Unelmoi isosti tai uppoa – kritiikissä Marty Supreme

Milo Kiviranta, huhtikuu 2026, nro 1

Parisen vuotta sitten uutisoitiin, että dynaamisena ohjaajaparina tunnetuksi tulleet veljekset Josh ja Benny Safdie tekisivät tulevaisuudessa kumpikin itse omat elokuvansa. Uutinen herätti nörttipiireissä uteliaisuutta siitä, miltä kortisolitasoja nostattavien rikostrillerien kautta kulttimaineeseen nousseiden ohjaajien seuraavat projektit näyttäisivät.

Benny Safdie oli jo aikaisemmin lähtenyt raivaamaan uraa myös näyttelijänä. Ensimmäisen näkyvämmän roolinsa Safdie teki toisena pääosana Robert Pattinsonin rinnalla veljeskaksikon elokuvassa Good Time (2017), minkä jälkeen hänet ollaan nähty esimerkiksi megahitissä Oppenheimer (ohj. Christopher Nolan, 2023) sekä kanadalaiskoomikko Nathan Fielderin kanssa luomassaan surrealistisen surkuhupaisassa komediasarjassa The Curse (2023–24). Bennyn ensimmäinen sooloprojekti ohjaajana, Dwayne ‘The Rock’ Johnsonin tähdittämä The Smashing Machine, tuli ulos syksyllä 2025 ja sai osakseen kädenlämpöisen vastaanoton.

Josh Safdie taas on viettänyt pitkää hiljaiseloa. Moderniksi klassikoksikin kutsutun Hiomattomien timanttien (2019) jälkeen hän on toiminut lähinnä vastaavana tuottajana. Tämä oli omiaan luomaan massiivista hypeä Marty Supremen ympärille, kun projekti viimein julkistettiin kesällä 2024.

Kärsimättömyyttä ruokkivat myös markkinointistuntit, kuten elokuvassa nähtäviä pingispalloja mukailevan kirkkaanoranssin ilmalaivan lennättäminen ympäri Yhdysvaltoja, sekä elokuvaa tähdittävän Timothée Chalamet’n uhmakkaat julkiset esiintymiset. Jälkikäteen koko kampanjan voi sanoa virittäneen katsojan juuri sopivan hybristisiin tunnelmiin.

Elokuvan keskiössä on Marty Mauser, kompulsiivinen huijari ja pöytätennismestari, joka perustuu löyhästi tosielämän pingiksenpelaaja Marty Reismaniin. Odysseia ampaisee liikkeelle Martyn hävittyä toisen maailmansodan jälkeisessä maailmassa hyvin poliittisesti latautuneen ottelun japanilaista Koto Endoa (Koto Kawaguchi) vastaan. Paremmuudestaan vakuuttunut Marty ei tyydy toiseen sijaan, vaan valehtelee, hyväksikäyttää ja varastaa lähteäkseen Japaniin kohtaamaan vastustajansa uudelleen.

Elokuvaa odotellessani muistan pohtineeni, miten siloposkisena it-boyna viime vuosikymmenen lopussa suosioon noussut Chalamet istuisi safdiemaisen rosoiseen miljööseen. Tämä mietitytti etenkin siksi, että kyseessä on 1950-luvulle sijoittuva historiallinen draama – Chalamet tuntuu näyttelijänä ja hahmona nimenomaan uniikin 2020-lukulaiselta. Vastaus: hyvin istuu. Safdiet tykkäävät leikitellä pääosanäyttelijöidensä totutun tyypin kanssa ja kaivaa näistä esiin uusia puolia. Esimerkkinä annettakoon Adam Sandler, josta rutistettiin Hiomattomissa timanteissa ulos elämänsä roolisuoritus kohtalokkaasti toheltavana uhkapeliaddiktina. Marty Supremessa sama tyylipuhdas temppu nähdään jälleen.

Chalamet on viime vuosina profiloitunut kunnianhimoiseksi tekijäksi, ja mieheltä löytyy lahjoja ja karismaa oikeuttamaan toisinaan suureellisen puolelle lipsuvat julkiset lausuntonsa. Näkemykseni mukaan Chalamet ei kuitenkaan tähänastisella urallaan ole kerennyt toteuttamaan montaa roolia, jossa pääsisi esittelemään kovin suurta syvyyttä tai vaihtelua. Jopa Dyynin (2021) kohtalokkaana messiashahmona Paul Atreidesinä Chalamet tuntuu makuuni turhan miedolta. Timmyn näkeminen ronttimaisena antisankarina on siis suorastaan herkullista. Martyn roolissa Chalamet valjastaa valkokankaalla viimeinkin käyttöönsä röyhkeyden ja energian, joka hänestä on noussut esiin sen ulkopuolella.

Safdien tavaramerkiksi muodostuneessa inhorealismissa Chalamet’n herkkään nätin pojan imagoon ei nojailla. Aknearpiseksi maskeerattu, pullonpohjalaseihin sonnustettu Chalamet solahtaa täydellisesti osaksi elokuvan kirjavaa ja teksturaalista miljöötä. Ajankuvaus on tarkkaa ja loppuun viilattua, mutta ei väkinäisen alleviivattua tai tunkkaista.

Kokonaisuutta sähköistävät rohkean anakronistiset musiikkivalinnat. Safdien luottosäveltäjä Daniel Lopatinin eli Oneohtrix Point Neverin hypnoottisten elektronisten äänimaisemien lisäksi elokuvassa kuullaan hyvän maun mukainen ripaus 1980-luvun syntikkahittejä. Musiikki saa pohtimaan sekä Chalamet’n että Martyn 1950-luvulle kuulumattomuutta – Marty tuntuu henkilönä sekä aikaansa edellä olevalta että ajattomalta, niin eriskummalliselta kuin universaalilta, kenties yhtä lailla kaikkialla ympäristöönsä epäsopivalta.

Tarinan kuhisevaa näyttämöä elävöittää myös eklektinen näyttelijäkaarti. Muissa pääosissa loistavat tällä kertaa Odessa A’Zion Martyn lasta odottavana Rachelina, rap-artisti ja tuottaja Tyler Okonma ystävänä ja rikoskumppanina Wallyna, Gwyneth Paltrow näyttelijätär Kay Stonena, johon Marty ihastuu, sekä Leijonan luola -ohjelmasta tuttu liikemies Kevin O’Leary Stonen aviomiehenä, jonka kanssa antisankari sotkeutuu bisneksiin. Ilahduttavina sivuosina nostettakoon esiin Fran Drescher Martyn huolestuneena äitinä Rebeccana, Abel Ferrara erityisen huono-onnisena koiranomistajana sekä tv-taikuri Penn Jillette kuumottavassa cameoroolissa.

Etenkin Tyler The Creatorina paremmin tunnettu Okonma ilahduttaa karismaattisella ja hauskalla roolisuorituksellaan. Mikäli mies on esiintyjänä ennestään vähääkään tuttu, hän tuskin pääse olemaan elokuvan suurin yllättäjä. Se kunnia menee O’Learylle, joka alkuun kuulostaa puhtaalta stuntticastaukselta. Lieromaisena Milton Rockwellinä tosi-tv-sijoittaja kuitenkin vakuuttaa täysin.

Yllättävää elokuvassa on myös sen paikottainen rento liitävyys, ainakin suhteessa Safdien aikaisemman uran armottomaan tykittelyyn. Takaa-ajoja, tapaturmia ja pää punaisena kiroilua nähdään riittämiin, ja yleisfiilis on juuri niin hengästyttävä kuin odottaa saattaa. Etenkin elokuvan alkupuolella on kuitenkin tarjolla yllättävän sulavaa kamerakikkailua ja letkeän humoristista dialogia. Jos Safdien veljensä kanssa ohjaamat elokuvat ovat olleet keuhkot pihisten eteenpäin rynnimistä, on Marty Supreme enemmänkin itsevarmaa kruisailua.

Toisin sanoen, mikäli Safdieta haluaa havainnollistamisen nimissä verrata tätä varmasti paljon inspiroineeseen Martin Scorseseen, on tämä elokuva kauempana Raging Bullista (1980) ja lähempänä Wolf of Wall Streetiä (2013). Rentous kenties kumpuaakin ajan ja kokemuksen kanssa saavutetusta itsevarmuudesta. Tietynlaisesta kypsymisestä kielivät myös elokuvassa jatkuvasti esille nousevat menneen, tulevan ja kasvun tematiikat. Perhe, perintö, suuruus, amerikanjuutalainen identiteetti, syntymä ja kuolema — nuori ja typerä Marty sivuaa päättömän rellestyksensä lomassa jatkuvasti melko painavia aiheita. Jokuhan saattaisi kutsua tätä kasvukertomukseksi.

Marty on tyypillinen Safdien protagonisti, paatuneen paheellinen ja kyltymättömän itsekäs mieslapsi, joka aiheuttaa oman edun tavoittelullaan jatkuvasti ongelmia itselleen ja muille. Hänen tarinansa loppunuotit ovat kuitenkin yllättävän duurivoittoiset. Kaiken päätteeksi Marty kasaa elämänsä enemmän tai vähemmän kokoon. Paljon jää silti tulkinnan varaan — katsojalle ei suoraan paljasteta, kuinka vilpittömästi kasvu Martya kiinnostaa tai kuinka pysyvää hänen ryhdistäytymisestään tulee. Välittääkö jatkuvasti holokaustin muistosta shokkihuumoria repivä Marty aidosti jonkinlaisesta perinnön jatkuvuudesta ja kauniimman tulevaisuuden mahdollisuudesta kenenkään muun kuin itsensä kohdalla? Paha lähteä sanomaan. Mahdollisuus on kuitenkin itämässä.

Lähtiessäni elokuvan ensi-illasta kotiin pää adrenaliinista jyskyen pohdin Martyn kohtaloa ja sitä, mitä se minussa herätti. Pidin positiivisena yllätyksenä sitä, että Josh Safdie oli tarjoillut taatun tykittelyn ohessa jotakin uutta, introspektiivisempää ja monitulkintaisempaa. Samalla kuitenkin huomasin, että olin kenties salaa toivonut Martylle yhtä operaattisen katastrofaalista loppua kuin Hiomattomien timanttien Howard Ratnerille tai Good Timen Connie Nikasille. Tässä tarinassa moinen ei kuitenkaan olisi ollut ansaittua tai tarkoituksenmukaista. Hyvä niin — yleisön ei aina tule saada prikulleen sitä, mitä se luulee haluavansa.

Nähtäväksi jää, tuleeko Marty Supreme astetta kevyempine panoksineen valloittamaan yleisöjen sydämiä yhtä pysyvästi kuin esimerkiksi Hiomattomat timantit kaikessa musertavuudessaan. Näin ensihuumassa kyseessä on kuitenkin aukottomin, hurmoksellisin ja viihdyttävin tuore elokuvakokemus miesmuistiin.

Marty Supreme, 2025. Yhdysvallat, Suomi. 149 min. 2.39:1.

Tuot. Ronald Bronstein, Eli Bush, Ohj. Josh Safdie, Käsikirj. Josh Safdie, Ronald Bronstein, Kuv. Darius Khondji, Leik. Josh Safdie, Säv. Daniel Lopatin, Art. Jeremy W. Foil, Pääos. Timothée Chalamet, Odessa A’Zion, Kevin O’Leary, Gwyneth Paltrow.