Suomessa tehdään vuosittain satoja tuhansia rikoksia, joista tuomittiin alioikeudessa yksin vuonna 2016 rangaistus- ja sakkomääräyksiin sekä rikesakkoihin yli 53 000 ihmistä. [1] Vertailun vuoksi samana vuonna koulun aloitti 61 500 ekaluokkalaista lasta. Rikosluvut ovat laskussa ja joukossa on rikoksenuusijoita hieman alle puolet. Tästä huolimatta noin yksi sadasta suomalaisesta saa tuomion rikoksesta joka vuosi. Luvussa ovat mukana vain kiinni jääneet. Turun Sanomien uutisessa käsiteltyjen poliisien omien arvioiden mukaan työtehtäviä jää hoitamatta paljon. [2] Samalla monista rikoksista ei edes ilmoiteta poliisille, vaikka aihetta olisi. Kuinka moni raiskauksen, varkauden tai pahoinpitelyn uhriksi joutunut jättää ilmoittamatta joka vuosi poliisille tapahtuneesta, erityisesti jos rikoksen tehnyt on ystävä tai jopa perheenjäsen?
Tai entä jos kyse ei ole edes näin vakavista rikoksista? Pidän lukujen perusteella erittäin todennäköisenä, että lähes jokainen suomalainen on jättänyt kertomatta poliisille tuntemansa ihmisen tekemästä rikoksesta. Lukija voi miettiä kaikkia tuntemiaan ihmisiä, jotka ovat ajaneet ylinopeutta, vaarantaneet muulla tavoin liikennettä, varastaneet, piratoineet, olleet käsikähmissä, uhkailleet laittomasti tai ostaneet alaikäiselle kaljaa, joista lukija ei ole kuitenkaan koskaan kertonut virkavallalle. Ja kyllä, jopa omalle teini-ikäiselleen viinin tarjoaminen ruokapöydässä voisi paljastuessaan johtaa lastensuojeluilmoitukseen ja sakkoihin.
Luultavasti jokainen tuntemani ihminen on syyllistynyt johonkin laissa rangaistavaan tekoon. Useimmissa tapauksissa olen kohauttanut olkiani, koska en ole pitänyt näitä rikoksia merkittävinä. Olen siis antanut piut paut lain vaatimuksille todellisen elämän edessä. Joissain tapauksissa kyse on ollut läheisestä, toisella kerralla asia on yksinkertaisesti ratkennut ilman kenenkään väliintuloa. Joissain tapauksissa isompi rikos on jättänyt sisälle tyhjyyden tunteen: miten olisi pitänyt tehdä? Väkivaltaan nyt tietysti ainakin puuttuisi, tai niin olettaisi. Eräs kaveri tuli kerran kouluun naamassa mustelma. Vaimo oli piessyt. Hän sai neuvoja ja tukea, mutta jälkikäteen mietin: Olisiko pitänyt ilmoittaa poliisille? Vai olisiko se vain pahentanut asiaa? Kerran myös eräs poliisi sanoi minulle, ilmoittaessani eräästä toisesta rikoksesta, että he toivoisivat tällaisissa tapauksissa asioiden ratkeavan itsestään – osin koska resurssit eivät riitä, osin koska rikoksesta ilmoittaminen ja prosessin aloittaminen luultavasti tekisi tilanteen pahemmaksi.
Suhtautuminen rikokseen ja rikkomukseen on tunnetusti vaihtelevaa riippuen yksilöstä ja kulttuurista, aivan kuin niistä langetetut rangaistukset. Yhdelle yksi rikos on merkittävämpi kuin toiselle. Olen aina inhonnut rattijuoppoutta, kännykän räpläämistä ajaessa ja ylinopeutta kaasuttavia teiden kuninkaita, vaikka pohjoisemmasta Suomesta tullut ystäväni ei pitänyt kumpaakaan minään, koska nuoret miehet ajoivat hänen kotiseudullaan joka viikonloppu kännissä ja liian lujaa. En toisaalta voi jeesustella, koska jalankulkijana olen kävellyt monta kertaa päin punaisia, ylittänyt tien aivan väärissä kohdissa, kävellyt muualla kuin pitäisi ja sitä rataa – tosin joka kerta niin, ettei lähistöllä ole varmasti ollut autoja. Jollain suojattua elämää viettäneellä niskakarvoja saattaa nostaa pystyyn huumausaineiden käyttö, johon en osaa suhtautua edes rikkomuksena, vaikka en itse nauti kuin oluen tai snapsin silloin tällöin. Jos taas minun pitäisi ilmiantaa jokainen piratismiin tai muihin tekijänoikeusrikkomuksiin joskus syyllistynyt tuttuni, joutuisin tekemään listan kaikista ihmisistä, jotka olen tuntenut, ja lopputulos olisi pienen kaupungin puhelinluettelon mittainen.
Miten rikoksiin suhtaudutaan on suuressa ristiriidassa sen kanssa, mitä todella tehdään. Rattijuoppo on halveksittu julkinen eläin, vain pedofiili on yleisen mielipiteen mukaan kammottavampi otus. Silti lähes 20 prosenttia sakkotuomioista on tullut rattijuopumuksista. Tässä luvussa ovat mukana vain poliisin haaviin jääneet. Miten tämä on mahdollista? Jos kerran suuri yleisö paheksuu niin paljon joitain rikoksia, miten on mahdollista, ettei useampi puutu lähimmäistensä toimintaan?
Samaa tekopyhyyttä on havaittavissa myös rikoksiin suhtautumisessa kulttuurittain. Yhdysvaltain valkoihoiset yliarvioivat mustien ja latinojen määrän rikostilastoissa. Yliarviointiin taipuvaisemmat ovat muita valkoisia hanakampia kannattamaan esimerkiksi kuolemanrangaistusta. Kirsikkana kakun päällä valkoiset vaativat ankarampia rangaistuksia, vaikka tulevat muita ryhmiä vähemmän rikosten uhreiksi. [3] Suomessa vuorostaan pelätään tuntemattomien tekemää katuväkivaltaa, vaikka kaikille aikuisille ihmisille pitäisi olla jo tuttua, että suurin osa väkivallasta tapahtuu lähipiirissä. Kuten jo todettua, läheisten tekemää rikosta ei mielletä usein rikokseksi, vaikka se on sitä lain mielestä.
Tämän vuoksi hymähtelen jeesustelulle, jossa ihmetellään, että miksi esimerkiksi perheväkivallan uhrit eivät kerro tapahtuneesta poliisille tai miksi ystävät eivät ilmianna näpistelyyn tai huumausainerikoksiin syyllistyneitä tovereitaan. Tässä yhteydessä usein syyllistetään uhria tai rikoksen tekijän läheisiä. Todellinen elämä ei toimi yksin kirjoitettujen periaatteiden mukaan, vaan kirjoittamattomat siteet, heimot, ovat yhtä todellisia ja vahvoja. Uhri ei välttämättä edes ajattele itseään uhrina, vaikka laki sitä vaatisi. Yleisesti paheksutaan, syystä, esimerkiksi tiettyjen uskonnollisten yhteisöjen tapaa peitellä seksuaalisia rikoksia, mutta toisaalta suuremmassa mittakaavassa toteutamme kaikki samaa periaatetta eri asioiden suhteen.
Laki astuu kuvioon, kun heimon oma kyky ratkaista ongelma ei enää riitä ja tilanne lähtee käsistä, siis kun rikoksen seurauksena menettäisimme enemmän kuin saisimme pitämällä henkilökohtaisia suhteita yllä.
Lain ja laittomuuden rajapintaa on kuvattu erityisesti yhdysvaltalaisissa elokuvissa usein, mutta aiheen käsittely on jäänyt vajaaksi. [4] Ranskalaisten rikosfilmien jälkiä kulkeneiden Kovaotteisten miesten (1971), Elää ja kuolla L.A.:ssa (1985) -filmin, Mafiaveljien (1990) tai Heat – ajojahdin (1995) kaltaiset filmit leikittelevät ajatuksella poliisin ja rikollisen välisestä erikoisesta yhteydestä, mutta niiden tuomio on usein yksiselitteinen: poliisi on kaikista virheistään huolimatta oikealla asialla. Epäselvyyttä ei jää, hyvän ja pahan välisellä rajalla steppailu on ennemmin esteettistä. Joskus, kuten esimerkiksi Psykopaatin jäljillä -elokuvan (1986) tapauksessa, lopputulos voi silti olla loistava.
Edellisistä osa on mielestäni hienoja elokuvia, mutta Sidney Lumetin aliarvostettu Prince of the City (1981) on mahdollisesti osuvin lain ja rikoksen välistä harmaata aluetta käsittelevä pohjoisamerikkalainen elokuva, verrannollinen vain modernin draamatelevision kruununjalokiveen, The Wireen (2002-2008) tai Jean-Pierre Melvillen hienoimpiin saavutuksiin.
Robert Daleyn true crime -kirjaan perustuva Prince of the City kertoo amerikanitalialaisen Daniel Ciellon tarinan. Elokuva on tehty korjaamaan Lumetin aiemman poliisielokuvan, Al Pacinon tähdittämän Serpicon (1973), virheet. Jonkinlaisena Jeesus-hahmona vanhemmassa teoksessa nähty nimihenkilö on vaihtunut moniulotteisempaan. Jo Ciellon perhetausta on monimutkainen. Veli on narkomaani, sedät ja serkut ovat mafiosoja, jotka rakkaudestaan huolimatta pitävät nuorta miestä – ironisesti – vähän epäluotettavana. Vain isä toivoo pojalleen kaidalla tiellä kulkemista. Kaiken huipuksi huumepoliisin yksikössä työskentelevä Daniel taivuttaa itse työtovereidensa kanssa lakia kuin Jari Aarnio konsanaan, vaikka nappaa rikollisia. Huumekytät ovat hyviä työssään, mutta lahjovat vasikoita heroiinilla, vetävät rahaa välistä tai kuuntelevat epäiltyjä laittomasti. Danielin massiivisen pramea koti, hienot asusteet ja prameat rannekellot ovat ilmiselvästi hankittuja muulla kuin poliisin palkalla. Hänen toverinsa ovat perustaneet rahoillaan hevostiloja tai haaveilevat yritysten perustamisesta. Materian tuoma itsevarmuus tekee heistä myös hyviä työssään. Kaikki syövät näiden miesten kämmenistä, siitä elokuvan nimi.
Suunnanmuutos tapahtuu, kun Daniel joutuu pieksemään yhden huumenarkomaanin saadakseen toiselle fiksin. Omassa kurjuudessaan rypevän vasikan hakkaaminen, joka oikeutettaisiin monessa fasistisemmassa poliisielokuvassa, saa tässä teoksessa Danielin näkemään pieksemässään miehessä veljensä ja teoissaan ketjureaktion. Piesty kielijä pahoinpitelee kotiin tultuaan tyttöystävänsä. Daniel todistaa tämän ja tajuaa lamaantuneena myyneensä aiemmat ihanteensa, olevansa vain osa rikosten lenkkiä. Ketju on katkaistava. Poliisiksi jo lapsesta asti halunnut mies ajattelee uraansa uudestaan. Hän päättää korjata tekemänsä vääryydet ja ryhtyy ilmiantajaksi. Yksi kerrallaan sisäisen tutkinnan osasto nappaa hänen avullaan lukuisia huumepoliisin kanssa aiemmin yhteistyötä tehneitä gangstereita. Samalla Daniel vapautetaan syytteistä – sillä ehdolla, ettei hänen tarvitse ilmiantaa työtovereitaan.
Danielin raamatullinen nimi on tietysti ironinen. Profeetta pelastui leijonilta nuhteettomuutensa avulla, ja häntä vääräuskoisuudesta syyttäneet tuomittiin samojen jalopeurojen joukkoon raadeltaviksi ja syötäviksi. “En ole käynyt viiteen vuoteen tunnustamassa syntejä”, on lähes ainoa uskonnollinen viittaus, mutta elokuva vihjaa muutoksen olevan myös hengellinen. Daniel ei sano asiaa suoraan ääneen, hänen älynsä ei välttämättä edes riitä tällaisiin pohdintoihin, mutta hänen nousunsa on muutakin kuin eksistentialistista kamppailua. Hän haluaa olla nuhteeton Jumalan edessä, mutta toisin kuin profeetta, hän tuntee syyllisyyden pistävän ajatellessaan puolestaan tapettaviksi heitettyjä.
Pahinta on, että aivan tutkinnan alussa kerrottu valhe palaa vainoamaan häntä. Daniel väittää syyllistyneensä itse vain kolmeen rikokseen 11 vuoden palveluksen aikana – hän takertuu valheeseen aluksi itsepintaisen lapsellisesti ja huolimattomasti, mutta tarinan edetessä se muuttuu pakonomaiseksi toistoksi, johon myös Daniel itse alkaa osin uskoa. Lopulta bumerangi palaa takaisin heittäjän käteen. Oikeusistuntojen jatkuessa väite asetetaan epäilyksen alaiseksi. Välttääkseen joutumasta syytettyjen penkille itse, Daniel joutuu tekemään valtion kanssa diilin ja lopulta sanoinkuvaamattoman teon: kavaltaa kaikki itselleen läheisimmät. Danielista tuleekin Juudas. Tekojensa oikeellisuutta hän yrittää todistaa itselleen ja muille väittämällä kerta toisensa jälkeen, että on tyystin eri asia vasikoida pakon edessä kuin vapaaehtoisesti, mitä se toki on, mutta ei välttämättä Danielille suotuisalla tavalla.
Hahmon tavallisuutta korostaa kaikkien näyttelijöiden suhteellinen nimettömyys sekä Treat Williamsin uhoava roolisuoritus, jonka voisi helposti tulkita ylinäyttelemiseksi, mutta sen pohjimmainen tarkoitus on paljastaa kyseessä olevan älynlahjoiltaan ja tunne-elämältään tavanomaisen tyypin, joka on pärjännyt sutkilla kehonkielellä ja huutamisella rikollisten ja jengien maailmassa. Mutta alamaailman raaka kieli ei tehoa byrokraattisen kylmyyden silmissä, ja kovaotteinen poliisi on pelkkää moskaa valtiollisten virastojen edessä. Vähän kerrassaan uhoavat eleet vaihtuvat epävarmuuteen ja hermoheikkouteen, lääke- ja alkoholiriippuvuuteen ja niistä seuraavaan turtumukseen. Danielin sanat ja nyrkit ovat kovat, mutta juuri hänen uhonsa paljastaa hänen heikkoutensa, johon hyväksikäyttäjät tarttuvat.
Lain oikeus ja henkilökohtainen oikeus eivät ole sama asia. Moni poliitikko haluaa käyttää Danin päätöksiä oikeuden toteuttamiseen – ja uralla kiipeämiseen. Yksi kerrallaan alussa kelkkaan lähteneet sympaattiset kasvot nousevat tärkeämpiin asemiin, kiitos lukuisten pidätysten. Tilalle tulee aina vain uusia paremmista viroista kiinnostuneita pukumiehiä, jotka käyttävät tuomioita aseena uralla etenemisessä. Kaikki on laillista, silti tuntuu vääremmältä kuin muutaman tuhannen dollarin varastaminen sikarikkaalta mafiosolta.
Lopussa odottaa tietenkin vain tragedia. Daniel aiheuttaa epäsuorasti kahden poliisin itsemurhan, itselleen lojaalin gangsteriserkun kuoleman kostoiskussa ja koko huumeyksikön hajoamisen. Matkalla kohti oikeutta Daniel menettää kaikki ystävänsä. Hän hylkää molemmat heimonsa paperille kirjoitetun lain perusteella. Vain vaimo pysyy tukena, vaikka ilmaisee monen kertaan epäilyksensä miehen tekojen järkevyydestä. Palkkioksi kunnon poliisi saa takaisin työnsä. Hänestä tulee kouluttaja alokkaille, mutta hänen maineensa on tahriintunut. Odotettavissa on epävarma tulevaisuus.
Palataan takaisin rikosten väitettyyn vähenemiseen, joka ainakin Suomen poliisien mielestä johtuu tilastollisesta harhasta. Poliisijohto ylpeilee mielellään rikosten vähenemisellä. Vuosikymmenien ajanjaksolla tämä on myös totta, erityisesti väkivaltarikosten tapauksessa. Kuvioon kuitenkin kuuluu, että suurinta osaa niin sanotuista pikkurikoksista ei jakseta enää raportoida tai niitä ei huomata, koska isojen kaupunkien keskustoja lukuun ottamatta poliisi ei enää ehdi paikalle ajoissa, jos ollenkaan. Tämä tarkoittaa sitä, että yhä useampi meistä jää vaille oikeutta. Todellista lukemaa on vaikeaa arvioida.
Mietin tässä yhteydessä myös David Simonin legendaarista true crime -kirjaa Homicide: A Year of the Killing Streets (1991), jossa kuvattu Baltimoren murharyhmän toiminta hirvittää ulkopuolista. Tulosta vaaditaan kuin suuryrityksissä. Juttuja ei ole aikaa tutkia, ja niitä valuu syliin koko ajan lisää. Poliisit ovat tässäkin tapauksessa väkevä heimo, jalkamiehet luottavat ennen kaikkea toisiinsa, niin kuin kaikissa sodissa. Poliisien omista lausunnoista päätellen Suomen poliisin toiminta on kulkemassa kohti samaa jamaa. On pakko priorisoida, koska ei ole enää aikaa. Samalla johto ja valtakunta vaatii tuloksia. Nolot mediamokat (Jari Aarnio, Facebookin poliisiryhmän rasistinen paskapuhe) viskovat lisää löylyä kiukaalle. Häkellyttävintä on, ettei edes kansanedustajiksi päässeiden poliisien mielipiteistä paljoa välitetty uuden hallintarekisteriesityksen suhteen. [5] Tämä ei ole epätyypillistä. Ideologiapäissään kansanedustajat jyräävät toimivan poliisin kaltaista instituutiota surutta siinä missä maailman parasta julkista terveydenhuoltoa.
Toisaalta optimisti voi ajatella, että kaikki tämä yhdessä yleisesti rennon suhtautumisen kanssa tarkoittaa, että itse asiassa myös selviämme arjesta ilman kyylääjiä ja oikeuden vahvaa kouraa. Osaamme huolehtia heimoistamme itse. Yhteiskunta ei ole romahtanut Väkivallan vihollinen 3:ksi, rikollisten ja oman käden oikeuteen luottavien yhteenotoiksi. Kieroutuneena versiona tämä optimismi tulee ilmi Turun Sanomien jutussa, jossa kommentoijat ihmettelevät, että miten poliisilla voi olla aikaa seuloa tutkaan ylinopeutta ajavia – vaikka juuri samassa jutussa on selitetty, että kansalaisten turvallisuuden tunnetta lisää nimenomaan tavallisten rikosten ratkaiseminen ja esimerkiksi kaistapäähurjastelijoiden sakottaminen.
Kansalaisten luottamus poliisiin pysyy kaikesta huolimatta korkealla, vaikka, kuten eräs poliisi viitteessä linkittämässäni Turun Sanomien artikkelissa toteaa: “Jos kansalaiset tietäisivät totuuden, niin luottamus vähenisi selvästi. Tosiasioita kaunistellaan.” Onkin eräällä tapaa niin, että kansalaisen osoittaessa luottamusta poliisiin, hän osoittaa ennen kaikkea luottamusta omiin toiveisiinsa, luottamusta lakiin itseensä instituutiona, luottamusta jalkamieheen eikä organisaatioon. Prince of the Cityssä tämä ajatus on tavattoman kirkas: Poliisi keskiössä on “rikollinen”, mutta tosiasiassa hän on pomon kahvikuppiin kuseva duunari, joka on kyllästynyt surkeaan asemaansa ja haluaa palan makeampaa kakkua. Katsoja joutuu katsoessaan pohtimaan paljonko tällainen korruptio todella nakertaisi paljastuessaan hänen luottamustaan varsinaista poliisin työtä kohtaan. Vastaus on ainakin tämän katsojan kohdalla, ettei paljoa, sillä se osoittaa poliisinkin kuuluvan vain siihen samaan heimoon, johon me kaikki, jotka katsomme toistemme rikoksia sormien läpi. Enkä ainakaan itse odota poliisilta enempää kuin tällaista inhimillisyyttä. Toisin kuin moni ihminen, joka vaatii sosiaalisessa mediassa muilta ihmisiltä täydellistä suoritusta, en kaipaa lihaksi tulleita myyttisiä lainvalvojia. Sankareiden toiminta elokuvassa on itsekästä selviytymistä, mutta ei lainkaan niin kuvottavaa, kuin kansalaisten oikeustajulla tehty häikäilemätön kiipijäpolitiikka.
[1] Alioikeuksissa tuomittujen määrä väheni edelleen vuonna 2016 (Tilastokeskus, 29.9.2017, haettu 28.2.2018)
[2] Kaisa Hahto: Kyselyyn vastannut poliisi resurssipulasta: “Töitä jää tekemättä” (Turun Sanomat, 30.4.2016, haettu 28.2.2018)
[3] Nazgol Ghandnoosh: Race and Punishment: Racial Perceptions of Crime and Support for Punitive Policies (The Sentencing Project: Research and Advocacy for Reform, syyskuu 2014, haettu 28.2.2018)
[4] Italialaisissa poliisielokuvissa 70-luvulta muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta raja on usein kaikkea muuta kuin epäselvä.
[5] MTV Uutiset – STT: Perussuomalaiset antoivat varoitukset hallintarekisteriä vastaan äänestäneille poliisikansanedustajille (MTV, 18.5.2017, haettu 1.3.2018)