”Tiesitkö, Putnam, että suurin osa murhista tehdään 33 asteen lämpötilassa? Alemmissa lukemissa ihmiset ottavat rauhallisemmin, korkeammissa he eivät jaksa liikkua. Mutta tasan 33 astetta saa ihmiset sekoamaan.”
Sheriffi Matt Warrenin repliikeissä saattaa toki olla perää Jack Arnoldin elokuvassa Vieraat ulkoavaruudesta, mutta uskallan kyseenalaistaa tuon luvun maagisuuden siitä syystä, ettei elohopea sentään näin ylös onnistunut kipuamaan sinä heinäkuisena viikonloppuna, jolloin päätimme parin kaverini kanssa kollektiivisessa psykoosissa katsella lävitse Johnny Weismullerin koko Tarzan-tuotannon. Jos tempaukselle jonkinlaista jälkiviisasta järkeä haluaa kehittää, voi sitä vaikkapa pitää viimeisen Tarzan-elokuvan 70-vuotisjuhlana tai Janea esittäneen Maureen O’Sullivanin kuoleman (23.6.1998) 20-vuotismuistotilaisuutena. Pilvettömältä taivaalta porottanut aurinko ja hikisen nihkeä yleisilmapiiri takasivat yhdessä televisioruudulta mustavalkoisina paahtaneiden lavasteiden kanssa viidakkotunnelman välittymisen olohuoneeseen asti.
Koska idea artikkelista sikisi päähäni vasta maratonin jälkeen unta odotellessani enkä filmejä näin ollen missään kovin syvällisessä mielessä saati muistivihon kera toljottanut, ei tämän tekstin tarkoitus ole edustaa vahvaa petervonbaghlaista kritiikkiä tai olla syvällinen analyysi Tarzanien kätketystä salaviisaudesta. Sen tehtävä on pikemminkin niputtaa puolentoista vuorokauden urakasta yhteen mitä näin (tai rehellisemmin sanottuna sen vähän, mitä päähän jäi) ja yrittää välittää tästä kaikesta jotain myös näyttöpäätteen toiselle puolelle.
Liki sadalla filmatisoinnilla paikkansa elokuvahistoriassa lunastanut Tarzan sai alkunsa Edgar Rice Burroughsin kynästä vuonna 1912, inspiraation lähteinään niin antiikin tarut, Kiplingin Viidakkokirja kuin hämmentävimpänä uutinen haaksirikkoutuneesta merimiehestä, jolle naarasapina tarjosi pelastuksen hetkellä poikastaan – tapahtuma joka herättää epämääräisiä ajatuksia siitä, miksi kyseinen eläin koki merikarhun perheensä elättäjäksi. Tarzan, apinain kuningas on seikkailukertomus Kongon tienoille haaksirikkoutuneesta, lordi-statuksen omaavasta Greystoken pariskunnasta, jonka pojan apinat kasvattavat vanhempien menehdyttyä. Kersaa aletaan kutsua Tarzaniksi, joka merkitsee viidakon kielellä valkoihoista . Tarzanin onnistuu sivistää itseään vanhempiensa jäämistöllä, pelastaa ihastuksen kohteensa Jane tappajagorillalta ja matkata lopulta sivistyksen pariin, vain todetakseen Afrikan kartoittamattomilla takamailla elämän olevan parempaa. Rahastuksesta perillä ollut Burroughs kynäili menestykselleen kaikkiaan 25 jatko-osaa, joista allekirjoittanut on tutustunut viiteen ensimmäiseen – ja näihinkin varovaisemman arvionsa mukaan parisenkymmentä vuotta takaperin.
Itävalta-Unkarissa Johann Weißmüllerina syntynyt, maasta seitsenkuisena vanhempiensa kanssa Jenkkeihin muuttanut ja uimarina lukuisat olympiakullat kauhonut Johnny Weissmuller (1904-1984) nousi vedestä 1920-luvun lopussa toteuttamaan itseään valkokankaalla. Näyttelijänura alkoi muutamien pikkutöiden jälkeen toden teolla vuonna 1932, jolloin MGM kiinnitti hänet seitsenvuotisella sopimuksella elokuvan Apinoiden Tarzan (Tarzan the Ape Man) nimikko-osaan. Hotellin uima-altaalta löydetty Weissmuller jätti muista apinamiehen rooliin kaavailluista näyttelijöistä muun muassa Clark Gablen nuolemaan näppejään.
Weissmuller ei suinkaan ollut valkokankaan Tarzaneista ensimmäinen (saati viimeinen: apinamiehen tulkitsijoiden kirjavasta kerhosta ovat tuon jälkeen löytyneet niin Tamer Balci, Christopher Lambert kuin Rocco Siffredi, muutaman mainitakseni) ja ennen Metro-Goldwyn-Mayerin elokuvaa oli teattereissa kuljettu Burroughsin jalanjäljissä jo kahdeksasti, aina vuoden 1918 mykkäelokuvasta Tarzan of the Apes lähtien. Lippuluukuilla mainiosti menestynyt MGM:n filmi kirjoitti sen sijaan uusiksi hahmon, joka vääntyi kirjojen ja aiempien sovitusten fiksusta ja jopa hienostuneesta aatelisesta barbaariseksi, englantia uga-uga-tyylillä puhuvaksi, liki eläinten tasolla olevaksi villimieheksi – esimerkiksi tuleville elävän kuvan Tarzaneille. Alkuperäisteosta hyvin vapaamuotoisesti adaptoinut raina toi lannevaatemannekiinin aisapariksi myös pelleilyyn taipuvaisen simpanssi Cheetan (kirjoissa leopardia kutsuttiin apinain kielellä sheetaksi). Tätä ehti elokuva- ja tv-sarjoissa näytellä lukuisa joukko eläimiä, joista aina sopivin valittiin kulloiseenkin kohtaukseen tähän vaadittujen taitojen perusteella. Liian varhain keuhkokuumeeseen kuolleen Jiggs-nimisen luontokappaleen tiedetään ainakin hoitaneen roolia sarjan ensiosissa. Unohtaa ei sen puoleen sovi legendaarista ”ooooliolioo-ooo”-huutoa, jonka alkuperäksi on spekuloitu milloin mitäkin kikkaa, joskin keskeisimpien tähtien mukaan ulina tuli Weissmullerin omasta suusta.1 Monille olympiauimari ja tämän vastanäyttelijä Maureen O’Sullivan myös ovat ne ainoat oikeat Tarzan ja Jane.
12-osaisen sarjan (MGM tuotti näistä kuusi ensimmäistä ja RKO loppupuolikkaan) käynnistänyt, W.S. Van Dyken ohjaama Apinoiden Tarzan heittää suurimmalta osin kaiken esikuvastaan löytyvän jätemyllyyn. Alkupuoliskossa näemme Janen, tämän isän ja naiseen ihastuneen äijän safarilla, tarkoituksenaan löytää viidakosta elefanttien hautausmaa. Janen sydämeen trapetseillaan (jostain syystä joku on kiinnittänyt sademetsään moiset) flengaava mystinen apinamies (tai pikemminkin tämän stuntti…) kohdataan filkan pyörittyä reippaat puoli tuntia. Romaanissa esiintyvää, naisesta käytävää primitiivistä taistelua ihmisapinan kanssa ei ole luvassa, kuten ei myöskään omaa legendaansa elävää ”minä Tarzan, sinä Jane” -replikointia. Elämänsä kunnossa olevan, partansa millintarkasti ajelleen ja lainekampauksen päähänsä parturoineen Weissmullerin hipiääkään ei korista stereotyyppiseksi muodostunut leopardintalja, vaan näyttelijän sukuelimet suojataan eräänlaisella rusehtavalla, riepumaisella lannevaatteella.
Parhaimmillaan kohtalaisen viihdyttävän ja elokuvalliselta kerronnaltaan niin ikään kunnossa olevan filmin aikana ehditään kohdata eläin jos toinenkin, monesti väkivaltaisissa merkeissä. Joen mukana virtaavilta lautoilta vuoroin ihastellaan, vuoroin ammutaan virtahepoja. Painimatsit leijonien kanssa näyttävät peräti uskottavilta, luoden mielikuvaa mahdollisesta aidon eläimen kanssa esiintyvästä kesyttäjästä, vahvistettuna väliin leikatuilla kuvilla pehmolelun kanssa kamppailevasta tähdestä. Myös apinoita nähdään sekä autenttisessa (osa pakeni Floridan metsiin, joissa näiden jälkikasvu mahdollisesti yhä elää) että perinteisen karvapukuisen miehen muodossa. Jälkimmäinen myös takaa hykerryttävimmät hetket lopun kohtauksessa, jossa ajankuvalleen perinteisen rasistisessa kontekstissa esitetyt pygmit nakkaavat Tarzanin maakuoppaan ottamaan matsia gorillan kanssa. Lopulta villiintynyt (ja jatko-osissa kerta toisensa jälkeen paluun tekevä) norsulauma rynnistää alkuasukaskylän paaluvarustuksesta sisään ja paiskoo lyhytkasvuisia sotureita kärsillään pitkin toreja kuin pahimmat anarkistit konsanaan. Tässä vaiheessa saagaa tekijät vielä vaivautuivat maskeeraamaan kuvauksissa käytetyt intiannorsut syöksyhampailla ja irtokorvilla – myöhemmin mentaliteetiksi muodostui ajatus, ettei kukaan kuitenkaan huomaa mitään ja ehostus jätettiin undulaateille.
Suurimmiksi innostuksen tappajiksi koituvat sisältöön nähden aivan liian pitkä sadan minuutin kesto ja teknisesti heikohko toteutus. Toisaalta tämä tuo kokonaisuuteen myös oman kalkkunahauskuutensa Janen roikkuessa liaanissa taustallaan todella tökerösti erottuva kuva verenhimoisista villikääpiöistä tai ukkojen tutustuessa natiivien arkielämään samoissa puitteissa leffan alkupuolella. Jälkimmäinen lukeutuu ilmeisesti erinäisten muiden, mm. eläimiä esittelevien jaksojen tavoin Van Dyken vuotta aiempaa Valkoinen jumalatar -seikkailua varten kuvattuihin ylijäämämateriaaleihin, joita käytännönläheinen tuotantoyhtiö päätti hyödyntää. Mukaan leikeltyjä kuvia ei tarvitse suuremmin arvailla, laadun vaihtuessa silmänräpäyksessä huomattavasti rakeisemmaksi.
Vaikka Apinoiden Tarzan tuntuu lähinnä pelinavaukselta, hahmojen jonkinlaiselta esittelyltä ja kukkaronnyörien tiukkuuden testailulta, on jo tässä mukana kiitettävä kasa MGM:n sarjan parissa myöhemmin liiankin tutuksi tulleita hetkiä, kuten kuolettavan vaarallinen vuorenrinne, kätevän kulkuväylän tarjoavat trapetsit ja liaanit, ennakkoluuloisten länsimaisten stereotypioiden mukaan esitettyjä häijyjä afrikkalaisia sekä verta janoavia eläimiä, kuin myös ne pulmatilanteissa alati apuun juoksevat norsut. Loppukuva kalliolta katselevasta onnellisesta perheestä – miehestä, naisesta ja simpanssista – ehditään sekin nähdä jälleen tulevaisuudessa.
Liki nelinkertaiset voitot tuottaneelle hitille seurasi jatkoa 1934 tuplabudjetilla valmistuneella elokuvalla Tarzan ja valkoinen nainen (Tarzan and his Mate). Yhdentekevästä juonesta ei kannata mainita sen enempiä, kuin että ahneet norsunluunmetsästäjät havittelevat jälleen tietään fanttien kalmistolle, lipevän limanuljaskan yrittäessä samalla saada Janea jättämään viidakkoelämän ja palaamaan kaupunkiin. Huomattavasti tähdellisempää on kiinnittää huomiota itse sisältöön, joka ottaa selkeästi kaiken irti viimeisistä vapauden tuulista ennen sensuuria vain paria kuukautta myöhemmin tiukentanutta Haysin koodia. Leffan väkivalta on omaan aikaansa nähden huomattavan rujoa veren valuessa, leijonan raadellessa paaluun sidottua miestä ja nuolien törröttäessä uhrien otsista tauluun nakattujen tikkojen lailla. Amerikkalaisten ollessa kyseessä loksauttaa suun brutaaliuttakin suuremmin auki filmin avoin seksuaalisuus: O’Sullivan tepastelee aarniometsässä paljaan pinnan esittelyä kaihtamattomissa nahkabikineissään ja tämän sijaisnäyttelijä jopa uiskentelee eräässä kohtauksessa järvessä vailla rihmankiertämää. Jälkimmäinen skene tosin toimi konservatiiveihin kuin tökkäys ampiaispesään, ja arkistojen kätköihin jemmatut poistetut freimit lisättiin elokuvaan vasta vuosisadan loppupuolella.
Toinen silmään pistänyt, Hollywoodin vanhoillista ja sovinistista moraalia koetellut tekijä on Janen esittäminen seksuaalisesti vapaana (miehen kanssa eläminen ilman vihkisormusta oli tuolloin pöyristyttävää) ja avuttoman kirkujan sijaan tarvittaessa toimeksi laittavana naisena. Esimerkiksi elokuvan hienoimmassa kohtauksessa, lopun kliimaksissa leijonien hyökätessä solaan, ryhtyy hahmo pistämään näille kampoihin toden teolla tulta apunaan käyttäen. Myönnettävä toki on, että Janen avuksi rientävät ensin Tarzan ja lopulta kokonainen jellonia vimmatusti mäiskivien norsujen kööri, mutta joukossa on voimaa, harva meistä pärjää täysin yksin ja mitä näitä latteuksia nyt ikinä löytyy.
Viihteenä mainiosti toimivan ja edeltäjäänsä sulavamman kuvaelman uumenista löytyy myös myöhemmin eeppiseksi kohoava sarvikuonotaistelu, jossa Tarzan taltuttaa vauhkoontuneen eläimen hyppäämällä puukkoineen tämän selkään. MGM:llä oli sarjan suhteen hyvin eksploitatiivinen tapa kierrättää jo edellisissä filkoissa nähtyjä kohtauksia jatko-osissa sellaisinaan ja esimerkiksi tätä nimenomaista skeneä ehdittiin hyödyntää jatkossa vielä roimasti. Riemastuttavinta tulevista sarvikuonon esiintymisistä tekee kuitenkin toinen seikka: suhteellisen pieni maalitahra otuksen oikeassa kyljessä. Oli kyse siis millaisesta asianyhteydestä hyvänsä, kummittelee tuo sama roiske ruudulla kerta toisensa jälkeen aina otuksen esiintyessä. Uskottavalta kuuloistavan legendan mukaan tiimin ei onnistunut pestä veritahraa pois eikä toista sarvikuonoa ollut saatavilla, joten niillä eväillä mentiin mitä oli tarjolla. Valkoinen nainen saattoi muistikuvieni mukaan myös olla jatkumon se pysäkki, jolla ensi kertaa nähtiin ties monesti myöhemmin uusiokäytetty painiottelu kiusallisen mekaanisesti pyörivän krokotiilin kanssa. Mukana on toki jo tutuksi tullut jyrkänne, jolta mustaihoiset kantajat putoilevat (“Mitä kaikkia tavaroita menetimme?”) apinapukuisten miesten ryöpyttämän kivisateen voimasta.
Sarjan parhaan (ja natsien Saksassaan banniman) kakkosen jälkeinen episodi, Tarzanin pako (Tarzan Escapes, 1936), onkin vastapainoksi MGM-tuotannoista heikoin. Näin ei välttämättä olisi tarvinnut olla, sillä alkuperäinen, pelkoa ja inhoa lietsonut versio joutui testiyleisön negatiivisten kommenttien jälkeen ärhäköinä käyneiden saksien uhriksi, etukäteen runsaasti mainostettuja vampyyrilepakoitaan myöten. Tässä vaiheessa, lukuisten ohjaajanvaihdosten jälkeen, kuvaan astui tuotantoyhtiön lopuista Tarzaneista vastannut Richard Thorpe, jonka ansioita sekä valju lopputulos että saagan valuminen kohti lastenviihdettä ilmeisesti ovat. Jotain sentään on Thorpenkin versioon jäänyt tallelle, eli alkuasukkaiden lopussa harrastama brutaali rituaali, jossa kahden pingotetun puun väliin sidottu ihminen repäistään kappaleiksi kuin Lucio Fulcin Demoniassa ikään. Tämäkin kohtaus tosin esitetään pidennettynä ja sen myötä myös painostavampana Tarzanin salaisessa aarteessa viisi vuotta myöhemmin.
Tällä kertaa runsaammin vaatetetun Janen serkut tulevat vikittelemään häntä lähtemään viidakosta sivistyksen pariin. Sivuinnovaationa Tarzanista päätetään tehdä sirkusnumero kaupunkilaisten ällisteltäväksi ja saadaanpa viidakon kuningas hahmon oikeudenmukaisuuden sekä puolisonsa velmuilujen (omenalla se Aatamikin vieteltiin) turvin pantua jopa häkkiin. Kalterikoppa ehtii tipahtaa myös alas jyrkänteeltä, norsujaan hätiin odottelevan Tarzanin luonnollisesti säilyessä rytäkässä suuremmilta vahingoilta. Välissä nähdään deja vuta krokotiilipainista, niitä iänikuisia kallioita kuin myös pääparin uintipuuhia. Lopummalla koetaan jo mainitun teloitusjakson ohella filmin ainoa tehokkaampi hetki, Janen ja kumppanit siepanneen ilkiöremmin vaeltaessa rämeen halki ja pahiksen upotessa myrkyllisten liskojen täyttämän liejun syvyyksiin. Pakeneminen on ällistyttävän pienessä roolissa kuolettavan tylsän, toistoon varauksetta luottavan filmin nimeen nähden, mutta ainakin teos selventää lopullisesti sen, ettei pienet viikset itselleen ajelleeseen ja hattua käyttävään mieheen kannata ikinä luottaa. Tämä taisi myös olla se jakso, joka lisäsi hahmokaartiin hupsuhkon, pohjimmiltaan hyväntahtoisen papparaisen. Myös pääparin viidakkomajaan ehditään tutustua.
Liaaninsa varassa lähes yhtä haparoiden rimpuileva Tarzanin poika (Tarzan Finds a Son!, 1939) kantaa kortensa kekoon niinkin värikkäästi, kuin aloittamalla teoreettisella tasolla koko paskan alusta. Koska Burroughsin visioihin Tarzanin taustoista ei elokuvasarjan aikana koskaan viitattu, tipauttavat tekijät tässä osassa vihreään helvettiin lentokoneen, jonka ainoa eloonjäänyt on – da daa! – lordi Greystoke! Cheetan kaveri raahaa rääpäleen Tarzanin ja Janen talolle ja nämä päättävät kasvattaa pojan, jonka omatoimisen siittämisen Afrikan kaukaisimpiin kolkkiin levinnyt moraali esti aviottomalta parilta (romaaneissahan retku oli ihan lihan himojen tulos, lisääntyipä loputtoman kirjatulvan edetessä vielä itsekin). Myös klopin nimi on vaihdettu kirjojen Jackista /Korakista yksinkertaiseen, apinain kuninkaan itsensä keksimään Poikaan. Ristiäisten kaltaista hupia Tarzanin mölliydestä ja tylyydestä saadaan myös kohtauksessa, jossa tämä raivoaa aikovansa syödä ennen perheenhoitoon osallistumistaan. Traileri puolestaan mainosti elokuvaa seuraavasti: ”An airplane crash! Death in the jungle! But a tiny baby boy survives… to become the son… of this Adam and Eve of the jungle.”
Vuodet vierivät. Seuraa Pojan oppivuosien haasteita viidakon syleilyssä. Giovanni Frezzan ja Matias Hangasmaan vierellä elokuvahistorian ärsyttävimpiin lapsinäyttelijöihin lukeutuva kikkarapäinen Johnny Sheffield kiusaa eläimiä, nauraa räkäisesti ja takertuu leffan hienoimmassa kohtauksessa hämähäkinverkkoon. Suurin suru koetaankin tämän onnistuttua huutamaan paikalle Tarzanin, joka pelastaa kusipään potkimalla kissankokoisia kasijalkoja pitkin pientareita. Sitten Tarzan uiskentelee mulkeropojan kanssa enemmän kuin viidakon laki sallii, kunnes tämän pahat sukulaiset tulevat hakemaan kakaraa kotiin murha mielessään. Alkuasukkaat hilluvat ja Cheeta höröttää, mutta hymy hyytyy Tarzanin tipahtaessa kuiluun (onneksi aarniometsästä löytyy jälleen eläimiä), pojan paetessa kissapetoa puuhun ja muun seurueen jäädessä jälleen kerran raakalaisvillien vangeiksi. Tässä kohtaa koko Jane-hahmosta paiseita saaneen O’Sullivanin – joka vastoin yhden roolin ihme Weissmulleria oli sarjan aikana ehtinyt tehdä näyttelijänuraa kymmenissä muissakin filmeissä – oli tarkoitus lyödä hanskansa lopullisesti tiskiin (Pojan ideana olikin korvata leffan naishahmo). Koekatselun alavireinen yleisöpalaute ja tätä seurannut tuotantoyhtiön heiluttelema shekki vetivät kuitenkin tällä kertaa pidemmän korren, mistä syystä eräs aidosti yllättävä juonenkäänne latistuu lopulta pannukakuksi. Viimein elefantit pelastavat päivän ja se siitä.
Armon vuonna 1941 oli vuorossa täysin turha, mutta omalla pervolla tavallaan hivenen viihdyttävä Tarzanin salainen aarre, rapakon takana Tarzan’s Secret Treasurena tunnettu. Vitososassa Tarzan paljastuu antikapitalistiksi, jota järvenpohjan kultahiput eivät kiinnosta kuin lasten ja lapsenmielisten viihdykkeenä. Kuinka ollakkaan paikalle osuu jälleen modernin sivilisaation valkoinen viiksimies kavereineen. Poikaa yritetään houkutella voiman pimeälle puolelle lupaamalla tälle yksityislentokonetta, Weissmuller esittelee uimataitojaan ja tipahtaa rotkoon luodin osuessa kourien välissä olevaan köyteen, maaliläikkäinen sarvikuono rynnii kohti kameraa, mekaanisen krokon kanssa painitaan ja lopussa nähdään ne jo mainitut natiivien kidutusorgiat. Kunnianhimo on siis laskenut kuin gnun häntä, eikä itse asiassa mitään uutta tai omaperäistä edes yritetä kehittää: pääasia vain että standardit täyttävät 80 minuuttia (pätkien kesto alkoi lukujen kasvaessa kehittyä kohti inhimillisempää suuntaa) nyt jollain saadaan täytettyä. Ihastuttavaa viidakkohuutoa jaksaa onneksi yhä ihmetellä. Alussa myös kiusataan eläimiä suihkuttamalla vettä sekä Cheetan että norsujen päälle, Tarzan juniorin räkänaurun kaikuessa kuin Luciferin vastaavan helvetinpatojen äärellä. Lopputulos on sarjan aiemmat osat nähneelle käsittämättömän pliisu, mutta yksittäisenä, kontekstistaan ulos repäistynä esityksenä hyvä keino tutustua siihen, mistä MGM:n viidakkofilmeissä oikein on kyse.
Tarzanin seikkailuiden alettua jo menettää hohtoaan, päätti MGM revitellä viimeisessä tuotannossaan kaavoja rikkovasti ja lähettää Afrikan kuumimman valkoisen pariskunnan simpansseineen Isoon Omenaan sirkuksen kidnappaamaa Poikaa etsimään. Tarzan suurkaupungissa (Tarzan’s New York Adventure) keskittää, hyvin ennalta-arvaamattomasti, sisältönsä siihen, miten hämmästelevä lihaskimppumme pärjäisi urbaanin kiviviidakon sykkeessä.
Armollisten 70 minuutin aikana ehtii sattua ja tapahtua sarjan mittakaavassa aivan huikealla syötöllä – metropolin paheelliseen sykkeeseenkin päästään vasta siinä puolivälin tienoilla. Tietoisen lapsellista (franchise oli alun synkempien sävyjen jälkeen löytänyt, O’Sullivanin mielestä sarjan arvokkuutta karistaneen, yleisönsä) juonta voi lähinnä kutsua enemmän ja vähemmän absurdien kohtausten jatkumoksi.
Ennen matkaanlähtöä Tarzan yrittää Janen aloitteesta sovittaa kiinalaisten räätälien liikkeessä ylleen pikkutakkeja (miksi päässäni alkoi tässä kohdin soimaan Juice Leskisen kappale Tarzanin kalsarit?) – jotka kaikki ratkeavat riekaleiksi! Tämä tietenkin siksi, ettei ole mitään hauskempaa kuin pienet aasialaiset hämmästelemässä suu auki näin isokokoista miestä! Sitten päästään merten taa ja hotellihuoneeseen ottamaan suihkua tuo kursituksi saatu mittatilauspuku yllä, Tarzan hämmästelee puhelinta ja Cheeta soittelee yökerhon tummaihoiselle työntekijälle, joka pitää kilautusta källinä ja alkaa haastamaan luurin toiseen päähän riitaa – päästäänkö tästä tekijöiden rasistiseen vitsiin numero due, afromiehen ja apinan väliseen kommunikointiin?
Lopulta mukula tietenkin löytyy, mutta vastassa on uusi, Kongon viheriäkamareissa täysin tuntematon este: laki. Elokuvan psykedeelisimmässä kohtauksessa Tarzan haastetaan oikeuteen, kiistan kohteena oikeus Pojan huoltajuudesta. Leffalla on selkeästi sanansa sanottavana äärikapitalistisen järjestelmän oikeuslaitoksen toimintamallista, limaisen syyttäjän iskiessä kulmahampaineen yksinkertaisen mutta rehdin voimamiehen kimppuun kuin sika happamaan limppuun. Tämähän ei pääty hyvin kenenkään osalta: juristi lentää painiotteella salin poikki, Tarzania syytetään oikeuden halventamisesta ja järjestelmään pettynyt puoliapina pomppaa ruudun läpi ikkunalaudalle, etsiäkseen Pojan käsiinsä perinteisin keinoin. Sitten Weissmuller kapuaa pilvenpiirtäjien seinillä ja flengaa kattojen välissä pukuineen kaikkineen, nukkea tipahtaa alas Brooklynin sillalta ja lopulta tivolissa käytävässä välienselvittelyssä Tarzan huikkaa vangitut ystävänsä letkunenät apuun. Tuomarikin paljastuu ihan reiluksi kaveriksi, minkä myötä Cheeta pääsee paukuttamaan lahjanuijallaan viidakkoon. Jollei tässä filkassa kokenut olevan tarpeeksi muualta varastettua materiaalia, voi aina lohduttautua sillä että sirkus-otoksia on käännetty Marx-veljesten Päivä kilpa-ajoissa -hupailusta.
Toinen maailmansota merkitsi markkinoiden kaventumista myös Tarzanille, eikä MGM:llä enää ollut rahkeita pärjätä kilpailussa toiselle suurstudiolle, RKO:lle, joka kahmaisi oikeudet talliinsa Weissmullereineen ja Sheffieldeineen kaikkineen. O’Sullivanin käytettyä tässä vaiheessa tilannetta hyväkseen vietti Janen hahmo seuraavien kahden elokuvan verran aikaansa Lontoossa, mikä puolestaan takasi oivallisen maaperän Tarzanin syrjähypyille (myöskään Poika ei tunnu äitinsä poissaoloa pahemmin kaipaavan, yrittäessään seuraavien kuvien ajan lähentää isäukkonsa ja estraadille eksyvien daamien suhteita milloin milläkin keinoin).
Sol Lesserin tuottama Tarzan ja viidakkokansa, eli Tarzan Triumph, vuosikertaa -43, laittaa polskijamme sotapropagandan kautta pistämään nappinsa vastakkain natsien kanssa. Laadullisesti viihde- ja kalkkunamittarinsa puolesta Suurkaupunkiseikkailuiden linjalla jatkava raina esittelee pasifisti-Tarzanin, jonka viidakkoon tipahtaa englantia keskenään rupattelevien kansallissosialistien lentokone. Tarzan ei tykätä natsit tai ymmärtää sota, mutta Aatun klaanin kaapattua Pojan (aina yhtä takuuvarma konfliktin syntymisen syy) jopa vakavakatseinen Weissmuller julistaa seurauksena olevan täysmittainen konflikti arjalaisten kanssa. Saksalaisia ei ajan henkeen istuvasti säästellä edes selkäänpuukottamiselta taljalanteen vihan yltyessä ja tämän nirtsatessa vieraan vallan äijiä mitä brutaaleimmin keinoin. Tarzan muun muassa houkuttelee natsi-härnäyksellään erään sakun juoksemaan suoraan leijonakuoppaan, toiset soltut puolestaan johdatetaan kannibaalikalojen eli Afrikasta luonnollisesti löytyvien piraijoiden asuttamaan lampeen. Jopa Cheeta osallistuu armottomaan teurastukseen elefantteineen. Kaikesta silmä silmästä -meiningistä huolimatta kannattaa muistaa, että sota vaatii omansa, taistelussa fasismia vastaan kaikki keinot ovat sallittuja ja tärkeintä on että ”nazi hyena is dead now”. Elokuvassa myös sivuutetaan kaikki muu siirtomaakolonialismi paitsi natsien tässä ja nyt harjoittama. Lopussa hovisimpanssimme ottaa vielä radiolla yhteyttä Berliiniin, päämajan ryhtyessä keskustelemaan tämän kanssa yhtä vakavin sanankääntein kuin tummaihoisen vaksin osaa aiemmin – ja näin myös sankarimme ovat antaneet oman osansa lasten valistamiseen Aku Ankan ja Repe Sorsan tavoin!
Tästä siirrymme suoraan Tarzanin erämaan seikkailuihin ja sen myötä toiseen historiamme verisimpään konfliktiin linkittyvään stooriin. Samalta vuodelta kuin edeltäjänsä oleva Tarzan’s Desert Mystery tuo nälvintänsä kohteeksi arabit – hei come on, pakkohan sitä nyt aina jotain on vähän rasistisesti kiusata! Ei vais, mutta aavikolle sijoittuva kahdeksas Weissmuller-pöpelöinti on sekä RKO:n paras että koko Johnny-kaanonin toiseksi onnistunein tuotos. Brittein joukkoja hoivaamassa oleva Jane ilmoittaa tarvitsevansa käsiinsä muuatta rohtoa, jota Tarzan (kiellosta huolimatta seuraavine) Poikineen ja Cheetoineen lähtee metsästämään beduiinien maan povesta.
Siinä sitten käppäillään jokusen sata kilometriä Kongon viheriöiltä pohjoisen hiekkadyyneille. Käppäisten, liki tuulessa huojuvien erämaalavasteiden äärellä pelastetaan laatikossaan sahaustemppua esittelevä naarastaikuri, muksimalla yleisönä olevat ilkeännäköiset arabialaiset kumoon. Kiukuttelevan, kipakan ja tarvittaessa kiperissäkin tilanteissa pärjäävän – ja tätä kautta Kadonneen aarteen metsästäjien Marionin mieleentuovan – silmänkääntäjän kuuluu toki liittyä seurueeseen naiskauneutta tuomaan, vaikka sitten vastoin tahtoaan. Vankitorniinkin ehditään joutua, mikä ei tietenkään ole este seikkailun jatkamiselle, neuvokkaan Cheetan pihistäessä ratkiriemukkaassa jaksossa paikallisten ukkelien hassuja turbaaneita köysiksi pakoretkeä varten.
Nopeatempoisen, itämaisella musiikilla tahditetun juoksun aikana ehtii tapahtua vaikka mitä. Upeimmat hetket koetaan finaalin tienoilla, hiekkakumpujen keskeltä kohoavan keitaan siimeksessä (jonka äärellä kuulemme selkeän autoritäärisen Tarzanin heikommalle osapuolelle osoittaman varoituksen ”viidakko vaarallinen”: tämä on paradoksaalista siihen nähden, että alkutaipaleella viidakossa erämaaretken mukaanpääsyn esteenä oli toteamus ”aavikko vaarallinen”). Lukuisten kiehtovan eksoottisten eläinlajien, kuten jättiläisvaraanien, huipentumana näemme viimeisessä kauhuskenessä erään ihanimmista leffahirviöistä, pedon joka jätti reilut 20 vuotta aiemmin lähtemättömän vaikutuksen näitä elokuvia iltapäivän auringon valossa katsoneeseen penikkaan: luolassaan valtavien pyydinseittiensä keskellä lymyilevän mekaanisen jättiläishämähäkin, jonka lähimmät vertailukohteet ovat taivaltamani elämänpolun varrella löytyneet huvipuistojen kummitusjunista.
Kaikki hyvä loppuu aikanaan ja parhaan jälkeen on siirryttävä niihin pahimpiin: kahden vakuuttavan sotafilmin jälkeen RKO tuntui pelanneen joka ainoan valttinsa ohella myös ne ässät hihastaan. Ken tietää oliko osasyynä ohjaajan vaihtuminen Wilhelm Thielestä Kurt Neumanniin, mutta jo Tarzan ja amatsoonit (Tarzan and the Amazons, 1945) on kaikessa lyhykäisyydessään kuin normaalivoimissa helposti kivuttavan mäen ylittäminen vuosisadan krapulassa. Alussa Tarzan käväisee (yllättävän pienikokoisten) amatsoonien temppelikaupungin liepeillä pelastamassa paikalliseen heimoon kuuluvan naaraan mustan pantterin kynsistä – salaa Janelta, joka parhaillaan tekee paluutaan viidakkoon. Tummalta Maureen O’Sullivanilta kyseisen minimanttelin ylleen ottanut blondi Brenda Joyce (tuskinpa sukua Jamesille?) veti tästä eteenpäin Janen roolin Weissmullerin rinnalla hamaan loppuun saakka. Tarzanin legendaarinen huutokin taisi viimeistään tässä vaiheessa jäädä maille kaukaisille – oliko syynä patenttiongelma tuotantoyhtiön vaihtumisen myötä vaiko mikä, sen vanha pukinsorkka tietänee paremmin.
Koska, kuten huomata saattaa, myös artikkelin kirjoittajan pää alkaa tässä vaiheessa tekstiä ottamaan uhkaavan suurta painetta sisäänsä, tyytykäämme toteamaan kuoliaaksi tylsistyttävän ja yhdentekevän jatko-osan huvittavimpien hetkien löytyvän lopusta, jossa äijäseurue saa pitää henkensä, mutta kuulee tästä eteenpäin lusivansa elinkautista miehiä orjuuttavan femiiniyhteiskunnan gongin kuminassa. Vaikka tämä (erään Futuraman astetta ronskimman jakson mieleentuova) juonenkäänne lieneekin patriarkaalisen konservatiivin painajainen, tottahan toki lopulta tästäkin ehjin selkänahoin selvitään.
Vuoden 1946 Tarzan ja leopardinainen (Tarzan and the Leopard Woman) tuo perusidealtaan vahvasti mieleen erään jakson sarjakuvasta Tintti Afrikassa. Tällä kertaa kupletin juonena on pähkähullun saarnaajan johtama, leopardin taljoihin pukeutuva ja uhrinsa tekokynsillä riekaleiksi repivä kultti. Lahkon (ja eritoten alaspäin katsovien kavereiden) silmissä mieheksi mielivä retale hakeutuu Tarzanin viidakkomajalle, raastaakseen ulos sankariemme sisuskalut ja kyyditäkseen ne ansiomerkeiksi seurakunnan pyhälle jalustalle. Tarzania suuremmalle huomiolle Pojan nostava filmi kuvaa pitkälti mukaan soluttautunutta luopiota metsästämässä Janen suosiota tämän helmojen välissä, vain saadakseen tilaisuuden tuikata metalliulokkeensa tämän pehmeään lihaan. Poika pelastaa päivän (eiväthän naiset edelleenkään yksin pärjää) vetämällä muukalaista viime hetkellä lettiin ja tunkemalla tämän puumajaan kepillä aseistautuneen Cheetan valvottavaksi. Vahinko vain että pian pantteriheimo iskee paikalle ja – uskonpa armoitetun lukijankin jo päästävän tässä välissä niin ison huokauksen, ettei siitä sen enempää.
Ilta alkoi häämöttää itse kullekin elokuvassa Tarzan ja leijonanmetsästäjät (Tarzan and the Huntress, 1947) iän paistaessa sekä viitäkymmentä lähestyneen Weissmullerin että teini-ikään ehtineen – ja viimeisen kerran Poikaa näytelleen – Sheffieldin vartaloilta. Pahat hemmot paukkaavat puskamaahan halunaan löytää elikoita eläintarhoille, minkä ohella vaikeassa iässä oleva Poika ryhtyy kiukuttelemaan, kieltäytyen tottelemasta holhokkiaan tyhjin silmin tuijottavaa isukkia. Tarzan myös asettaa metsästäjille rajan, minkä toiselle puolen he eivät saa tulla häkkitavaraansa hakemaan, mutta tyypit keplottelevat itselleen laajemmat mandaatit joltain paikalliselta puolikorruptoituneelta hallitukselta tai miltä lie. Tästä Tarzan ei tykätä, oooolioooo! Mukana taisi jälleen olla viisas vanha mies ja lopussa järkeä kalloonsa takonut Poika auttoi eläimiä ulos häkeistään tai jotakin siihen suuntaan: en minä muista. Kellon tuntiviisari alkoi muuten maratonin tässä vaiheessa olla jo aika korkealla, toisin kuin omaperäisyys tai mielenkiinto RKO:lla.
Yhdysvaltalais-meksikolaista yhteistuotantoa oleva, Mulungu-jumalan luo johtavien bambuportaiden 12. ja viimeinen askelma Tarzan ja nainen mereltä (Tarzan and the Mermaids, 1948) päättää Tarzanit vielä narisevammin pihisten kuin El puño de la muerte 52-osaisen Santo-elokuvien sarjan. Kameran edessä harvakseltaan ja lähinnä syömässä, juomassa sekä höröttelemässä piipahtava Johnny Weissmuller on 16 vuoden kuluessa muovautunut korkealle nostetun lannevaatteensa alle mahaansa piilottelevaksi keski-ikäiseksi mieheksi, Poika lähtenyt ulkomaille opiskelemaan ja vuosisadan sidekickiksi tullut kanootissaan banjoa soittava ja sokerikuorrutteisia sekä viilisisältöisiä rakkauslauluja luritteleva Benji-niminen don juan. Juonessa sivutaan jotain selkeästi Tyynelle valtamerelle kuuluvaa (mutta Tarzanin tantereiden viereltä löytyvää) saarta terrorisoivaa pappia, jonka metkuja Weissmuller viimeisen kerran lähtee selvittämään.
Tänne asti päästyä on turha kierrellä tai kaarrella: tämä elokuva on ihan missä tahansa puussa mitattuna eksploitaatiota: vain ja ainoastaan silkkaa eksploitaatiota. Mitään tekemistä varsinaisen Tarzan-aiheen kanssa ei enää ole jäljellä ja tunnin mittainen, mutta silti kaamean pitkästyttävä kokonaisuus tuntuu itsenäiseltä roskaleffalta, johon Weissmuller ja Joyce on liitetty ainoastaan näyttelijäsopimustensa ja niiden suoman lisämyynnin puitteissa. Liki kaikki on pelkkää karibialaisten sekoilua veneturnajaisista kalliosukelluksiin, kunnes viimeisten viiden minuutin aikana töihin vihellettävä Tarzan raapii haukotellen muniaan, hyppää kielekkeeltä aaltoihin ja lunastaa mainospuheet painimalla silmänräpäyksen verran mustekalan kanssa – hieno kohtaus, joka kontekstissaan tuo mieleen lähinnä Paul Naschyn The Werewolf and the Yetin vastaavat seitinohuet lupaukset isojalasta. Produktio myös vaati, surun huipentumana, lokaatioilla sattuneen onnettomuuden kautta kahden kuvausryhmän jäsenen hengen. Lopputulos on sopivasti kypsyneen sijaan läpimätä ja niin kärpäsiä kuin toukkia kuhiseva banaani tämän tusinan tuijottaneen kädessä.
Henkisesti raskaasta katselu-urakasta voi tehdä loppupäätelmän tuotantoportaan maksavaan yleisöön kohdistamasta aliarvioinnista: eiväthän tyhmät, ennen television valtakautta eläneet asiakkaat kuitenkaan muistaneet, mitä vuotta-paria aiemmin teatterin projektorin heijastamassa kuvasarjassa olivat nähneet. Niin käytössä olleiden eläinten kuin samojen teemojen ja kohtausten myötä eksploitatiiviseen toistoon sekä yleisen rasistiseen ja sovinistiseen maailmankuvaan luottanut sarja sulautuu kieltämättä kokonaisuutena Burroughsin loputtoman pitkän ja faktaa enemmän mielikuvitukseen luottaneen nidenivaskan henkeen. Weissmullerin osa apinain kasvattamana jodlaajana loppui tähän, muttei kuitenkaan tämän näyttelijänura: entisen mestariuimarimme karrieeri jatkui valkokankailla aina 1950-luvun puoliväliin saakka 16 Viidakko-Jim -elokuvassa. Johnny Sheffield puolestaan esitti Bombaa 12 viidakkoseikkailussa, Maureen O’Sullivanin ammatti näyttelijänä taasen jatkui lähemmäs tämän kuolinvuotta. Brenda Joycekin ehti vielä kertaalleen paneutua Janen rooliin Lex Barker -elokuvassa Tarzan ja nuoruudenlähde. Cheetahien kohtaloista on tuskin vieläkään sataprosenttista varmuutta. Allekirjoittanut itse oli kuulevinaan hiostavan yöilman mukanaan kantamia viidakon kutsuhuutoja kaupungin hämärtyneiltä kaduilta vielä elokuvasarjan päättymisen jälkeen.
1 Sääli etten nopealla vilkaisulla ainakaan itse onnistunut löytämään netistä ainuttakaan taltiointia Weissmullerin vuoden 1972 Suomen vierailusta, jolloin näyttelijä Peter von Baghin Suomalaisen elokuvan uuden kultaisen kirjan mukaan päästi tavaramerkkinsä ilmoille heti lentokoneesta noustessaan.