Don Jon (2013)

Viime vuosina jonkinmoisessa nosteessa ollut näyttelijä Joseph Gordon-Levitt (Inception, Looper) päätti esikoisohjauksessaan Don Jon tarttua nettipornoon, aikamme julkiseen salaisuuteen, ja käsitellä sitä komedian keinoin. Näkökulma ei ole tällä kertaa tuottajan, vaan kuluttajan. Itsevarmuutta ei mieheltä ainakaan puutu, sillä hän myös näyttelee elokuvan pääosan sekä vastaa käsikirjoituksesta.

Jon (Joseph-Gordon Levitt) on New Jerseyssä asuva amerikanitalialainen, joka pitää vanhemmistaan, kirkostaan, kavereistaan ja baarista poimituista seksikumppaneista, sekä pornosta. Nettiporno alkaa aiheuttaa ongelmia kun Jonin elämään astelee unelmien nainen Barbara (Scarlett Johansson), joka parisuhteen vakiintuessa kieltää Jonilta pornon katselun ja addiktion oireet alkavat ilmetä. Juoni toimii alustana pohdiskeluille muun muassa pornon roolista parisuhteessa ja sille missä menee ongelmakäytön rajat. Vaikka elokuva ei täysin vältä saarnaamista, niin se jättää tilaa jää myös katsojan omille ajatuksille.

Don Jonin tyylilaji on pitkälti komedia. Se ei kuitenkaan nojaa halpojen, irrallisten ja älyvapaiden gagien varaan, vaan pääpaino on tukevasti aiheessa ja hahmoissa. Heti elokuvan alkumetreillä pahaa-aavistamaton katsoja säpsäytetään hereille vyöryttämällä silmien eteen kimara pornografista kuvamateriaalia, jota Gordon-Levittin kertojaääni säestää selostuksella mieltymyksistään. Siinä missä Steve McQueenin kylmäävä seksiaddiktiokuvaus Shame (2011) piti päähenkilön kuluttaman pornon pitkälti piilossa, tuntuu Don Jon paikoin jopa hierovan sitä katsojan naamaan.

Herkullisimmillaan elokuva on silloin kun se vertaa romanttista komediaa, genreä jota se itsekin ainakin markkinoinnin näkökulmasta edustaa, pornoon. Eräässä kohtauksessa Jon istuutyttöystävänsä kanssa elokuvateatterissa katsomassa romanttista komediaa ja Johanssonin hahmon silmät säihkyvät kun valkokankaalla nähtävä tarina etenee kliseiseen, tuttuun, turvalliseen ja onnelliseen loppuunsa. Itseäni tämä elokuvassa nähty parodia nauratti, ei kuitenkaan sen kökköyden takia, vaan sille annetun tehtävän mahdottomuuden vuoksi. Kuinka tuota imelää ja usein pahasti yliampuvaa lajityyppiä voisi edes onnistuneesti parodioida? Kohtauksen aikana mieleen muistui myös Don Jonin mainoslause: ”Everyone loves a happy ending”.

Elokuvan vahvuuksiin kuuluu sen kohtalaisen älykäs käsikirjoitus, joka välttää pornon demonisoinnin jollain absurdilla tavalla tai sortumisen liiallisiin ylilyönteihin. Pientä kunnianhimoa Gordon-Levitt osoittaa lataamalla myös pieniä piikkejä esimerkiksi televisiomainosten suuntaan, jotka härskeimmillään kenties alkavat lähennellä pornokuvastoa. Eivät nämä oivallukset kuitenkaan mitään erityisen mullistavia ole, tervetulleita kuitenkin.

Kivasta pikkunäppäryydestään huolimatta ei Don Jon silti ole läheskään ongelmaton tai mikään nappisuoritus. Loppua kohden se alkaa tuntumaan hiukan laahaavalta ja monien addiktiokuvauksien tapaan jopa liiankin itseään toistavalta, eikä Gordon-Levitt onnistu ohjaajana tai käsikirjoittajana täysin luontevasti luovimaan komedian ja draaman välillä. Loppunäytökseen tultaessa on tunnelma muuttunut jo melko totiseksi, eikä railakkaamman alkupuolen nauruista ole juuri tietoa. Elokuvan sävyjen muutos näkyy myös sen teknisessä toteutuksessa. Alkuun mainos- ja MTV-estetiikkaa, kovalla soivaa musiikkia ja nopeita leikkauksia hyödyntävä kerronta muuttuu juonen edetessä rauhallisemmaksi.

Henkilöhahmot eivät ole erityisen syvälliseksi kirjoitettuja, esimerkiksi Scarlett Johanssonin esittämä vaativa ja arvonsa tunteva tyttöystävä on jäädä karikatyyrin, tosin hyvin esitetyn sellaisen, tasolle. Lisäksi amerikanitalialaisen elämänmenon kuvaus nojaa pitkälti kliseisiin, kuten Jonin isän roolissa nähtävään Tony Danzaan, joka wifebeater yllään mesoaa olohuoneessa urheilun äärellä, vaimon laittaessa ruokaa keittiössä. Itseäni tämä hahmo nauratti tuttuudessaan, kun taas jotkut amerikanitalialaiset tahot ovat pitäneet roolia yksiselitteisen rasistisena. Sivuhahmojen ohuus ei häiritse elokuvan komediavaihteen ollessa päällä, mutta tyylilajin lipuessa lähemmäksi draamaa, alkaa niiden onttous korostumaan.

Esikoisohjauksena Don Jon lunastaa ehdottomasti paikkansa, vaikka ei Gordon-Levittiä tämän perusteella voi miksikään amerikkalaisen elokuvan uudeksi toivoksi kutsua, enkä myöskään jää erityisellä mielenkiinnolla odottamaan mitä hän seuraavaksi aikoo tehdä. Viihdyttävä ja piristävä tapaus tämä kuitenkin on, ainakin verrattuna useimpiin liian varman päälle tehtyihin komedian tapaisiin tekeleisiin, joista on kitketty kaikki hauska pois. Joseph-Gordon Levitt sentään yrittää ja myös onnistuu tekemään hiukan erilaisilla aineksilla ladatun komedian. Paikoittaisesta ennakkoluulottomuudesta ja rohkeudesta huolimatta, elokuva ei ole niin syvällinen tai häiritsevä kuin ohjaaja sen kenties toivoisi olevan. Sopii siis varmasti myös treffielokuvaksi!