Hei, nuorison edustaja! Teimme elokuvan juuri sinulle

Jouni Heinonen, lokakuu 2026, nro 3

En ole erityisen genreuskovainen. Hyvä sisältö on hyvää sisältöä, oli se sitten muodoltaan mitä tahansa. Yhtä lajityyppiä olen kuitenkin inhonnut tunteella: nuorisoelokuvia. Tarkoitan tällä pelkästään nuorille suunnattuja elokuvia nuorisosta. Kapeimmillaan yläasteikäisistä yläasteikäisille. Sama juttu sarjojen kanssa.

En puhu suhtautumisestani aikuisena nuorisolle suunnattuun sisältöön, vaan omasta kokemuksestani peruskouluikäisenä. Oli kyse rullakolla luokkahuoneeseen raahatusta putkitelevisiosta katsotusta nuorisoelokuvasta tai väkisin synttärilahjaksi ostetusta mukaikäisistäni kertovasta kasvutarinasta, ne aiheuttivat minussa syvää hyljeksintää.

Teen nyt olennaisen linjanvedon. Rakastan hyvin tehtyjä coming-of-age-elokuvia. Aikuistuminen on mielenkiintoisimpia aikoja, jota ihminen elämässään kokee. Sen kuvaaminen voi olla vaikuttavalla tavalla kaunista, haikeaa, raadollista ja katkeraa. Erämaan vangit (1971), Valerie and Her Week of Wonders (1970), Sudet tulevat (1984), The Reflecting Skin (1990) ja lukemattomat muut ovat upeita elokuvia.

Keskityn pohjoismaisiin ja ennen kaikkea kotimaisiin elokuviin omassa nuoruudessani; niihin, joita 1990-luvulla näin, osa toki sitä ennen tuotettuja. Pohjoismaisen nuorisoelokuvan laatu ehkä parani Fucking Åmålin (1998) viitoittamalla tiellä, myös Suomessa, mutta kyllä meillä sen jälkeenkin on saanut kokea myötähäpeää.

Miksi inhosin juuri itselleni suunnattuja tarinoita? Inhosin niitä siksi, että ne tuntuivat alentavilta. Tuntui siltä kuin aikuinen olisi alentanut itsensä keskenkasvuisen tasolle; kuin nuori ei olisi tarpeeksi hyvä ansaitakseen aikuisille tarkoitettua tarinaa. En kokenut tarvitsevani välivaiheen harjoituselokuvia.

Näkemäni nuorisoelokuvat eivät kertoneet minun maailmastani. Ne tuntuivat vanhojen ihmisten romantisoiduilta muistoilta omasta nuoruudestaan tai demonisoiduilta saarnoilta nykynuorisosta. Mukarankkoja, mukarealistisia elokuvia mukanuorista. Usein rankkuutta korostettiin sijoittamalla elokuva kasvatuslaitoksiin, kertomaan ongelmanuorista.

Elokuvat olivat täynnä stereotypioita ja kliseitä. Nahkarotsinen, farkkuhousuinen, purkkaa jäystävä kovanaama keskijakauksella kohtaa nörtin, jonka silmälasit pysyvät kasassa teipillä. Lopussa kovis pehmenee ja nörtin katu-uskottavuus kasvaa. Kömpelö ensirakkaus jää ensirakkaudeksi, eivätkä vanhempien asettamat rajat sittenkään olleet pelkkää kiusantekoa.

Kaikista vaivaannuttavinta tuon ajan nuorisokuvauksissa oli se, kuinka slangi, muoti, eleet, tavat ja mielenkiinnon kohteet esitettiin. Nuorisomuoti muuttuu sitä paitsi sellaista tahtia, että ensi-iltaan mennessä jutut olivat teineille muinaishistoriaa. Saati kun elokuvan näki usein monta vuotta sen ilmestymisen jälkeen.

Nykyään eritaustaiset nuoret ovat paremmin edustettuna ohjaajina. Nuoret muutenkin osallistuvat prosessiin enemmän. Sosiaalinen media ja Ylen tarinaformaatti ovat mahdollistaneet aidomman nuorilta nuorille -sisällön, jota julkaistaan riittävän nopeassa tahdissa. En voi tietää, olisiko tämän ajan nuorisomedia kolahtanut itseeni teininä.

En osaa kohdentaa tuolloista inhoani mihinkään tiettyihin näkemiini elokuviin. Katsoimme Häräntappoaseen (1989), Täältä tullaan elämän (1980) ja Veturimiehet heiluttaa (1992), joka oli muuten ensimmäinen elokuva, josta olen koskaan kirjoittanut arvostelun – koulutehtävänä ala-asteella. Meille näytettiin varoituksena Tarkkista (1986). Bertin päiväkirja (1994) pyöri televisiossa.

Osaan kuitenkin kohdentaa inhoni johonkin, jota en katsonut tai lukenut: Videokasettiin Missä olet Finbar Flynn? (1996) ja Bo Carpelanin kirjaan Julius 11 vuotta (Otava, 1982). Poistin muovit videokasetista, vedin teippiä kopiosuojaukseen ja nauhoitin päälle ensimmäisen asian, mitä televisiosta tuli. Säilytin uutuuttaan hohtavan kotelon jonkun kuluneen kannen tilalle.

Molemmat teokset sain väkisin lahjaksi, kun olisin halunnut jotain ”kaiken ikäisille” sopivaa. Ikään kuin näillä olisi haluttu pakottaa minulle jotain kuvaa siitä, millaista elämän pitäisi ikäiselläni olla, kun olin nimenomaan kiinnostunut näkemään, millaista elämä on muilla ihmisryhmillä, joista en itse vielä tiennyt. Kyllä, tarkoitusperät ovat olleet hyvät, ja kyllä, olen toiminut teiniangsteissani. Suosittelen kuitenkin miettimään tarkkaan, kannattaako antaa herkässä iässä olevalle jotain, mikä häntä ei ainakaan kiinnosta.

Olen sittemmin katsellut eri myyntialustoilta liikkuuko niillä samaista Missä olet Finbar Flynn? -julkaisua, enkä ole törmännyt siihen koskaan. Kuten iso osa Sesam Video -julkaisuista, se on harvinainen mutta tuskin kovin haluttu. Ehkä vielä jonain päivänä saan sen käsiini ja katson, onko se niin huono ja alentava kuin silloisissa mielikuvissani.

Epäilemättä esiteinien olisi kannattavampaa katsoa nuorisoelokuvia kuin Bad Tastea (1987), Braindeadia (1992) ja Kannibaalien polttouhreja (1980), joiden parissa sukupolveni kasvoi. Samoin ensikosketuksen internetiin tulisi olla jotain muuta kuin rotten dot com, ulkonäön arvostelu -sivustot ja pelihalleiksi naamioidut saalistajaparkit.

Ainakin itse koin, että turvalliseen ja terveelliseen kasvuun nuorisoelokuva oli vähän liian myöhäinen apukeino. Etenkin yhdysvaltalaistuotannoissa törmää edelleen siihen, että nuorille suunnattua elokuvaa käytetään poliittisena ja uskonnollisena doktriinina – välillä räikeämmin, välillä kääreeseen pakattuna. Teinikauhukin – anteeksi, elevated horror – on koko ajan kasvatuksellisempaa.

Mutta lastenohjelmilla on ollut minuun aitoa kasvatuksellista valtaa. Olen kiitollinen siitä, että lapsuuteni piirretyissä käsiteltiin taitavasti myös vaikeita aiheita, kuten adoptiovanhemmuutta, köyhyyttä, natsien nousua, apartheidia, lähi-idän konflikteja, ympäristökysymyksiä, avaruutta, historiaa ja populaarikulttuuria minkään tuntumatta väkinäiseltä.

Kaikki kunnia hyvistä yrityksistä. Laadukkaan nuorisoelokuvan tekeminen on varmasti haastava tehtävä. Sen on tasapainoteltava liian montaa asiaa, kannettava vastuuta ja silti oltava uskottava nuorten silmissä. Kannattaako niitä edes tehdä jatkossa? Tulevatko seuraavat sukupolvet katsomaan elokuvia, saati nuorisoelokuvia?

Voin nykyään katsoa omien teiniaikojeni nuorisoelokuvia ajankuvana tai tarkastellakseni elokuvien tekijöiden asenteita nuorisosta. Kuten katson lämmöllä aikansa umpisurkeita CGI-tehosteita, pystyn nauttimaan kusifiltterin kautta kuvattua kirosanaennätysten tehtailua, hesalaisnuorten landevihaa, landenuorten hesalaisvihaa ja muita kärjistyksiä.

Nostetaan vielä lopuksi esiin yksi uskomattomimmista kotimaisista julkaisuista: Young Lovesta (2001) on nykyään helppo nauttia etäältä, eikä sitä ole onneksi aikanaan tuputettu. Täysin moraaliton ja sopimaton elokuva 13-vuotiaasta pojasta, joka stalkkaa täysi-ikäistä mallityttöä, kommunistisesta homo-opettajasta, AIDSista ja Jeesuksesta. Ai että!