Martin Scorsese on ilmoittanut The Wolf of Wall Streetin yhteydessä mahdollisesti lopettavansa lähivuosina elokuvien tekemisen. Tämä ei välttämättä tullut yllätyksenä aikamoista työtahtia noudattavalta ohjaajalta, jolla on kuitenkin jo 71 vuotta ikää ja takanaan kokkelin- ja alkoholinkatkuinen nuoruus. Uutisesta oli kuitenkin hyvin vaikeaa harmistua, koska Martin Scorsese ei ole tehnyt yhtään aidosti hyvää tai mieleenpainuvaa elokuvaa vuoden 1999 jälkeen. Tiedän olevani tämän asian kanssa aika pitkälti yksin, koska Scorsese on elokuvanteon pyhä lehmä, jota ei saa käsitellä negatiivisesti lainkaan.

Ennen kuin kukaan alkaa raivokkaasti lähettää tappouhkauksia toimituksen sähköpostiin tai pommia toimituksen (olemattomiin) tiloihin, selvennettäköön, että Scorsesen maine on minun nähdäkseni syntynyt halusta kokeilla rohkeasti uutta ja astua sinne minne muut hänen asemassaan olevan ohjaajat eivät ole koskaan uskaltaneet mennä.

Siksi hänen uusia elokuviaan odottavat katsojat pitävät hänestä. Mafiaveljet ei ole vain gangsterielokuva, vaan se on dynaamisesti kerrottu, pitkien ottojen ja dynaamisen leikkauksen epookki. (Itse en pidä siitä, mutta ymmärrän sen paikan elokuvan historiassa.) Taksikuski esitteli amerikkalaiseen elokuvaan kokonaan uuden tarinankerronnan kielen. Kuin raivo härkä oli omaleimainen kumarrus menneisyydelle ja samalla jotain uutta – tunnelmaltaan neo-noir, jossa on kuitenkin elämän karkeaa realismia: se tekee siitä sisarteoksen ohjaajan mielestäni hienoimmalle elokuvalle New York, New York, joka on vuorostaan äkkivääryyden ja väreissä kylpevän Hollywood-musikaalin synteesi.

Vaikka Koomikkojen kuningas on nähdäkseni yliarvostettu eikä niin pureva kuin monet sanovat, se oli silti Scorsesen kaltaiselle ohjaajalle suorastaan hämmentävä irtiotto eikä ohjaaja pelännyt tarttua edes Jeesuksen elämään sovittaessaan Nikos Kazantzakiksen klassikkoa Kristuksen viimeinen kiusaus. Voi olla jälkikäteen vaikeaa ymmärtää, että kyseinen elokuva sai ilmestymisensä aikaan raivokkaan ja ristiriitaisen vastaanoton, aivan kuten kirjakin, ja ohjaajaa vaadittiin aiheen käsittelystä roviolle asti.

Ristiriitainen, siinä avainsana. Kukaan muu tämän kokoluokan ohjaaja ei tehnyt tällaisia elokuvia Yhdysvalloissa 1970-80-luvuilla, paitsi ehkä Francis Ford Coppola. Kukaan muu ei pohtinut elokuvissaan (kiitos myös Paul Schraderin käsikirjoituksen) arkipäivän fasismin oikeutusta aivan yhtä ristiriitaisella otteella tai rohjennut repiä auki Hollywood-musikaalin taustoja ja avata sitä tympeää maailmaa, jolle kontrastiksi näiden elokuvien eskapismi syntyi. Kun muut Hollywoodin kauhukakarat laitettiin Ciminon Heaven’s Gaten ja muiden katastrofien jälkeen ojennukseen Yhdysvaltain kulttuurisotien aikakauden alkaessa, pystyi Scorsese luomaan surrealistisen sekoilukomedian After Hours.

Mitä sitten tapahtui? Sitten oli maksettava laskut ja elätettävä perhe, ja Scorsesen elokuvista tuli tylsää puuroa. Mitä rohkeaa ja muista ajan elokuvista poikkeavaa on elokuvissa The Aviator, Shutter Island tai The Gangs of New York? Kenen mielestä juuri ne ovat ohjaajan hienointa ja oivaltavinta työtä, siis sitä mikä jää elämään elokuvan aikakirjoihin Taksikuskin kanssa?

Minulla on mielipiteelleni yksi yllättävä tukija, vaikkei hän asiaa aivan samoin puekaan: Martin Scorsese itse. Indiewiren vastikään raportoimassa Q&A-sessiossa ohjaaja kertoi:

”I miss the time when I had the desire to experiment and try different kinds of films, I miss that time, but that’s done, it’s over. There is obligation as you get older, you have family. I’ve been very lucky in the last 10 years or so to have found projects that combine the desire —from The Aviator to now—with, as best I can, fulfilling the obligation to my family and the financiers.”

Ohjaaja siis itse myöntää, että viimeisen kymmenen vuoden aikana projektit ovat olleet ennen kaikkea kompromisseja. Että leipä on tullut pöytään, koska ihmisen on syötäväkin. Että elokuvia tekee mieli tehdä, mutta ihan oikeasti vallankumouksellisia elokuvia ei ohjaaja joko halua tai yksinkertaisesti enää pysty tekemään. Että hän kaipaa niitä aikoja, mutta niitä aikoja ei enää ole eikä tule, syystä tai toisesta. Rohkenen olla eri mieltä vain yhdestä asiasta: jo The Gangs of New York on aika puuduttava filmi, joskin parempi kuin se kavalkadi, joka sitä seurasi The Aviatorista alkaen. Se on kuitenkin viimeinen elokuva, josta Scorsesen tiedetään sanoneen hänen halunneen aina tehdä sen.

Eikä tässä kaikessa sinänsä olekaan mitään ihmeellistä. Martin Scorsese on suuren luokan Hollywood-ohjaaja, siis niitä, joilla mahdollisuus itsensä ilmaisemiseen on lopulta hämmästyttävän rajattu. Kun vielä hänen elokuviaan rakastavatkin saataisiin ymmärtämään se.

Minua kiinnostaakin seuraava kysymys: mitä ohjaajaa rakastavat katsojat näkevät tai luulevat näkevänsä katsoessaan ohjaajan tuoreempia elokuvia? Suomalaisillakin elokuvasivustoilla Martin Scorsesen uudempien elokuvien tapauksessa konsensus tuntuu olevan, että yksikään niistä ei pääse ohjaajan aiempien mestariteosten tasolle, mutta ”oikein hyviä ovat joo”. Mistä tällainen kohteliaisuus? Miksi niitä on sanottava hyviksi, jos ne ovat ihan oikeasti pettymyksiä, jotkut jopa täysin kaikesta muusta Hollywoodin virrasta täysin erottamattomia elokuvia, lukuunottamatta muutamaa normaalia pidempää kamera-ajoa?

Tarkoitukseni ei ole haukkua ohjaajaa enkä toivoakseni ole niin tehnytkään, vaan kysyä mitä oikein näemme katsoessamme hänen elokuviaan. Ehkä minua kiinnostaa myös anteeksianto (teema, joka on Scorsesen parhaissa elokuvissa läsnä). Kuka katsoo huvikseen uudestaan ja uudestaan The Aviatoria? Taksikuskin tapauksessa voin tällaisen ihmisen helposti kuvitellakin (yksi tällaisista ihmisistä kävi ampumassa ohimennen Ronald Reagania), mutta en ohjaajan myöhäisuran. Onko jossain joku ihminen, jonka mielestä Hugossa on jotain poikkeuksellista sisältöä? Voisitteko kertoa minulle mitä se poikkeuksellinen on?

Miksi siis suhtaudumme suopeasti, kun emme enää arvosta taiteentekijää sen vuoksi mitä hän tekee vaan sen vuoksi mitä hän on ehkä joskus ollut? Miksi nyökyttelemme hyväksyvästi juuri tälle suurelle taiteentekijälle, joka on rakentanut maineensa aivan toisenlaiselle elokuvanteolle kuin mistä hänen nykyinen repertuaarinsa koostuu ja tyylillään mennyt juuri sellaista elokuvaa vastaan, jota nyt tekee? Olemmeko katsoneet hänen elokuviaan lainkaan? Haiskahtaa siltä, ettei tyylillä ja sisällöllä ole mitään väliä, vain tekijän nimellä. Vai selittyykö tämä kaikki vain sillä, että koska Scorsese tekee edelleen suurta viihdettä, se on ikään kuin itsestäänselvä oikeutus tehdä muodotonta ja hahmotonta epookkia?

Tai ehkä olenkin vain rajoittunut ihminen, joka haikailee turhaan menneiden suurtöiden perään. Ehkä juuri Scorsesessa hieman vielä jäljellä oleva originelliuden häivä (tai Thelma Schoonmakerin leikkaus) tuo jotain sen verran autenttista ohjaajan filmeihin, että mainstream-elokuvia kuluttavat katsojat pitävät niistä ja näkevät niissä jotain poikkeuksellista. On helppoa vaikuttaa erilaiselta pienilläkin kikoilla, kun yleisön vertailupohja on lähinnä uuvuttavan aivotonta tehostespektaakkelia.

Joka tapauksessa Scorsesen lausunto Indiewiren jutussa on surullista luettavaa. Kaikki hänen viimeisten vuosien fiktioelokuvansa ovat olleet kaikkea muuta kuin hänen puhtaasti löytämisen halusta luomiaan taideteoksia, siis studioiden sanelemia perustöitä. Eikä siinä mitään. Scorsesellakaan ei ole enää final cut -oikeutta elokuviinsa. Tämä tuotantostudioiden hallinta niistä näkyykin.

Onneksi ohjaaja on kunnostautunut muilla tavoin: hänen elokuvan ja populaarimusiikin historiaa käsittelevät dokumenttinsa ovat laadukkaita. Hänen tietonsa vanhoista elokuvista, lukuisat DVD-ekstroille nauhoitetut haastattelut ja muut lisämateriaalit ja apu vanhojen elokuvien kunnostamisessa ovat kaikki valtaisa ja merkittävä panos elokuvakulttuurin edistämiselle.

Scorsese on ohjaaja, jolla on aivan oma ote, mutta yhdestäkään hänen 2000-luvulla tekemästään fiktiosta sitä ei löydy. Kaikkein hirvittävin torttu niistä on Shutter Island, jonka näkemistä elokuvateatterissa ensimmäistä kertaa en ole unohtanut. Tultuani hampaita kiristellen salista ulos mietin seuraavaa, joka ehkä tiivistää parhaiten ajatukseni tämänkin kirjoituksen takana: miksi M. Scorsese saa anteeksi sen mitä M. Night Shyamalan ei saisi anteeksi koskaan?