Tv-sarjoissa hyvän konseptin ongelmana on se, että sarja pitää osata lopettaa, kun konseptin potentiaali on käytetty loppuun. Jos näin ei toimita, mielenkiintoinen premissi venyy pian tympeäksi käännekikkailuksi Lostin tapaan. Toisaalta lukuisat rikossarjat CSI:sta Kovaan lakiin osoittavat, että kaavamaisten yksittäisten jaksojen varaan rakentuva sarja typistyy alta aikayksikön itseään toistavaksi osaksi massaa.
Siksi onkin kätevää, jos tv-sarjan premissi on niin löyhä, että sen varjolla voi vaikka vaihtaa show’n genreä viikoittain. Vaihtelu nimittäin virkistää ja luo pitkää ikää. Tällainen tilanne nostaa vuonna 1963 alkaneen scifi-seikkailusarja Doctor Whon fiktiomaailman harvinaisuudeksi: huomenna lauantaina lähetettävän juhlajakson saattelemana se saavuttaa 50 vuoden iän. Juhlan kunniaksi sarjaa tuottava BBC lähettää jakson samanaikaisesti yli 70 maahan televisioiden ja elokuvateatterien välityksellä – myös Suomessa.
Ajassa ja avaruudessa matkaavaa sekä kohtaamiaan vääryyksiä oikovaa Tohtoria seuraavan Doctor Whon pitkälle elinkaarelle voi löytää perusteita sen laajasta vetovoimasta. Show on sopivan rento ja vauhdikas houkutellakseen perheen nuorimmat tv:n ääreen, mutta samalla riittävän nokkela ja kekseliäs, jotta se vetoaa myös aikuisyleisöön.
Sarjasta ei enää pääsekään eroon, vaikka välillä on näyttänyt myös päinvastaiselta. Vuonna 1989 sarjan uusi tuotantokausi peruttiin notkahtaneiden katsojalukujen vuoksi. Sarja lopulta palasi 16 vuotta kestäneen “tuotantotauon”, lukuisten henkiin palauttamisen yritysten sekä vielä useampien radionäytelmien jälkeen tv-ruutuihin 2005. Virallisesti sarjaa ei koskaan lopetettu, ja tätä käsitystä vahvisti se, että palannut sarja jatkoi vanhan juonijatkumon päälle rakentamista.
Joudun tunnustamaan, että Doctor Who, joka on siis brittiläinen koko perheen tv-sarja, on yksi suosikkiasioistani televisiossa. Se ei todellakaan lukeudu kaikkien aikojen parhaiden sarjojen joukkoon, mutta se erottuu edukseen harvinaisuutena: hyväntuulisena elämyksenä, jossa päähenkilö jaksaa ihastua universumin ihmeisiin kerta toisensa jälkeen ja nujertaa vastustajansa luottaen väkivallan sijasta älyynsä. Lisäksi peruskaavasta huolimatta – Tohtori saapuu, havaitsee epäkohdan, kohtaa lapsiyleisölle soveliaan hirviön, juoksentelee ympäriinsä ja kukistaa uhan – käsikirjoittajien mielikuvitus mahdollistaa loputtomia mielenkiintoisia premissejä. Kyseessä on tv-sarja, jonka ydinpiirteenä on kaavamaisesta jaksorakenteesta huolimatta muutos, koskee se sitten itse päähenkilöä tai tämän kohtaamia uhkia. Uskallus kokeilla uusia asioita on tekijä, joka mahdollistaa lähestyvän juhlapäivän olemassaolon.
Show’n juhlahumua tosin varjostaa sen viimeisin tuotantokausi, jota yleisesti pidetään huonoimpana sitten sarjan paluun. Tuore kausi herättikin kysymyksen siitä, onko Tohtorin aika lopulta ohi. Pitkä ikä on nimittäin myös taakka. Sarjaan ei ole sisäänrakennettu mitään, mikä kannustaisi tekijöitä saattelemaan sarjaa tyydyttävään päätökseen, jolloin uusien ideoiden tarjoaminen voi käydä vaikeaksi. Lisäksi sarjan löyhä käsitys scifistä maagisena elementtinä tarjoaa työkaluja pitkittää show’n elinkaarta. Kuuluisin esimerkki asiasta lienee Tohtorin regeneroitumiskyky, eli kuoleman uhatessa mahdollisuus syntyä uudelleen samassa kehossa, mikä luotiin lennossa roolin ensimmäisen esittäjän William Hartnellin terveyden pettäessä.
Koska Doctor Whon nykytekijät ovat itse kasvaneet sarjan faneina, kukaan heistä ei todellakaan halua mainetta henkilönä, jonka vahtivuoron aikana show lopulta lopetettaisiin. Niinpä Steven Moffatin johtama nykyinen tekijätiimi taistelee yleisön huomiosta kaikin mahdollisin keinoin. Sarjaa pitää tuottaa maailmassa, jossa populaarikulttuurin kuluttaminen on fragmentoitunut tuntuvasti katselutarjonnan ja -keinojen lisääntyessä. Doctor Whon tarinat ovat saaneet huomattavia kilpailijoita, kun scifi ja fantasia ovat vallanneet Hollywoodin, joka tarjoaa kilpailevaa materiaalia huomattavasti näyttävämmin. Sarjan tekijät ovatkin käyneet huomiokamppailuun, jossa käsikirjoitusten laatu tuntuu kadonneen työkalupakista ulkokultaisuuden kustannuksella.
Kun jokaisesta jaksosta pyritään muodostamaan ainutlaatuinen puheenaihe niin kouluihin kuin työpaikoille, uusien konseptien jatkuva esittely vie huomion niiden kunnolliselta käsittelyltä. Loppuun harkitut juonet väistyivät viimeisen tuotantokauden aikana high concept -premissistä toiseen kiirehtimisen tieltä. Peruskaavan elementit jäävät taustoittamatta ja itseisarvoisiksi. Konseptien asema koherenttien tarinoiden edellä korostui myös siksi, että useassa osassa kerrottavat tarinat katosivat kokonaan – melkoinen veto sarjalta, jota alun perin lähetettiin vain seriaalimuodossa.
Huomenna lähetettävä tuotantokausien välinen erityispitkä juhlajakso onkin täydellinen kuvaus sarjan nykytilasta: pyrkimys muodostaa joka ikisestä jaksosta huikentelevan suuri elokuvamainen tapahtuma, joka pyrkii todistamaan elinvoimansa keräämällä merkittävät katsojamäärät yhteisen kokemuksen äärelle samanaikaisesti.
Pahinta katselijoiden katoamista pelkäävässä paniikissa kuitenkin on se, että se vaikuttaa joidenkin pettyneiden fanien ja tekijöiden itsensä luomalta harhakuvalta. Sarjan televisiolähetysten katsojaluvut ovat toki pudonneet kahdeksan vuoden aikana jonkin verran, mutta samalla siitä on tullut yksi suosituimmista BBC:n ohjelmista, jonka katsojat tallentavat digitaalisesti tai katsovat BBC:n netti-tv:n, iPlayerin, välityksellä.
Niinpä pelko asiaa kohtaan, jota ei välttämättä edes ole olemassa, on saanut mielikuvituksellisuuden puolustuspuheenvuorona toimivan tv-sarjan kokeilemaan asioita turbovauhdilla muodostamatta ideoistaan järkevää kokonaisuutta: viimeisen vuoden sisään on niin ravisteltu Tohtorin menneisyyttä ja vaihdettu tämän matkaseuraa kuin jopa uusittu alkutekstijakso, tunnusmusiikki ja Tohtorin aluksen sisustus. Muutostyö jatkuu kuukauden päässä siintävässä joulujaksossa, jossa Tohtoria tulkitsevan Matt Smithin tilalle astuu Peter Capaldi – sarjan historiassa kenties ainoa pääosanesittäjä, jolla on Tohtorin roolia edeltävää mainetta.
Itse lähinnä haluaisin nauttia sarjasta ilman pelkoa siitä, että huominen juhlajakso, tai sitä seuraava uusi tuotantokausi, on ahdettu täyteen ilmat varastavaa konseptiähkyä. En suinkaan usko sarjan katoavan minnekään, sillä puolessa vuosisadassa se on muotoutunut yhä uusia tekijöitä inspiroivaksi instituutioksi, jota edes piinaavaan pitkät tuotantotauot eivät häiritse. Olisi vain hienoa nähdä show’n säilyttävän malttinsa, jotta uuteen taukoon ei ole tarvetta. Sarjan konsepti on niin avoin uusille tulkinnoille, ettei se vanhene kulumallakaan – yritetty todistettavasti on. Doctor Who on pärjännyt puoli vuosisataa olemalla “vain” erilainen kuin muut. Jos mikään sarjan olemassaoloa todella uhkaa, se on tuon oman äänen hukkaaminen.