Tuhokoneen matka vapaaottelun alkuhämärässä

Santeri Paju, huhtikuu 2026, nro 1

The Smashing Machinen (2025) mahdollisuudet hittielokuvaksi olivat paperilla olemassa. Ohjaaja Benny Safdie tunnettiin veljensä Joshin kanssa tekemästään Netflix-hitistä Hiomattomat timantit (2019), joka esitti onnistuneesti Adam Sandlerin koomista persoonaa vakavammassa valossa. Veljesten välirikon myötä Benny Safdie uppoutui vapaaottelijan Mark Kerrin elämäntarinaan ja hänen vaiheitaan esittelevään The Smashing Machine -dokumenttiin (2002), jossa näki fiktioelokuvan ainekset.

Kerrin tarina vetosi myös Dwayne Johnsoniin. Viihteellisistä hittielokuvistaan tuttu Johnson hyppäsi Sandlerin tavoin mukavuusalueensa ulkopuolelle ja kuvaili roolin mullistaneen elämänsä. Älykkäistä kauhuelokuvistaan (The Witch, Hereditary – pahan perintö) tunnettu itsenäinen studio A24 pestautui elokuvan tuottajaksi. Lippuluukulla elokuva ei kuitenkaan tavoittanut yleisöään, ja Yhdysvalloissa se osoittautui taloudelliseksi flopiksi. Tästä syystä myös kaavailtu Suomen teatterikierros peruuntui. Pohjolaan elokuva saapui lopulta Prime Videon levittämänä.

Elokuva on matka vapaaottelun alkuhämärään, jolloin laji ei ollut vielä suuren yleisön suosima. UFC:n myöhemmin luomat spektaakkelit ja supertähdet eivät olleet vakiinnuttaneet paikkaansa urheilumaailman huipulla. Lajin ympärillä pörräsi hämärähemmoja ja suurelle yleisölle vapaaottelu oli eettisiltä arvoiltaan rajamaastoa arvostettavan kamppailu-urheilun ja rajat ylittävän barbaarisen viihteen välillä. Mark Kerr oli yksi lajin tähdistä 1990-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Elokuvan tapahtumat kuvaavat hänen elämäänsä vuosina 1997–2000.

Parhaiden urheiluelokuvien tapaan The Smashing Machinen näkökulma on hahmopsykologinen: elokuva esittää vapaaottelun Kerrin elämää eteenpäin ajavana voimana. Kehässä voittamattomana esitetty Kerr dominoi aggressiivisella tyylillä, mutta sen ulkopuolella nähdään kohtelias, sisäänpäin vetäytyvä ja äärimmäisen herkkä mies. Lajiin liittyviä vaatimuksia, henkistä stressiä sekä fyysistä kuormitusta Kerr lääkitsee steroideilla, alkoholilla ja kipulääkkeillä. Kemialliset cocktailit nousevat vastustuskyvyn mukana riippuvuuden tasolle, jota urheilija pyrkii pitämään läheisiltään piilossa.

Elokuvan suurimmaksi ansioksi nousee näitä teemoja ja piirteitä tulkitseva Johnson. The Rock -lisänimellä showpainikehistä aikanaan tunnetuksi tullut näyttelijä hahmottaa omakohtaisesti fyysisen lajin huipulla pysymisen haasteet. Tähtikuvastaan äärimmäisen tarkka Johnson kadottaa julkisen imagonsa roolihahmoonsa ensimmäistä kertaa urallaan. Edes kasvoihin lisätyt maskeerauksen proteesit tai se, että yli 50-vuotias näyttelijä esittää kahta vuosikymmentä nuorempaa huippu-urheilijaa, eivät riko vaikutelmaa siitä, että Johnson on Kerr. Lajiniilot voivat toki varmasti huomata iän tuoman hitauden kamppailukohtauksissa.

Näyttelijä on itse kertonut ammentaneensa suoritukseensa piirteitä päihdeongelmaisen isänsä, myös showpainijana tunnetun Rocky Johnsonin maneereista. Kohtauksessa, jossa Kerr herää sairaalasta yliannostuksen jälkeen on päänäyttelijän mukaan nähtävissä isänsä taipumusta vähätellä päihdeongelmaansa. Toki intensiivisen urheilijan ja suurta yleisöä miellyttävän seuramiehen välistä dialektiikkaa on voinut aistia Dwayne Johnsonista itsestään jo showpainiuran alkutaipaleelta asti. Johnson on itse kuvaillut elokuvan muuttaneen hänet – lippuluukun menestyksen sijaan näyttelijä tavoitteli omaa sieluaan koskettavaa roolisuoritusta ensimmäistä kertaa elämässään.

The Smashing Machine tarjoaa myös erinomaista ajankuvaa siitä, millainen villi länsi vapaaottelumaailma oli vielä 1990-luvulla. Ottelijoiden hyvinvoinnista eivät organisaatiot vaikuta välittävän pätkääkään, puhumattakaan kiellettyjen aineiden testaamisesta ennen otteluita. Lajin PR-puoli ailahtelee kaksijakoisesti. Samaan aikaan pyritään saavuttamaan lajille kunniallinen suuren yleisön tunnustama arvo ja markkinoimaan sitä brutaalina nykyajan gladiaattoritaisteluna.

Ohjaaja Safdien visuaaliset ratkaisut tukevat ajankuvaa hienosti. Elokuva on kuvattu pitkälti käsivarana rakeiselle 16 millimetrin filmille. Ainoat hetket, jotka rikkovat tätä tyyliratkaisua, ovat VHS:lle kuvattu televisio-otteluiden presentaatio sekä loppupuolen insertti oikeasta Mark Kerristä nykypäivänä. Aiemmin mainittu The Smashing Machine -dokumentti on selkeästi ollut elokuvan inspiraationa, jonka pienen budjetin visuaalista tyyliä Safdie jäljittelee. Elokuvassa on myös muutamia kohtauksia, jotka ovat yksi yhteen rekonstruktioita kyseisestä dokumentista. Ohjaaja on itse leikannut elokuvan. Tyylittely tuo mieleen sekoituksen millenniumin taitteen dokumenttielokuvaa sekä cinéma vérité -perinnettä.

Kiitosta ansaitsee myös Nala Sinephron säveltämä musiikki. Elokuvan musiikillista maailmaa hallitsee kiinnostava jazz, joka rauhallisemmissa hetkissä korostuu trumpettivetoisena blues-sävyisenä tunnelmointina, kun taas ottelukohtauksissa räjähtävän perkussiovoittoisena fuusiona. Erityisesti ottelukohtausten pintaan miksatut perkussiot syventävät katsojan immersiota niin Kerrin päänsisäiseen taisteluun kuin kehässä vaihdettuihin iskuihin. Lainakappaleiden käyttö on elokuvassa myös luovaa. Bruce Springsteenin Jungleland rytmittää parisuhderiitaa lähes musikaalin omaisesti ja The Cleaners From Venusin Corridor of Dreams tuo haikeaa katkeransuloisuutta viimeisen ottelun jälkihöyryihin.

The Smashing Machine antaa vapaaottelumaailmalle samanlaisen euforisen synninpäästön kuin Darren Aronofskyn The Wrestler – painija (2008) showpainille. Se esittää rahvaana ja kyseenalaisena viihteenä kuvatun lajin sisällä hahmon, joka tuhoaa itsensä intohimonsa vuoksi. Esitystapa on hyvin koskettava. Taloudellisesta flopista huolimatta elokuvalle soisi parempaa menestystä sen teatterikierroksen jälkeisessä elämässä. Aronofskyn mestariteokseen verrattuna Benny Safdien elokuva on kuitenkin huojentavampi lopetukseltaan – tiedämme, että tosielämän Mark Kerr elää ja voi nykypäivänä hyvin. Toivottavasti mahdollisimman moni näkisi hänen tarinansa The Smashing Machinessa.

The Smashing Machine, 2025. Yhdysvallat, Japani, Kanada. 123 min. 1.85:1.

Tuot. Eli Bush, Dani Garcia, Hiram Garcia, Dwayne Johnson, David Koplan, Benny Safdie, Ohj. Benny Safdie, Käsikirj. Benny Safdie, Kuv. Maceo Bishop, Leik. Benny Safdie, Säv. Nala Sinephro, Art. James Chinlund, Pääos. Dwayne Johnson, Emily Blunt, Ryan Bader.