Tänä vuonna 22. kertaa järjestetty Night Visions -festivaali toi jälleen Helsinkiin aimo kattauksen genre-elokuvaa, jota puimme tässä kaksiosaisessa raportissa. Tässä ensimmäisessä osassa käsittelyssä on hajanainen kattaus elokuvia, seuraavassa osassa tiedossa on essee festivaalin kohokohdaksi muodostuneen lauantai-sunnuntai -yön tapahtumista. Olemme myös julkaisseet festivaalin tarjonnasta ennakon ja Sergio Martinon haastattelun, jotka löytyvät tästä linkistä. Tämän raportin osan kirjoittivat Joakim Heinonen (JH) ja Miikka Mononen (MM).

Code 8 (2019)

Vaikka virallisesti kyseessä ei avajaiselokuva tällä kertaa ollutkaan, niin vuoden 2019 marraskuun Night Visions korkataan joka tapauksessa maukkaalla tieteisfiktiolla. Kevyesti dystopialta maistuvassa elokuvassa Code 8 ihmisten joukossa elää X-Men -tyyppisesti mutantteja, joilla on kaikilla tietystä elementistä tai ominaisuudesta kumpuavat supervoimat. Näiden voimien käyttöön esimerkiksi työmaailmassa vaaditaankin byrokratiaan kuuluvasti omat maltaita maksavat työlupansa ja köyhät todella laitetaan valtion toimesta kyykkyyn. Kun tähän maailmaan mukaan sekoitetaan vielä päähenkilö sairaalla äidillä, selkäydinnestehuumeiden katkuinen alamaailma ja muutamat RoboCopit, niin yksi päräyttävä festivaaliavaus onkin valmis.

Night Visionsin sivuilla viime vuoden yleisövoittaja Upgradeenkin verrattu elokuva vie näiden kahden scifipätkän välisen mittelön. Kun Leigh Whannel keskittyi elokuvassaan pintapuoliseksi jäänyttä maailmaa ja yhteiskuntakritiikkiä enemmän lähinnä tyyliteltyyn mätkintään, ohjaaja Jeff Chan rakentaa elokuvaansa kypsähkön tunnelman ja kiinnostavan maailman kautta. Hahmot eivät välttämättä ole erityisen syvällisiä oikeasti, mutta onnistuvat silti näyttäytymään tarpeeksi kiinnostavina. Toki tavanomainen juoni pahoille teille eksyvästä, äitinsä hoitoihin rahaa tarvitsevasta kiiltokuvapojasta ei pisteitä omaperäisyydestä keräile, mutta tästä huolimatta Chanin ammattimainen toteutus ja vaikuttavat tehosteet vakuuttavat.

Joukkorahoituksellakin rahaa kerännyt elokuva pärjää surutta monelle kovan budjetin Hollywoodista lähteneelle rymistelylle säilyttäen samalla sympaattisen kotikutoisuuden tunteen. Kun lopputulos marinoidaan vielä säveltäjä Ryan Taubertin paksuilla ääniaalloilla ja toimivilla näyttelijäsuorituksilla, Code 8 jättää muutamista hapuilun hetkistään huolimatta oikein hyvän indie-elokuvan kokonaisvaikutelman. Ei yhtään hullumpi tapa aloittaa marraskuista genre-elokuvien viikkoa. (JH)

Satanic Panic (2019)

Satanistit ovat yllättäen taas vuonna 2019 erinäisen median keskiössä, kiitos Penny Lanen dokumentin Hail Satan?, Disneyn levittämän selviytymiskauhukomedia Ready Or Notin ja Night Visionsissa esitetyn Chelsea Stardustin Satanic Panicin myötä. Mielenkiintoista kyllä, Stardustin elokuva tuntuu jakavan DNA:nsa Ready or Notin kanssa, pyörien työväenluokan edustajan selviytymistaistelun ympärillä satanistien yrittäessä uhrata hänet milloin millekin pikkupirulle. Tällä kertaa kyseessä on Baphomet, ja uhrina toimii neitsyeksi paljastuva tippejä kinuava pizzakuski Sam. Siinä missä Ready or Not käsittelee aihettaan enemmän yhteiskunnallisesta näkökulmasta keskittyen vahvasti satanistien vaurauteen ja sosiaalisen aseman erotukseen päähenkilöön verrattuna tarjoillen samalla selviytymistaistelun jännitystä You’re Nextin kaltaisten subversiivisten toimintakauhujen vanavedessä, Satanic Panic haluaa enemmän läträtä verellä ja sisälmyksillä.

Tällaiselle elokuvalle on varmasti paikkansa, mutta Satanic Panicin yrityksen tasapainotella splatterinsa ja dialogivetoisen komediansa välillä päätyy kauas napakympistä. Gore-efekteillä saadaan toisinaan ihan hauskoja juttuja aikaan, mutta nähtyäsi hahmon tukehtumassa hyökkäävään lakanaan joka vedetään kakomisäänten saattelemana ulos hänen kurkustaan saman efektin toistaminen, oli se sitten madoilla, suolilla tai langalla, ei enää aiheuta hirveästi reaktiota. Samaan kategoriaan asettuu elokuvan useimmiten esitetty vitsi siitä, miten rikkaat ovat pervoja friikkejä, jotka haluavat vain murhata ja panna toisiaan. Tämän kuvauksen yksitoikkoisuus takaa, että alkuvaiheilla nähtävä pora-strap-on jää viimeiseksi naurahdukseksi tämän aihepiirin parissa, koska tätä seuraavat vitsit näistä kieroista satanisteja vain toistelevat samaa kaavaa tuomatta siihen mitään uutta tai kehittämättä sitä.

Dialogilla on kuitenkin hetkensä, ja toisinaan Yhdysvaltojen alempaan keskiluokkaan suunnatut viittaukset rikkaiden suusta ovat viihdyttäviä – jenkkien valtiolliset juustokriisit ovat omiaan komedian ammuksina. Tässäkin Satanic Panic kaatuu omaan toistoonsa, koska viidennellä kerralla sähäkästi esitetyt ja kirjoitetut loukkausmonologit eivät vaan enää naurata samalla tavalla kuin ensimmäisellä kerralla, vaikka viittaukset on korvattu uusilla. Todellinen napakymppi elokuvassa kuitenkin on Samin roolia vetävä Hayley Griffith, joka pysyy tasaisen laadukkaana ilmestyksenä ainoana elokuvassa. Hän puhaltaa varsin tyhjään rooliin eloa, ja myy etenkin Samin folk-henkiset kitarahoilotukset ansiokkaasti jonain, missä on sielua ja inhimillisyyttä enemmän kuin missään muussa elokuvassa.

Tämä on oikeastaan elokuvan isoimpia kompastuskiviä, koska se esittää Samin empatiakyvyn, jos ei nyt negatiivisessa, niin ainakin lopulta neutraalissa valossa. Hänen lauluilleen nauretaan ja satanistit pitävät vain puoliaan, ja lopputwistissäkin korostetaan tietynasteista narsisismia. Tämä asenne näkyy myös elokuvan toteutuksessa, sillä se tuntuu usein olevan enemmän kiinnostunut erinäisistä sisälmyspitoisista satanistisista rituaaleista ja aneemisesta metallimusiikistaan kuin siitä, että sen katsominen herättäisi jotain muitakin tuntemuksia kuin ihmettelyn siitä, miten ällöä ja sairasta meno on. (MM)

Please Speak Continuously and Describe Your Experiences as They Come to You (2019), Turbo Killer (2016) & Blood Machines (2019)

Mielen sulattavan kolmen annoksen pilleribuffetin aloittaa David Cronenbergin pojan Brandon Cronenbergin lyhytelokuva. Todellisuus, uni ja painajainen muuttuvat yhdeksi väreillä leikkivässä 9 minuutin kestoisessa teoksessa Please Speak Continuously and Describe Your Experiences as They Come to You. Isältä pojalle siirtyneet surrealistiset vaikutteet löytyvät lisäksi selkeästi David Lynchin tuotannosta. Samalla elokuva palauttaa mieleen Yorgos Lanthimoksen tuotannon ja erityisesti hänen uusimman outoudensa Nimicin yhtäläisen nyrjähtäneellä tunnelmallaan. Cronenberg muuttaa tavanomaisen hallusinaatioksi ja viekin lopulta järjen elokuvan loppupuolen sekopäisen tehokkaan montaasin avulla. Pupillien laajentuessa ja öljyisten peruukkien tippuessa maahan katsojakaan ei ole turvassa.

Esimakua tulevasta antoi vielä Carpenter Brutin neljän minuutin musiikkivideo Turbo Killer. Syntikat kaivetaan kaapista ja rakeinen kasaripastissi hakee narikasta viimeisetkin nostalgian rippeet tarjoten täyttä tykitystä koko lyhyen kestonsa edestä. Pseudonyymi Seth Ickermanilla toimiva ranskalaiskaksikko Savitri Joly-Gonfard ja Raphaël Hernandez eivät välkkyvissä väreissä säästele ja selkeä myrskyvaroitus tulevan Blood Machinesin vaaroista sekä nautinnoista onkin heitetty ilmoille.

Pitkän kaavan psykoosit laukaistiin viimein tulille feminististä kyberpunkkia tarjoilevan Blood Machinesin päästessä valkokankaalle. Turbo Killeristä tutun duon jatkaessa puikoissa elokuvan fiilikset ovat tutun psykedeeliset, musiikin paukuttaessa armotta tärykalvoja. Musavideon mitasta on päästy noin 50 minuuttiin, mutta löyhistä teemoista ja tarinasta voi huomata formaatin pysyneen silti suhteellisen samana. Ohutta juonta on venytetty jopa liiaksi, sillä periaatteessa elokuva voisi toimia yhtä hyvin häpeilemättömänä tunnin musiikkia pyörittelevänä sessiona.

Komeaa tuotantosuunnittelua ja värimäärittelyä lukuun ottamatta hitaammat hetket eivät juuri aivotoimintaa hivele, joten varsinaiset huippuhetket jäävätkin Carpenter Brutin entistä paksumman synthwave-peitteen varaan. Musiikista ja (osittain) visuaalisuudesta kaikesta lopulta onkin kyse. Jos menneitä vuosikymmeniä emuloivat vibat miellyttävät tajuntaa, Blood Machines on mitä mainioin kokemus. Pidennetyn musiikkivideoon tunteen se toki jättää, mutta siitä viis: ei ole koskaan hyvien syntikkabiittien voittanutta. (JH)

The Art of Self-Defense (2019)

Tuhansia 1990-luvun kasvatteja käveleviksi edgelord-meemeiksi muuttanut Fight Club on ansaitusti klassikkoasemassa, mutta se on myös elokuva joka on hyvin helppo tulkita juuri sinä mitä siinä esitetään – arkielämään kyllästyneiden ihmisten patoumien anarkisoimisena yhteiskunnallisen vaikuttamisen merkeissä – eikä niinkään sinä, mitä elokuva sanoo toksisesta maskuliinisuudesta. Samaa virhettä tuskin voi tehdä Riley Stearnsin The Art of Self-Defensen kanssa, koska siinä missä David Fincherin elokuva oli erittäin sliipatun ulkomuotonsa takia itsetietoisen cool, Stearnsin elokuva on täyttä vitsiä.

Aihepiiri on kuitenkin melko sama: Jesse Eisenbergin esittämä nyhverö Casey mukiloidaan henkihieveriin koiranruokahakumatkalla. Turvaa etsiessään mies päätyy aseen ostamisesta läheiselle karate-dojolle, jossa itse Face/Offin Pollux Troy, Alessandro Nivola, pyörittää tiukalla kurilla mm. öisiä, eksklusiivisia, erittäin väkivaltaisia karatetunteja. Dojon ainoa nainen on ollut vuosikausia mustan vyön tuntumassa, mutta hänelle ei sitä myönnetä, koska hän on nainen. Stearnsin kuvaus tästä dynamiikasta on ilahduttavan suorasukainen, ja esimerkiksi naisten huono asema dojossa käy selväksi suoraan Nivolan esittämän sensein puheista. Maskuliinisuuden roolia karatessa korostetaan jatkuvasti, eikä elokuva anna esittämässään käytöksessä empatialle sijaa. Koirankin rapsuttaminen pitää lopettaa, jotta se karskiintuu. Ideologiaa vastaavalla deadpan-ajatuksella esitetään myös kaikki elokuvan huumori. Eisenberg on tällaiselle komiikalle erinomainen suorittaja, ja hän myykin päähenkilön yllättävän käytöksen täydellisesti yleisölle, oli kyseessä sitten ystävällisen pomon henkitorven murskaaminen tai lopulta salamurhien suunnittelu.

Kuten tuon lauseen lopusta saattaa arvella, tilanteet eskaloituvat The Art of Self-Defensessä melkoisesti. Siinä missä Stearnsin ainoa aiempi pitkä elokuva, Faults, ajautui suuriin ongelmiin elokuvassa esitettyjen fantasioiden muuttuessa tavalla tai toisella todeksi, tällä kertaa ohjat pidetään visusti käsissä. Tässä auttaa elokuvan hyvällä tapaa staattinen kuvallinen ilmaisu, joka pysyy rauhallisena vaikka ruudulla tapahtuisi miten pöyristyttäviä asioita. Ja niitähän tapahtuu. Absurdit mittasuhteet yllättävän nopeasti saavuttavan eskalaation seuraaminen on ilahduttavaa, koska harvemmin näin suoranaisen hauskat komediat pystyvät rakentamaan samalla jotain jännittävää, katseenvangitsevaa narratiivia. (MM)

Bliss (2019)

Yleisön onneksi (tai harmiksi) huumeiden täyttämät maailmat eivät vieläkään suostu päästämään otteestaan. Los Angelesissa asuva nuori taiteilija kamppailee talousvaikeuksien ja inspiraation kanssa yrittäessään valmistella mestariteostaan, joten päihteiden suruton sekakäyttö on tietenkin vastaus kaikkiin ongelmiin. Diablon nimeä kantava huume viekin lopulta sekä yleisön että poloisen päähenkilömme kuvaannollisesti ja kirjaimellisesti(?) suoraan helvettiin tappavalta epilepsialta tuoksahtavien höyryjen kera.

Yön hirviöt pääsevät jälleen ulos arkustaan, sillä ohjaaja Joe Begos päivittää tuttuja vampyyriteemoja tälle vuosituhannelle mehukkaan verisellä tavalla. Vaikka Bliss tavoittelee samalla estetiikallaan menneiden vuosikymmenten euforiaa, niin teos tuntuu silti raikkaalta ja satanistisen hyvältä. Aubrey Plazan habitusta jakava Dora Madison pääsee irrottelemaan mainiosti päähenkilö Dezzyn roolissa ja elokuvan kovimpia sekopäisiä huumetrippejä kelpaakin verrata jopa viime vuoden parhaimpiin elokuviin kuuluneeseen Climaxiin.

Begosin bensiini ei aivan riitä saavuttamaan jotain täysin ainutlaatuista sekä mieltä räjäyttävää kliimaksia painajaismaiselle elämykselle, mutta ei elokuvaa voi silti missään nimessä pettymykseksi kutsua. Päinvastoin, varmalla otteella toteutettu Bliss kuuluukin kiistatta vuosikymmenen parhaimpiin kauhuelokuviin, ja ainut tien päässä odottava asia onkin haudan lepo. Näiden psykedeelisten kohtausten jälkeen mikään ei olekaan enemmän ansaittua. (JH)