Espoo Ciné 2013 -ennakko

Espoo Ciné tarjoaa taas tulevasta perjantaista lähtien elämän rosoa elokuvan ystäville. Sitä iloa riittää kymmenen päivän ajan, johon mahtuu kattavan Euroopan läpileikkauksen ja parin ison nimen lisäksi suurta potentiaalia osoittava ensiohjaaja. Eikä pelkästään potentiaalia, vaan valmiin kyvyn. Hän on Kazakstanista.

Harmony Lessons (2013)

“Älä mieti liikaa. Tämä on vain työtäsi.”

Slogan ihmiskunnan perustuksia mädännyttäville välikäsille, jotka haluavat pitää omantuntonsa puhtaana sulkemalla silmänsä. Lainauksen sanat lausuu poliisi toiselle, heidän hivuttaessaan kahta koulupoikaa epäinhimillisin metodein kazakstanilaisessa putkassa. Pojat on vangittu epäiltynä murhasta, jonka uhrina on kyläkouluja terrorisoivan kiristysringin pikkutekijä.

Tapahtumaketju lähtee liikkeelle terveystarkastuksen aikana tehdystä nöyryytyksestä ja siitä seuranneesta hyljeksimisestä. Hakkaaminen ja normiksi muodostunut rahojen keruu täyttää kazakkilasten koulupäivät maaseudulla, mutta viimeinen tippa läikähtää ja laukaisee hiljaisessa pojassa järjestelmällisen henkisen ja fyysisen harmonian tavoittelun. Kaikki koulussa opittu imeytyy tarkasti pojan mieleen, mutta oppien käyttötarkoitus alkaa muodostaa uutta suuntaa.

Väkivallan nimeen vannovat hakkaajat ovat niin poliisivoimissa kuin kouluissakin muiden sätkynukkeja. Kaikki saavat käskynsä ylempää, jokainen toistaa lyönnit pienemmilleen kovemmin. Toimivaksi todetun kaavan heikko kohta on ihmisluonteen arvaamattomuus. Et voi ikinä tietää. Joku saattaa reagoida paineen alla eri tavoin kuin muut. Oli se sitten maltillisesti laskelmoitu reaktio tai mielivaltainen ja lohduton energianpurkaus.

Elokuva on uskomatonta kyllä Emir Baigazinin ensimmäinen ohjaus. Ilman yhtäkään ylimääräistä emotionaalista tai tyyliteltyä efektiä, dramatisointia tai edes oikeutetun koston glorifiointia, hän onnistuu esittämään muodoltaan ja rakenteeltaan täydellisen kuvauksen ihmisestä ja yhteiskunnasta. Musiikki soi elokuvassa vain sekunteja, kameraa ajetaan vain muutamassa kohtauksessa, eikä dialogi sisällä yhtäkään täytelausetta.

Korkeintaan viimeisiä kuvia lukuunottamatta elokuvan symbolinen kuvakerrontakaan ei selittele missään vaiheessa liikoja, vaan ruokkii katsojaa ajattelemaan. Osa vihjeistä jättää jopa tulkinnanvaraa, joka rikastaa elokuvaa entisestään.

Kerronnan rakenne on monipuolisuudessaan ja puhuttelevuudessaan erittäin taitavaa jälkeä. Niin taitavaa, että kiinnostaisi tietää muutama poiminta mahdollisista innoittajista. Ehdottoman erityismaininnan ansaitsee myös kuva, joka jättää nähtäväksi enemmän käyttämätöntä tilaa kuin käytettyä. Sen hyödyntäminen elokuvassa on jostain syystä jäänyt lähinnä itämaisille mestareille. Karu väritön maaseutukuvaus ja geometrisesti antoisia sommitteluja. Optimaali areena seurata keskittyneesti vahvoja näyttelijäsuorituksia ja tekoja. Ja mitä näyttelijäsuorituksia!

En pysty sanomaan kuinka paljon elokuva pyrkii kertomaan elämästä juuri Kazakstanissa, sillä lievistä kulttuurieroista huolimatta elokuvan sanoma on alusta loppuun universaali. Ainakin elokuva itsessään sekoittaa parhaat puolet kummaltakin maantieteelliseltä puoleltaan. Siinä tinkimättömin eurooppalainen kohtaa etenkin Japani-Korea-akselin rankan aasialaiselokuvan.

Ihminen on julma, itsekäs ja itsetuhoinen laji, jonka älykkyys ei ole harmoniassa. Ajattelutapa “vahvimmat selviävät” ei myöskään sovellu ihmiseen, sillä ihminen voi suhtautua niin monella tavalla ympäristöönsä. Vahvuus ei ole pelkästään fyysistä voimaa, henkistä tasapainoa tai älykkyyden lukemattomia eri muotoja. Ihminen voi tavoitella täydellistä harmoniaa, mutta sen saavuttaminen on epätodennäköistä. Ihminen on suurimpia uhkia oman lajinsa selviytymiselle. Harmony Lessons saa ajattelemaan ja voi helposti vaikuttaa myös käyttäytymismalleihin.

Harmony Lessonsia ei tule ohittaa. Se on viihteellistämätön kostoelokuva, voimakas anti-kiusaamiselokuva (jota ikävä kyllä yksikään kiusaaja ei tule näkemään,) mutta ennenkaikkea se on täydellinen elokuva pääaiheestaan. Jos joskus aletaan keräämään rekisteriä kuvaavimmista ja kaunistelemattomista ihmisrodun kuvauksista, Harmony Lessonsia tulisi harkita sellaiseen talletettavaksi.

Jos haluaa elokuviltaan todellisuuspakoa, kannattaa miettiä kahdesti onko lippurahojen käyttö esimerkiksi Ulrich Seidlin Paratiisi-trilogiaan oikea ratkaisu. Siinä trilogiassa ihmisten todellisuutta on jo aivan liiaksi asti. Se ei ole kaunista.

Jos haluaa kuitenkin haastaa elokuvilla itsensä, trilogia kuuluu valinnoista ehdottomimpiin. Se on lähivuosien suosituimpia pahennuksen aiheittajia, josta ei ole tarjolla pelkästään päätösosa, vaan koko paketti. Mahtava paketti inhorealistista, tragikoomisen kieroutunutta viihdettä, jollekin toiselle shokeeraava hirvitys.

Seidl ei paljon käytöksen kultaisia sääntöjä kunnioita mitä tulee sormella osoittamiseen. Hän osoittaa ja nauraa pallinaamaisille reppanoille, koettelee hyljeksittyjä ja hykertelee saadessaan laittaa heidät myötähäpeällisiin tilanteisiin.

Kohteinaan järjestyksessä ovat seksiturismia harrastavat naiset, kiihkouskovaiseksi ruvennut sairaanhoitaja ja dieettileirille passitetut läskit esiteinitytöt.

Seidlin kuvaus on samalla kiehtovaa ja koomista. Elokuvat on kuvattu lähes kokonaan yhden pisteen perspektiivillä, ahtaen seurattavat kohteet pieneen laatikkoonsa, johon katsojat häpeilemättä tuijottavat.

Päätösosa Paradise: Hope päästää rankan itävaltalaisturneen jälkeen hieman helpommalla, joskaan hyvä mieli ei jää päällimmäiseksi tunnetilaksi. Jälkikäteen elokuvista palaa ajoittain mieleen jokunen varsin inhottava kohta, mutta sanottakoon sen olevan ihan kohtuullinen hinta tässä tapauksessa.

Blancanieves (2012)

Lumikin tarinaa sivuava mustavalkoinen mykkäelokuva 1920-luvun härkätaistelumaailmasta. Aikakauteen sijoittumisella ei ole tarinallisesti mitään virkaa. Millään tässä elokuvassa ei ole. Pablo Bergerin Blancanieves on puhdas tyyli- ja tekniikkaelokuva.

Mykkäelokuva on elokuvan tyylilajina mielenkiintoinen. Se on ollut vakio pakon edessä elokuvan historian ensimmäiset vuosikymmenet, jonka jälkeen ääni syrjäytti sen muutamassa vuodessa. Kokeellisen lyhytelokuvan ja Chaplinin lisäksi vain harva teki äänettä elokuvaa enää 1930-luvulla.

Aktiivisen mykkäelokuvan viimeinen vuosikymmen sisältää lähes kaikki todelliset helmet. Taiteellisen, visuaalisen ja kerronnallisen huippunsa löydettyään vuoden 1927 kulmilla, saapui lopettavan piikin antanut ääni. Blancanieves palaa juuri siihen vuoteen ja hetkeen, ja vaikkei ole mikään game changer, pitää elokuva mukavasti yllä tyylin hyvinvointia.

Äänielokuvan valtakaudella mykkäelokuva ei ole koskaan voinut paremmin kuin 2000-luvulla, ja hyvä niin. Elokuvan ei ole mikään pakko olla aina äänielokuvaa sen enempää kuin värillinenkään, vain sen takia että se on mahdollista ja sellainen on tapana. Katsojien mielenkiinnon säilyttämiseen on käytettävä enemään vaivaa ja osaamista. Onneksi sekin haaste otetaan vielä toisinaan vastaan.

Saattaa silti olla niin, että Blancanieves antaa vain niille katsojille, jotka aidosti ovat viehättyneet mykän elokuvan kulta-ajan kauneudesta. Tai niille jotka haluavat nähdä kun espanjalaiset ovat kerrankin hiljaa.

The Best Offer (2013)

Jos elämän epäoikeudenmukaisuus, tai sen rumuus, saati elokuvatyylillinen neppailu ei kiinnosta, paras tarjoukseni tulee tässä, The Best Offer.

Cinema Paradison jälkeinen Giuseppe Tornatore ei ole saanut osakseen suurempaa huomiota, eikä hän varsinkaan ole ollut kaikkien kriitikkojen lempilapsi. Turhankin tylysti hänen uudet elokuvansa otetaan vastaan, vaikkei hän varmasti ole tarkoittanut mitään pahaa, ja mikä tärkeämpää, elokuvat ovat mainettaan parempia.

Tornatoren uusi taidemaailman sijoittuva mysteeri on kuin aikuisten kummitustarina. Hieman noiria, hieman satujen opettavaisuutta, paljon jännitystä, kauniita kuvia ja tarinalla koukuttava rakenne. Elokuvassa ei ehkä ole mitään yliluonnollista, ja silti sen taianomainen rakenne pitää kiinnostuneena nekin katsojat, jotka karsastavat elokuvia joiden genreksi on määritelty yksinomaan ympäripyöreä draama.

Virgil Oldman (Geoffrey Rush) on meklari ja taiteen asiantuntija, joka on haalinut koko ikänsä itselleen salaista taidekokoelmaa huijaamalla itselleen parhaat päältä. Salainen luola on vuorattu lattiasta kattoon vuosisatojen aikana maalattujen naisten muotokuvilla. Iltaisin hän ihailee mittaamattoman arvokasta kokoelmaansa ja tuntee naiset viimeistä siveltimen vetoa myöten, mutta oikea nainen on hänelle täysi mysteeri.

Arvostettua vanhaa taiteentuntijaa pyydetään eräänä päivänä puhelimitse arvioimaan taide-esineitä läheiselle kartanolle. Pitkin hampain hän ottaa jutun vastaan toimeksiantajalta, joka haluaa pysyä kasvottomana. Oldman pystyy hädin tuskin katsomaan naisia kasvoihin. Tästä kasvottomasta naisesta hän onkin yhtäkkiä vastavuoroisesti enemmän kuin kiinnostunut. Tai ehkä sittenkin pikkuhiljaa rakentuvasta historiallisesta löydöstä, johon kartanosta alkaa hiljalleen löytyä tarvittavia palasia.

Muiden tutkailtavien elementtien ohella – joita ei turhan paljon tarvitse etukäteen mainostaa – The Best Offer vetää mielenkiintoisen vedon autenttisuuden ja kopion välille. Elokuva herättää ajatuksia ja välillä se tuntuu härnäävänkin katsojaa.

Ennio Morricone tuntuu liiankin osuvalta valinnalta säveltämään elokuvalle soundtrack. Aivan varmasti tunnistettavimpia elokuvasäveltäjiä. Hyvin paljon kopioitu, mutta jäljittelemätön. Sopii enemmän kuin hyvin teemaan. Elokuvan aikana et pelkästään bongaa Huuliharppukostajasta muistuttavaa melodiaa, vaan toistuvasti sävellyksen joka kuulostaa erehdyttävästi hänen toiseen maalaustaideaiheiseen elokuvaan säveltämäänsä musiikkia. Voiko se olla vain sattumaa?

Tornatoren elokuvilla on tapana rakentua vivahteikkaan tarinanrungon läpi ja The Best Offer pystyy tarjoamaan tässä suhteessa yhden parhaista tarjouksistaan ohjaajan uralta. Tarpeeksi hyvin kirjoitettu, näytelty, syvällinen ja viihteellinen elokuva kelpaamaan suurellekin katsojakunnalle. Erityismaininta brittimysteerien ja giallojen ystäville.