmitys, sulavat siirtymät ja sisällön tasapaino. Ilman juonta ote herpaantuu tarinallista elokuvaa herkemmin, ja niin oli käydä muutamaan kertaan mixtapeja kahlatessa.

Osa AGFA:n katalogista on vuokrattavissa ainoastaan elokuvateattereille, ja Blu-ray-myynti on ulkoistettu Vinegar Syndromelle. AGFA:n varsinaisesta tarjonnasta huomionarvoisia julkaisuja ovat muun muassa Wakaliwood-kombo Wakaliwood Supa Action Volume 1, joka sisältää kenties ugandalaisen elokuvan suurimmat klassikot Who Killed Captain Alex? (2010) ja Bad Black (2010), found footage -elokuvan varhaisteos The McPherson Tape (1989), kivan kömpelö ufoilu Amanda and the Alien (1995), liian kömpelö ufoilu Santa Claus Conquers the Martians (1964) ja yksi kaikkien aikojen hämmentävimmistä kokemuksista: Bat Pussy (1973).

Hey Folks! It’s the Intermission Time Mixtape, 2024. Yhdysvallat. 70 min. 1.33:1.

Ohj. Bret Berg, Joseph A. Ziemba.

Girl Internet Show: A Kati Kelli Mixtape, 2022. Yhdysvallat. 80 min. 16:9.

Tuot. Jane Schoenbrun, Jordan Wippell, Ohj. Kati Kelli, Käsikirj. Kati Kelli, Pääos. Kati Kelli.

Artikkelissa käsitellyt teokset:

• Agfa Horror Trailer Show, The (2020)
• Agfa’s Special Christmas Special (2020)
• Cult Of Agfa Trailer Show, The (2023)
• Danger Stories: A Word Salad Symphony (2024)
• Danger Stories: The Movie (2025)
• Girl Internet Show: A Kati Kelli Mixtape (2022)
• Hey Folks! It’s The Intermission Time Mixtape (2024)
• Lost & Found Video Night Mixtape, The (2021)
• Stairway To Stardom Mixtape, The (2022)