Kauhuelokuvien kulutus on kaksijakoista. Genren ystävät seuraavat sen kirjoa supersankarielokuviin verrattavalla kiihkolla. Spektri on toki laajempi, mutta kaikki vähänkin kovempaa suosiota osakseen saavat teokset tulevat eteen kuin liukuhihnalta suurella todennäköisyydellä jossain vaiheessa. Harvemmin kauhua kuluttavat satunnaiskatsojat taas kysyvät usein kauhuelokuvista pitäviltä ystäviltään, mitä heidän tulisi lähiaikoina katsoa.
Viime vuosina Netflix on kuitenkin tarjonnut ratkaisun tähän tilanteeseen julkaisemalla – ja toisinaan tuottamalla – omia kauhuelokuviaan, joita se mainostaa kauhugenrelistauksensa kärkipäässä. Näistä teoksista merkittävimmäksi yksittäiseksi tekijäksi on noussut yhdysvaltalainen Mike Flanagan. Hänen tunnelikauhunsa Absentia, pahan peilin aika/paikka-rakennetta muokkaavista kyvyistä kertova Oculus, guillermodeltorohtavasti unet tosimaailmaan tuova Before I Wake, kuuron naisen yhden yön ahdingon murhaajan kohteena esittävä Hush ja sängynpäätyyn käsiraudoilla nalkkiin jäävän naisen selviytymistaistelusta ja hallusinaatioista kertova Gerald’s Game päätyivät Suomessa kaikki Netflixiin ennen muita jakelukanavia. Ainakin osa näistä lienee tuttuja nimiä molemmille alussa mainitsemilleni katsojakunnille.
Niille, jotka ovat katsoneet kaikki miehen elokuvat – edellä mainitut sekä Blumhouse-tuotantoyhtiön huonoimman elokuvan esiosan, 60-lukulaisesta feikkimeedioperheestä kertovan Ouija: Origin of Evilin – tietynlainen kaava kuitenkin paljastuu. Jokainen näistä elokuvista kertoo ihmisistä, jotka yrittävät peitota äärimmäisiä kauhuja ja pelkoja. Siitä he päätyvät tilanteeseen, jossa itsenäisyyden kautta tai siihen pyrkimisen epäonnistuttua löydetään uusi yhteenkuuluvuuden tunne maailman, itsensä tai muiden ihmisten kanssa.
Jollain tasolla saman tarinan voisi nähdä kuvaavan lähes mitä tahansa kauhuelokuvaa, mutta Flanaganin tapauksessa tietyt troopit nousevat esiin uudestaan ja uudestaan. Pelkojen voittaminen kuvataan hyvin tarkasti sekä dialogissa että elokuvan kuvakielellä. Before I Wakessa pelkona toimiva hirviö on kirjaimellisesti manifestoituma päähenkilön adoptoiman orpopojan pahimmasta pelosta, Gerald’s Gamessa taas päänsisäiset hallusinaatiot kiusoittelevat päähenkilöä kuoleman ajatuksella läpi elokuvan, kunnes öisiä vierailuja läpi elokuvan tehnyttä, päähenkilön mielessä kuolemaa edustavaa jättiä tuijotetaan epilogissa suoraan silmiin.
Kyseessä on Flanaganin uusin elokuva, ja sellaisena se tekee tällä lopetuksella mielenkiintoisen pesäeron edeltäjiinsä. Oculus, Ouija-esiosa ja Absentia päättyvät kaikki kohtauksiin, joissa ihmiset tuijottavat tuonpuoleisesta tähän maailmaan tai toisinpäin. Oculuksen lopussa traumatisoitunut veli passitetaan poliisiautolla pois tapahtumapaikalta hänen nähdessään kuolleen siskonsa haamun tuijottamassa melankolisesti häntä kohti. Ouijassa pääosasiskokset löytävät vihdoin yhteenkuuluvuuden tunnetta ollessaan olemassa molemmat omissa paratiiseissaan – toinen rauhassa mielisairaalassa siskonsa kutsumiseen käytettävän Ouija-laudan kanssa, sillä kutsuttava sisko taas vapaana rellestämään kaikkien muiden paikalle osuvien elämässä. Absentian lopussa menehtynyt päähenkilö Callie tuijottaa kuoleman asuttaman tunnelin suulta aiemmin hylkäämäänsä rakastajaa.
Gerald’s Game ja Before I Wake ovat muuten synkän filmografian toiveikkaammat pisteet. Before I Wake päättyy orpolapsen ymmärrykseen siitä, että hänen biologinen äitinsä rakasti häntä, ja Gerald’s Gamen epilogi lisää Stephen Kingin lähdeteokseen kohtauksen, jossa traumaattisesta kokemuksesta selvinnyt nainen kohtaa ahdistelijansa ja toteaa, ettei hän ole itse kuolema vaan pelkkä ihminen.
Kaikkien kuuden elokuvan herättämät tunteet resonoivat – vaihtelevissa määrin – eri tavalla kuin useimpien kauhujen vastaavat. Flanaganin kerronnassa on aina läsnä tietynasteinen sentimentalismi, eksistentialistinen kaipuu parempaan paikkaan. Hän myös antaa sen elokuviensa hahmoille, jos he kykenevät voittamaan pelkonsa itsenäisesti. Oculuksen sisaruspari antautuu lopulta demonisen peilin illuusioille, sillä jatkuvasti toisiaan vastaan hanganneet ihmiset päätyvät tappavaan konfliktiin. Ouijan siskokset antautuvat vuorollaan demoneille ja psykoosille, koska he eivät pysty hylkäämään toisiaan, vaikka toinen olisi jo selvästi menetetty. Absentiassa Callie tekee onnistuneen vaihtokaupan omasta hengestään tunnelissa olevan hirviön kanssa saadakseen kadonneen siskonsa takaisin elävien kirjoihin. Harmi vain, että olento ei ymmärrä, mitä Callie häneltä hakee vastakappaleena vaan repii siskon vatsasta syntymättömän siskonpojan.
Kiinteät perhesuhteet ajavat siis ihmiset kuoleman ja turmion partaalle, koska ne vaativat toiseen henkilöön tukeutumista liikaa. Henkilöön, jonka läsnäoloa näissä tilanteissa ei ole itse valittu. Before I Waken perhesuhteista irtautunut nainen saa adoptiopoikansa kanssa onnen, koska he ovat kirjaimellisesti valinneet toisensa. Gerald’s Gamen Jessie menettää ainoan perheenjäsenensä elokuvan alkuhetkillä, ja hallusinaatioidensa kautta hylkää henkisesti kaikki muutkin perheenjäsenensä. Lopussa hän hyväksyy lapsena kokemansa seksuaalisen trauman osaksi itseään, ja kykenee kohtaamaan pelottavan hirviön vahvana, itsenäisenä naisena. Hän on käynyt läpi fyysisen ja henkisen helvetin, ja juuri siksi Flanagan antaa hänelle vapautuksen. Ei ole mikään ihme, että ohjaajan suosikkiväri vaarallisten, yliluonnollisten mörköjen kasvonpiirteiden kuvaamiseen on vaaraa ja tunne-elämän konflikteja hehkuva oranssi.
Miehen sanoma on selvä, ja se on myös olemassa Hushissa, elokuvassa jossa kuuro nainen taistelee yksin kotonaan tuntematonta murhaajaa vastaan, mutta sitä ei voida korostaa samoilla keinoilla. Elokuvan lähtöajatus on juuri yksinäisyys, metsän keskellä olevassa talossa asumisen uhkakuva. Muita ihmisiä ei voida käyttää lähtökohtaisena tukena. Hush on alusta alkaen elokuva itsenäisyydestä, jonka vahvuutta vain koetellaan läpi sen keston. Päähenkilö Maddien tehdessä viimeisen kolmanneksen alussa päätöksen tappaa paikalle hyökännyt mies pakenemisen sijaan, tämä sama sanoma on jälleen hakattu aivoihimme.
Sisultaan vahvin siis selviää. Se on hyvin raadollinen ja genrelle perinteikäs sanoma, mutta Flanagan on taituri sen uudenlaisen esittämisen kanssa. Hush poislukien hänen elokuvansa eivät kerro lukemattomia teinejä matkallaan todellista uhria lahtaavista puukkojunkkareista, vaan niiden skenaariot tuntuvat syntyvän aidoista tunteista. Callie tahtoo pois narkkarimenneisyydestään ja toivoo siskonsa auttavan häntä, Oculuksen sisarukset haluavat käsitellä vanhempiensa kuolemaa, Ouijassa kyse on taloudellisesta selviytymistaistelusta, Before I Wake kertoo valinnoistaan – tunteistaan – kiinni pitämisestä ja Gerald’s Game itsensä hyväksymisestä. Lopullisen sanoman jyrkästä luonteesta huolimatta ne eivät ole moraalisaarnoja. Niissä on sielua. Sitä moderni kauhuelokuva kaipaa (ja onneksi saa) joka vuosi enemmän ja enemmän 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alkupuoliskon taiteellisen ruttokuoleman jälkeen.