”Tapani tehdä on leikkiä elokuvaohjaajaa” – haastattelussa Anssi Kasitonni

Milo Kiviranta, lokakuu 2026, nro 3

(Haastattelu aloitetaan useita tunteja suunniteltua ajankohtaa myöhemmin, sillä Kasitonni unohtui testaamaan seuraavaa elokuvaansa varten rakennetun lentokonelavasteen toimintaa.)

Mua alkoi nyt kiinnostaa se lentokone. Kerro siitä.

Joo, video kertonee enemmän kuin itse osaan. [Kasitonni näyttää puhelimeltaan videon punaisesta pienlentokoneesta, joka kääntyilee ilmassa kapean metallisen rungon varassa.] Olin aika kauhuissani, tuohan on oikea lentokone, joka painaa todella paljon. Onneksi se nyt jotenkin toimi. Tuossa rungossa on rekan etuakseli, joka pultattiin kallioon kiinni. Sieltä menee letkut traktoriin, joka käyttää akselia ja kallistaa tuota lenskaria. 

Oho. Aikamoista.

Tuo näyttää ihan hirveältä. Tuolla pitäisi näyttelijän vielä olla kyydissä. (Nauraa.) Toi on tosi kuumottava. Mutta valot toimivat, potkuri toimii. Mä tykkään tehdä lavasteet niin, että kaikki on oikeaa ja oikeasti toimivaa. Se on paljon köpöisemmän näköistä tietenkin, mutta ihminen ottaa sen tietokone-efektejä mieluummin todesta. Vaikkapa vanhoja sci-fi-leffoja katsellessa saattaa huomata, että robotti onkin vain joku tyyppi puvun sisällä, mutta silti siihen haluaa uskoa.

Siksi mä puolustan myös pienoismallien käyttöä. Muistan yhä sen, kun näin ensimmäistä kertaa elokuvan Pako New Yorkista (1981, ohj. John Carpenter). Siinä tyyppi lentää lentokoneella ja katsoo jostakin erikoistietokoneesta vihreää vektorikuvaa kaupungista. Tiesin suurin piirtein, missä tietokonemaailmassa mentiin siihen aikaan, mulla itselläni oli ehkä Commodore 64. Pohdin vain, että minkälaisia supertietokoneita niillä pitää Hollywoodissa olla, että jotakin noin upeaa pystytään tekemään. Hiljattain mulle selvisi, että se oli toteutettu rakentamalla valtava pahvilaatikkokaupunki, joka oli maalattu mustaksi, ja rakennusten ääriviivat ja ikkunat tehty vihreällä heijastavalla teipillä. Se oli sitten valaistu ja kraanalla ajettu kamera pienoismallin yli. Mieti, mikä työn määrä! Nykyään menisi viisi minuuttia siihen, että käskisi tekoälyn toteuttaa vastaavanlaisen. Mutta sillä työllä on saatu jotakin paljon hienompaa aikaan. 

Suositkin työskentelyssäsi käsin tekemistä, ja esimerkiksi filmille kuvaamista. Mitä hyötyjä on hitaasti ja ”hankalamman” kautta työskentelyssä?

Koen filmille kuvaamisen helpottavan ja nopeuttavan työskentelyä, hassua kyllä. Tietyllä tapaa olen perfektionisti, mikä saattaa olla vaikea uskoa. Jos mulla olisi käytössä joko digisysteemit tai rajaton budjetti, kuvaisin joka hemmetin kohtauksesta miljoona ottoa. Elokuvan leikkaamiseen menisi silloin aivan hulluna aikaa. Nyt otan yhdestä kohtauksesta aina maksimissaan kaksi ottoa, yleensä vain yhden, koska filmi on niin kallista. 

Uutta elokuvaa teen 35 mm:n filmille, joka on aivan järkyttävän hintaista, noin neljä euroa sekunnilta kehityksineen, skannauksineen ja postikuluineen. Joko on suunniteltava kohtaus todella hyvin tai tyydyttävä siihen, mitä käteen jää. Prosessi poikii usein sen, että leffoista tulee hetkittäin hiukan omituisia. Vastaus kysymykseen ”Miksi tämä toteutettiin näin?” on useimmiten se, että parempaa ottoa ei ole. Vaikkapa siirtymät saattavat olla hassuja, kun ei voida ottaa loputtomasti välikuvia. Filkka on hermoja raastavaa mutta nopeuttaa tekemistä, kunhan suostuu päästämään irti.

Maailma tuntuu pyrkivän jatkuvasti kitkattomampaan suuntaan esimerkiksi tekoälyn käytön yleistyessä, mikä koskettaa myös luovia aloja. Uskotko tämän kehityskulun jatkuvan, vai nouseeko ilmiölle jonkinlainen vastareaktio?

Uskon ja toivon, että vastareaktio on tulossa. Tyttäreni on 17-vuotias, ja hän ja hänen kaverinsa ovat jyrkästi tekoälyä vastaan ja pitävät sillä tuotettua materiaalia ihan hirveänä. Nuorissahan on tulevaisuus. Etenkin oma ikäluokkani ja sitä vanhemmat ihmiset innostuivat tekoälystä alkuun aivan hulluna, mutta sehän ankeuttaa ja tekee aivan tyhmän näköistä jälkeä. Vaikkapa tekoälyllä tehty logo tai graafinen suunnittelu pistää heti silmään. En osaa sanoa, tuleeko tekoälystä jossakin vaiheessa niin monipuolista, ettei sitä enää huomaisi. Jos tulee, toivon ihmisten henkisen kynnyksen sen käyttöön pysyvän suurena. 

Itse olen toteuttanut yhden kerran teosluonnoksen tekoälyllä, halusin siihen kromipinnan enkä osannut tehdä sitä Photoshopilla. Sitä häpeän suuresti, sain kuulla tyttäreltä kunniani. Vaikka kuinka haluaisi tehdä jonkin spesifin jutun tekoälyllä, kyllä se täytyy ennemmin yrittää kiertää.

Mainitsit aikaisemmin Paon New Yorkista. Mitkä muut elokuvakokemukset ovat olleet sinulle formatiivisia ja inspiroivia?

Sellaiset ovat enimmäkseen b-osaston amerikkalaista sci-fiä tai italo-nujakointileffoja. Ensimmäinen Star Wars (1977) oli ala-asteikäisenä mielestäni pelottava ja vaikuttava, mutta kun muutamia vuosia myöhemmin näin siitä useita halpoja rip-offeja, olin myyty. Ainakin Battle Beyond the Stars (1980, ohj. Jimmy T. Murakami) on yksi sellainen, jonka nimen yhä muistan. Myös esimerkiksi Dark Star (1974, ohj. John Carpenter) vetosi minuun. Niissä leffoissa oli tietty outous ja kotikutoinen inhimillisyys, josta olin superinnoissani. Yläasteella näin Ed Woodin elokuvia. Niissä näkyvä taiteilijan vapaus, myös älyvapaus, oli upeaa. 

Bud Spencerin ja Terrence Hillin elokuvista pidin myös, niitä katselen yhä vaikkapa sadepäivisin. Kukaan muu meidän perheessä ei suostu niitä katsomaan, mutta mä löydän niistä vieläkin vaikka mitä. Vaikeahan niitä leffoja on katsoa alusta loppuun asti, toisinaan ne menevät todella ihmeelliseksi tervassa tarpomiseksi, mutta niistä löytyy aivan täydellisesti rakennettuja kohtauksia. Katson niitä nyt niin sanotusti ammattimaisemmin, pohdin leikkausta ja slapstickin rytmiä. 

Eniten haluaisin ottaa oppia juurikin siitä, miten niissä leffoissa on leikattu action-kohtaukset. On nerokasta, miten vähäisillä ja ankeilla elementeillä fiilistä luodaan. Mutta jos mun pitäisi nimetä maailman parhaiten leikattu kohtaus, se olisi varmaankin Rampe ja Naukkis – kaikkien aikojen superpari -elokuvasta (1990, ohj. Hannu Seikkula) löytyvä kohtaus, jossa ajetaan Skodalla kalliolta alas semmoseen monttuun!

[Kasitonni näyttää kohtauksen puhelimeltaan.] Kato! Kato miten leikattu. Upea! (Nauraa.) Ihan mieletön kohtaus. Tommosen kun pystyisi itse tekemään! Kerronta sekä nopeutuu että hidastuu, kun on tuo pitkä kaari ja välissä tuota ihme touhuamista, joka on selvästi kuvattu paikallaan olevassa autossa. Superköpöisesti toteutettu mutta toimii hullun hyvin. Tuollaista kuvakerrontaa ja nopeaa leikkausta ei jostakin syystä oikein nää nykyään. Maailman paras elokuvakohtaus, siinä se oli ja siihen se kiteytyy. 

Kuvaat parhaillaan uutta elokuvaa. Käsittääkseni kuvauspäiviä on jo jonkin verran takana ja vielä lisää tulossa?

Kyllä, Panssarilaiva Jotenkin -elokuvaa on kuvattu seitsemän päivää, noin kolmisen päivää on vielä edessä. Pituus tulee olemaan jossakin 13 ja 16 minuutin välimaastossa.

Miten kuvaukset ovat sujuneet?

Hyvin ovat sujuneet, ja on tullut hyvän näköistä matskua. Yksi rulla on tällä hetkellä Saksassa kehitettävänä, valmista raakaleikattua kuvaa on noin viiden minuutin edestä. Kunhan kelit vain säilyisivät, lentokonekohtausta varten tarvitsisi vielä yhden aurinkoisen päivän. Ja sen, että kone pysyisi ilmassa!

Panssarilaiva Jotenkinia tulevat tähdittämään Pekka Strang ja Elsa Saisio. Elokuvissasi on näytellyt sekä sukulaisia ja tuttuja että pitkän linjan ammattilaisia. Kuinka paljon omaan työhösi ohjaajana vaikuttaa se, onko kameran edessä ammattinäyttelijä vai ei?

Kyllä se on huomattavan erilaista, kun mukana on ammattilaisia. Lähtökohtaisesti tapani tehdä on leikkiä elokuvaohjaajaa, ja mä leikin sitä ammattinäyttelijöiden kanssa eri tavalla. Silloin teeskentelen oikeasti muka osaavani jotakin, mutta osaamattomuus yleensä kyllä paljastuu. Nytkin kävi niin, että Pekka muutamaan kertaan kohteliaasti kysyi, että saanko antaa neuvon. Itseasiassa Pekan ansiosta elokuva päättyy aivan eri kohtaukseen kuin alkuperäisessä käsikirjoituksessa.

Molemmissa tapauksissa leikki on paras sana, jonka tekemiselleni keksin, kun ei mulla ole ohjaajan koulutusta. Toisaalta koen myös veistoksia tehdessäni leikkiväni kuvanveistäjää, vaikka siihen olen kouluttautunut. On hyvästä ajatella leikkimisenä sitä, mitä tekee työkseen. Noh, okei, jos on kirurgi, niin silloin ei ehkä kannata leikkiä! Mutta luovilla aloilla leikkisyyden salliminen itselleen on vapauttavaa. 

Toteutat lyhytelokuvia monimediaisesti. Syntyykö idea uuteen elokuvaan ennemmin tietystä aiheesta vai halusta kokeilla uutta elokuvan tekemisen tapaa? Kumpi tulee ensin ja kumpi seuraa perässä, sisältö vai muoto?

Tuo on hyvä kysymys, jonka vastaus vaihtelee. Toisinaan elokuvan idea voi olla lähtöisin vaikkapa ihan vain yksittäisestä sanaleikistä, jonka toteutumiselle yritän luoda järkevän kehyksen, niin kuin Panssarilaiva Jotenkinin kohdalla. Ajoin kerran nurmikkoa ja mulla pyöri mielessä sana Potemkin. Olisikohan Panssarilaiva Potemkin (1925, ohj. Sergei Eisenstein) juuri niihin aikoihin täyttänyt sata vuotta, ehkä olin lukenut siitä uutisen. Mietin vaan, että Potemkin, Potemkin, Jotenkin… hetkinen, sehän on vähän niin kuin ”jotenkin”! Olisi hienoa, jos jotkut tyypit rakentaisivat sen Potemkinin silleen jotenkin, vähän sinne päin. Siitä se ajatus sitten lähti, että elokuvan sankarittarien pitää rakentaa suuri sotalaiva.

Edellinen elokuva Penan erikoiskuljetus (2024) lähti myös yksinkertaisesta ajatuksesta. Halusin tehdä jonkinlaisen road movien, ja mietin ensiksi tekeväni motskarileffan. Ajattelin laittaa moottoripyörän peräkärryyn, jotta kuvaaminen olisi helppoa, eikä näyttelijän tarvitsisi oikeasti osata ajaa. Sitten mietin, että sateen varalta tarvitaan menopeli, jossa on koppi. Mieleen tuli vetää rekan koppia peräkärryllä. Selitin ideaa naapurilleni Eetulle, jonka kanssa rakensimme esimerkiksi tuon lentokonehomman. Eetun ajatus oli säilyttää rekan eturenkaat ja vetää koko koppia peräkärryn akselilla. Kokonaisuudesta tuli mielestäni niin hieno, että sen piti oleellisesti olla mukana leffassa. Silloin keksin, että ”rekkaa” voisi ajaa eläkkeellä oleva kuski, joka haluaa vielä fiilistellä ajamista, vaikkei korttia enää ole.

Menee se joskus niinkin, että kaiken taustalla on jokin tekninen oivallus. Asioiden tekninen toteutus voi joskus edetä hyvinkin pitkälle ilman kunnollista käsikirjoitusta. Myös Jotenkinin kohdalla rakensin lavasteita jo  kauan ennen käsikirjoituksen valmistumista. Hioin ja pompottelin juonta eri ihmisten kanssa hyvin pitkällisesti. Viimeiset muutokset tein juuri ennen kuvausten alkamista, ja nyt käsikirjoitus on mielestäni todella hyvä, melkein jopa uskottava omassa satumaailmassaan. 

Onko aina selkeää, mistä ideasta syntyy elokuva, mistä taas veistos tai jotakin muuta?

Monesti olen laittanut lavasteita myöhemmin esille veistoksina. On voinut käydä myös niin päin, että veistos on päätynyt lavasteeksi. Sellaista symbioosia on kyllä, mutta teosidean media ja toteutustapa ovat yleensä selkeitä alusta alkaen. 

Tähditit keväällä ensi-iltansa saanutta dokumenttia Anssi Kasitonnin maailma (2025, ohj. Sami Sänpäkkilä). Paljastiko dokumentin aiheena oleminen omasta työskentelystä jotakin uutta?

Kyllä se sai ainakin miettimään, että tuoltako tämä mun tekeminen näyttää! (Nauraa.) Sehän oli ihan ihmeellistä sekoilua. Itsellehän se on melko järkevää, jäsenneltyä toimintaa. Ulkopuolisesta näkökulmasta ajatteli, että eihän tuon tyypin touhut vaikuta yhtään ammattimaiselta. Dokkarissa ei näe kovinkaan paljon teosten taustalla olevaa ajatusprosessia, mikä korostaa jatkuvaa häsäämistä ja touhottamista.

Olen mä toki ennenkin pohtinut, että pysähdynkö mä tarpeeksi miettimään, vai teenkö vain koko ajan pakonomaisesti. Aika vähän mä mietiskelen, mieluiten alan toteuttaa ideoitani heti samana päivänä. Mutta ehkä se ajattelu on mulle pitkälti sitä testailua ja versiointia. Mä ikään kuin ajattelen tekemällä. Se on ainakin runollinen ajatus! Eikä se hirveä touhuaminen ehkä ole niin vaarallista, kyllä maailmaan mahtuu monenlaista tyyliä ja tekijää. Kauheetahan se olisi, jos kaikki teokset olisivat niin kuin meikällä, tai jos kaikki teokset olisivat todella vakavia. Pitää olla poliittisia teoksia, pitää olla kepeitä teoksia, pitää olla sekä vakavia että hauskoja teoksia. Kaikkea pitää olla, mutta mä en pysty tekemään kaikkea. Pystyn tekemään vain tätä mun omaa juttua. 

Toimiva työskentelyn tapa lieneekin sellainen, joka johtaa myös varsinaiseen työskentelyyn, ei vain loputtomaan teoriatason pyörittelyyn. 

On tässä puolensa, sanotaan niin. Saan asioita aikaiseksi, mutta syntyy siinä touhutessa myös paljon sekundaa. Joskus laitan huonojakin töitä esille, voivathan ne jonkun toisen mielestä olla hyviä. Mä en ole hirveän tarkka siitä, mitä ihmisille esitän. Pääasia on, että koko ajan tapahtuu ja aina mennään jollakin tapaa eteenpäin, ainakin omasta mielestä.

Löytyykö uraltasi etappeja, joiden saavuttaminen on tuntunut siltä, että ”oikeaan” tekemiseen on viimein päästy kiinni?

No eipä oikeastaan. Aina, jos olen saanut vaikkapa jonkin palkinnon, niin olen miettinyt, että näin taisi nyt vahingossa päästä käymään. (Nauraa.) En kyllä tiedä, mitä se vaatisi. Luulen, että vaikka voittaisi Oscarin, niin sitäkin pitäisi ihan sattumana. Omista tekemisistä on vaikea ottaa sellaista credittiä. Tietyllä tapaa tää mun touhuaminen on toki haudanvakavaa. Taidetta syntyy intohimosta, sen tekeminen on mulle tietynlainen elämäntehtävä. Lopputuloksiin en kuitenkaan suhtaudu niin kovin vakavasti. Tai jos suhtaudun, se kestää vain hetken, ehkä päiviä tai viikkoja. Sitten alan jo löytää teoksista vikoja. 

Täydellisen elokuvan jahtaaminen ei ikinä lopu, vaikka tietää, ettei sitä ikinä tule saavuttamaan. Se ruokkii mua, että tiedän aina pystyväni vielä hiukan parempaan. Tiedän sen jo nyt tämän uudenkin elokuvan kohdalla, vaikka olenkin luottavaisin mielin. Eihän sitä tiedä, ehkä olen valmiiseen elokuvaan tosi pettynyt! Mutta ei se mitään, se menee kuin hanhen selästä, uutta matoa koukkuun vaan. 

Vieläkö tähtäät Oscariin, kuten Anssi Kasitonnin maailmassa nähtiin?

Kai mä sitä lopun ikääni tavoittelen. Ylivoimaisia vastustajia täytyy olla. En mä sitä enää kyllä toitota missään, niin kuin siinä dokkarissa, siinä se tuli ehkä sanottua turhan monta kertaa! Mä en tiedä miksi Sami leikkasi niin paljon sitä siihen. (Nauraa.) Mutta periaatteessahan kaikki on mahdollista. En tiedä onko mulle välttämättä, mutta periaatteessa.

Mikä on suurin tavoitteesi elokuvantekijänä?

Sen mä haluaisin saavuttaa, että olisin itse elokuvaan noin 85-prosenttisesti tyytyväinen. Tähän mennessä olen parhaimmillani päässyt ehkä noin 65–75 prosenttiin. Haluaisin tehdä leffan, jota miettiessäni olisin melkein aina tyytyväinen ja jota uudelleen katsoessani ajattelisin, ettei sitä paljoa paremmin olisi voinut tehdä. Ehkä ihan vähän paremmin, muttei paljon! Esimerkiksi festarimenestyksellä ei ole niin väliä, se ei korreloi mitenkään siihen, miten hyvä leffa on. Se oma tyytyväisyys on ainoa, jolla on mitään merkitystä. Mun täytyy siis oppia joko höllentämään kriteerejä tai tekemään parempia leffoja.