Maa: Suomi
Genre: Dokumentti
Ohjaus: Tommi Rautio
Käsikirjoitus: Samuli Longi, Tommi Rautio
Kuvaus: Tommi Rautio, Jarkko Kuittinen
Leikkaus: Tommi Rautio
Wanha Jokela on 1930-luvulta asti toiminut Suomen vanhin hotelli-ravintola, jota moni sen asiakas pitää Joensuun sieluna. Sen lavoilla on käynyt esiintymässä taiteilijoita Olavi Virrasta Ismo Alankoon, paikallisista trubaduureista runoilijoihin.
Siellä tuoppia ovat kohottaneet taiteilijat, liikemiehet, tavalliset viikonlopun viettäjät ja elämän kolhimat yksinäiset sielut. Kulttuuriyhdistys Europa Nostra on valinnut Wanhan Jokelan Suomen uhanalaisimmaksi kulttuuriperintökohteeksi.
Oothan vielä -elokuva lähtee liikkeelle siitä, kun rakennuksen omistaja aikoo lopettaa ravintolatoiminnan, purkaa rakennuksen ja pystyttää tilalle asuintalon, jolla aikoo lyödä rahoiksi. Tämä nostaa monien Joensuun asukkaiden niskavillat pystyyn. Wanha Jokela koetaan yhteisenä omaisuutena, yhtenä harvoista vanhan karjalaisen kulttuurin tukipilareista. Niinpä sille aiotaan hakea suojelua.
Toisaalta taas talon omistaja kokee itsellään olevan oikeuden tehdä omaisuudellaan mitä tahtoo. Elokuva seuraa Wanhan Jokelan tunnelmaa ja aktiivien yrityksiä pelastaa rakennus matkalla kohti päättäjien rakennuksen kohtalosta tekemää äänestystä. Paljastan seuraavassa elokuvan lopun, tosin se ei ole yllätys heille, joita asia koskee. Äänestyksen tulos on negatiivinen: taloa ei päätetä suojella.
Tilanne on sinänsä tyypillinen vanhan rakennuksen suojeluun liittyvä kiista, mutta ylimääräinen twisti on mukana. Ironista kyllä Wanhan Jokelan omistaa KKES – joka tunnetaan paremmin Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiönä, jolle rakennus on joitain vuosia takaperin testamentattu. Suuttumusta on lisännyt se, että säätiö, jonka ydintehtävänä on säilyttää ja tukea karjalaista kulttuuria käyttää yksityisomistusoikeuttaan ja päättää lyödä rahoiksi kohteella, jonka moni haluaa suojella. Kuten useampikin haastateltava dokumentissa sanoo, KKES:n toimet ovat moraalisesti ristiriitaisia ja jopa oman agendansa vastaisia. Todennäköisesti samasta syystä yksikään KKES:n edustaja ei ole suostunut elokuvassa kameran eteen.
Ei voi kuin ihmetellä sitä yksisilmäisyyttä, jolla erinäiset säätiöt, yhtiöt ja päättäjät päättävät toimia joutuessaan kritiikin kohteiksi tai ristiriitaiseen tilanteeseen; siis hiljaisuutta. Yksikään KKES:n edustaja ei ole suostunut dokumentintekijöiden haastateltavaksi. Wanhan Jokelan kaltaisissa tapauksissa kyse on kahden kansanosan vastakkainasettelusta ja mittelöstä. On todennäköistä, että KKES kokee olevansa ylevällä asialla eikä koe juuri Wanhaa Jokelaa suojelemisen arvoisena, koska se on toiminut kapakkana. Tämä olisi periaatteessa jopa validi näkökanta, mutta koska kukaan ei tahdo perustella sitä, jäävät todennäköiset motivaatiot avoimiksi.
Dokumentissa haastateltuja ihmisiä (ravintolan työntekijöitä, asiakkaita, aktiiveja) tuntuu raivostuttavan ennen kaikkea se, ettei heitä kuunnella – ettei heitä edes suostuta kuuntelemaan eikä heidän kanssaan haluta istua edes kerran samaan neuvottelupöytään etsimään vaihtoehtoisia ratkaisuja.
KKES:n edustama hiljaisuuden linja on omiaan korostamaan Suomessa jo valmiiksi olemassa olevaa kahtiajakoa ja edistämään ihmisten mielikuvia kasvottomista ja omaa etua tavoittelevista byrokraateista. KKES tuskin kokee yksityisomistajana olevansa velvollinen selvittämään kenellekään mitään, mikä on kuitenkin ristiriitaista, kun huomioi edellä mainitut säätiön tavoitteet. Omituinen on sellainen kulttuurin edistämisen laitos, joka ei tahdo kuunnella kansalaisia siitä mikä kulttuuri on säilyttämisen arvoista, vaan käyttää valtaansa elitistisen tyrannin tavoin, väittäen vain oman makunsa olevan kelpuutettava kriteeri kulttuurin arvolle.
Valitettavasti KKES:n hiljaisuus tekee myös dokumentista yksipuolisen. Se ei ole dokumentin tekijöiden vika, mutta suurena iskuna vastakkaisen näkökulman edes pinnallisen esittelyn puuttumista voi pitää. Turhan monta kertaa kuullaan samat vakuuttelut Wanhan Jokelan tunnelman ainutlaatuisuudesta ja rahan vallan kasvottomuudesta, kun vastapainoksi kelpaisi muutama sellainenkin mielipide, joita sentään kuullaan joiltain elokuvaan haastatelluilta kadunmiehiltä ja rohkeasti kameran eteen suostuneilta kaupungin päättäjiltä.
He perustelevat Wanhan Jokelan purkamista esimerkiksi niin, etteivät koe, että kaupungilla saisi olla valtaa päättää yksityisomaisuuden käyttöoikeudesta. Eräs haastateltavista kadunmiehistä toteaa, ettei yksinkertaisesti koe rakennukseen kiintymisessä olevan järkeä. Jokela selvästikin merkitsee juuri niille, jotka siellä ovat asioineet. On eri asia välittääkö rakennuksesta kukaan muu.
Kaiken rehellisyyden nimissä itse rakennus on ruma kuin rullatuoli, joten ei ihme, että monet siihen kiintymättömät pitävät sitä lähinnä roskana Joensuun kaupungin silmässä. Toisaalta, jos suojelemisen arvoisia kulttuurikohteita lähdettäisiin arvioimaan sen perusteella merkitsevätkö ne jotain aivan kaikille ihmisille, säilyttämisen arvoista olisi kovin vähän.
Esteettiset ja moraaliset puolustelut rakennuksen purkamiselle olisivat silti lähtökohtia, joita olisi hyvä kehittää enemmänkin, mutta nyt ne jäävät lapsipuolen asemaan. Oothan vielä on ennen kaikkea sentimentaalinen sankaritarina rakennuksen suojelusta, ei niinkään suojelun ristiriidoista ja poliittisesta kahnauksesta.
Painotettakoon erikseen, että kyse on juuri rakennuksen suojelusta, ei ravintolatoiminnan suojelusta. Rakennusta voitaisiin sen säilyttämisen puolustajien mielestä käyttää vallan hyvin toisiinkin kulttuurisiin tarkoituksiin kuin kapakkatoimintaan.
Elokuvassa ei ole teknisesti mitään mukisemista. Vain muutaman hengen työryhmällä on saatu aikaiseksi elokuva, joka ei häpeäisi esitystä elokuvafestivaalilla. Olen nähnyt festareilla ja television Docventuresissa huomattavasti huonompia dokumenttiräpellyksiä kuin Oothan vielä, joka on kuvattu, editoitu ja äänitetty vailla havaittavia notkahduksia tasossa. Sen suurin etu on se, että se käsittelee pienen ja maanläheisen asian kautta isompia kuvioita, toisin kuin moni muu poliittinen dokumentti, joka yrittää ahmaista kerralla liian ison palan käsittelemällä suuria teemoja, vailla yhteyksiä käytäntöön ja arkeen.
Erityisen herkullinen oivallus on Wanhan Jokelan hautajaisten leikkaaminen ristiin Joensuun kaupunginjohtajan uudenvuodenpuheen kanssa, puheen jossa korostetaan vastakkainasettelujen hyödyttömyyttä ja yhteistyön merkitystä. Kontrasti on kaikessa ironiassaan terävä ja vastaavaa terävyyttä olisi toivonut elokuvalta kauttaaltaan.
Oothan vielä on sinänsä mielenkiintoisesta aiheesta tehty, mutta se ei voi välttyä luiskahtamasta tavanomaiseen puhuvien päiden dokumentin kategoriaan. Elokuva on ymmärrettävästi ihmiskeskeinen, mutta lähes yksinomaan haastatteluihin ja kuvituskuviin perustuva dokumentti ei ole elokuvan harrastajalle mieleenpainuvaa seurattavaa, erityisesti vailla mielipiteiden välistä kontrastia, paitsi suomalaisen (indie-)dokumentin tulevaisuuden pohdinnan kannalta. Se että näin varmaa jälkeä on saatu aikaan näin pienellä tekijäjoukolla on itsessään positiivista.
Lähes 100 minuuttia tästä aiheesta ilman näkökulmavaihteluita on liian pitkä aika. Filmi toimisi tiiviimpänä ja vähemmän toisteisena paremmin, vaikka pituus nyt korostaakin Wanhan Jokelan hyvää tunnelmaa. Nähdäkseni Oothan vielä on elokuva, joka on tarkoitettu ennen kaikkea niille ihmisille, jotka ovat sen keskiössä, muistoksi Wanhasta Jokelasta ja ihmisistä, jotka siellä ovat kerran jos toisenkin istuneet. Se on elokuva heille, jotka elokuvassa ovat esiintyneet. Samalla se toimii tekijöidensä työnäytteenä. Näissä merkityksissä se suorittaa tehtävänsä mallikkaasti.
Kerrottakoon lopuksi, että Wanhan Jokelan kohtalo on edelleen täysin auki. Viimeisin löytämäni tieto on, että hallinto-oikeus on tämän vuoden tammikuussa kumonnut elokuvassa nähdyn suojelemattomuuspäätöksen. Joensuun kaupunki aikoo valittaa asiasta.
