Maa: Yhdysvallat
Genre: Seikkailu, toiminta
Ohjaus: Steven Spielberg
Käsikirjoitus: Michael Crichton, David Koepp
Kuvaus: Dean Cundey
Leikkaus: Michael Kahn
Sävellys: John Williams
Näyttelijät: Sam Neill, Richard Attenborough, Laura Dern, Jeff Goldblum, Wayne Knight
Jurassic Park on ymmärtääkseni elokuvia, jotka suurin osa 90-luvulla eläneistä on nähnyt kerran tai kaksi joko lapsuudessaan tai lasten kanssa. Onhan siinä dinosauruksia ja jännitystä, ja ohjaajanakin Hollywoodin leppoisin (ja hämmentävin) mies, Steven Spielberg. Juoni on vanha ja tuttu ainakin Michael Crichtonin alkuperäiskirjan lukeneille. Richard Attenboroughin esittämä rikas huvipuistopohatta John Hammond onnistuu dinosaurusten kloonauksessa ja päättää perustaa dinosauruspuiston, johon lähtee hyväksyntäreissulle tiederyhmä, joka koostuu Jeff Goldblumista, Sam Neillistä ja Laura Dernistä. Haistatteko jo ysärin suloiset tuoksut? Jos ette, niin viimeistään Goldblumin heiluessa ruudulla loukkaantuneena ilman paitaa rintakarvojen täyttäessä koko ruudun tulette sen haistamaan. Ryhmän seuraksi tulevat myös Hammondin lapsenlapset, Tim ja Lex. Kesken kiertoajelun puiston turvatoimet kuitenkin pettävät, ja estradille astuu kysymys siitä, pystyykö ihminen saattamaan takaisin sukupuuttoon kuolleista nostetun eläinkunnan ennen kuin ne tekevät samoin Jurassic Parkin sisältävän saaren mikroyhteiskunnassa? Ja ennen kaikkea, onnistuuko Sam Neill suojelemaan pikkulapsia verenhimoisilta raptoreilta?
Toisinaan tosin tuntuu siltä, että Neill mieluummin tutkisi raptorin kynnen tapaa repiä pikkulasten suloista ihoa kuin pelastaa heidät siltä. Elokuvan alkupuolella tulevassa kohtauksessa mies varsin värikkäästi kuvailee pikkulapselle, millaisen kuoleman raptori voisi hänelle aiheuttaa. Hymy on herkässä koko kohtauksen ajan vain tällä kierolla arkeologilla, joka myöhemmin jättää ilomielin lapset dinolauman jalkoihin kunhan saa itse seurata niiden keskeltä niiden laumakäyttäytymistä. Neill esittää hahmon varsin karikatyyrisoivasti, jolloin hänen tunteellisemmat lapsiinrakastumiskohtauksensa tuntuvat turhilta ja väkinäisiltä. Paremmin sen sijaan toimii klassinen otos, jossa dinologimme nojaa makaavaa dinosaurusta vasten ja liikuttaa lantioitaan sen hengityksen tahdissa 90 asteen kulmassa äärimmäisen kaksimielinen hymy kasvoillaan. Tämä kaikki tapahtuu, kumma kyllä, lantakasojen keskellä. Perverssimpi yksilö voisi siis sanoa Spielbergin taitavan seksuaalisen kuvaston koko kirjon.
Omalla tavallaan perverssiä on myös tapa, jolla Spielberg kuvaa elokuvan lapsihahmojen taivalta. Tämä absoluuttiseksi 90-luvun perhe-elokuvaksi tituleerattu moderni klassikko tuntuukin nykyään katsottuna enemmän elokuvassa esiintyvien lapsihahmojen kiirastulelta. Lexin ja Timin seikkaillessa pitkin turvatoimetonta puistoa he joutuvat melkein syödyksi useita kertoja, lähes hukkuvat harvinaisen ruskeaan mutaan ja tippuvat ties millaisista korkeuksista. Yhdessä jännittävimmistä kohtauksista Timin pitää päästä sähköaidalta alas ennen kuin virrat laitetaan päälle, ja pojan epäonnistuessa katsojassa alkaa jo kirvottua jonkinlainen Todd Solondz -asenne, jolloin tälle kärsimykselle päästää pienen naurahduksen. Olemmehan jo melkein nähneet saman lapsen hukkuvan puolta tuntia aiemmin isoon paskaläjään! Lasten kärsimystä korostetaan loppupuolella heidän päätyessä vastaanottokeskuksen buffettiin, jossa he herkuttelevat kaikin kulinaristisin keinoin mitä mieleen voi tulla. Tämä tuntuu monella tapaa viimeiseltä aterialta, ja tottahan toki, velociraptorit hyökkäävät heidän kimppuunsa lautasten tyhjennyttyä. Paettuaan keittiöön lapset pääsevät lopulta karkuun, mutta ennen sitä eräässä kohtauksessa yksi dinoista syöksyy suoraan kohti Lexiä vain törmätäkseen pintaan, joka heijasti toisaalla olevan pikkutytön. Loppuelokuva sujuukin mutkitta pakomatkan merkeissä, joten voisiko olla mahdollista, että Lex syötiin jo aiemmin ja loput elokuvasta onkin puhdasta pakofantasiaa, versio siitä, mitä olisi voinut tapahtua jos Spielberg ei olisi niin pakkomielteinen lasten kiduttamisen suhteen? Ehkei sentään, mutta minulla ainakin heräsi jossain vaiheessa pieniä epäilyksiä kirkuvien ja kärsivien lapsien seuraamisesta suurena perheviihteenä. Ehkä kyseessä onkin vallan ovelaa mediayhteiskuntakritiikkiä, jota kukaan ei haluaisi huomata.
Vähemmän häiritsevän mutta sitäkin rumemman aspektin Jurassic Park -elämykseen tarjoaa Seinfeldin Newmanina tunnetuksi tullut Wayne Knight, joka tietokonenäyttöjen ja -termien ohella lienee elokuvan vanhentunein osapuoli. Knight esittää ilkeää, lihavaa karikatyyrinörttiä, joka tuhoaa puiston turvallisuustoimet salakuljettaakseen partavaahtopullossa dinosikiöitä parhaiten tarjoavalle. Knight naureskelee, huutaa ja syö ylenmääräisesti. Stereotyyppisten nörtin ja läskin yhdistelmältä puuttuu vain piereskely, ja kyseessä olisi ehkä ärsyttävin karikatyyri 90-luvulta. Onneksi tämä ylenpalttisen leveä herra kaatuilee alas erittäin ruskeaa mutaliukumäkeä ja joutuu dinosyljen kohteeksi, ennen kyseisen sylkijäsauruksen ruokailun kohteeksi joutumista. Oppiipahan olemaan vaatimatta suuria summia vaikeasta työstään!
Vaikka nörttihahmon karikatyyrisointi haiskahti härskiltä jo syntyessään, voin tyytyväisenä todeta, että erikoistehosteiltaan elokuva ei ole vanhennut päivääkään. Osa näistä kiitoksista menee ehdottomasti erinomaiselle CGIn ja nukketyöskentelyn yhdistelmälle, mutta osa myös sille, että dinosaurukset ovat designiltaan niin vakiintuneita ja komeita luomuksia, että niiden ulkonäöstä on tullut ansaitusti ajaton. Elokuva tulee toiselle teatterikierrokselleen 10.5.2013, mutta tällä kertaa erikoistehosteita on yritetty entisestään korostaa tekemällä filmistä 3Dtä. Se onkin varsin onnistunutta omalla sarallaan, mutta mielestäni tämä myös tekee siitä huonoa. Kuten esimerkiksi leikkaaja Walter Murch on todennut, 3D ei varsinaisesti toimi saati tule koskaan toimimaan siten kun sen olisi tarkoitus. Tämän takia varsinaista syvyysvaikutelmaa ja täten haluttua immersiota ei synny. 3D kuitenkin voi toimia tietyissä tilanteissa, mutta nämä tilanteet ovat hyvin rajattuja ja liittyvät ainoastaan asioiden heittämiseen katsojaa kohti – Kuten esimerkiksi kauhuelokuvassa sisälmyksiä tai puukkoja. Jurassic Parkia ei kuitenkaan ole kuvattu nämä asiat mielessä, joten 3D tuntuu puhtaasti päälle liimatulta kikkailulta jonka suurin meriitti on, että silmien totuttua siihen sen läsnäolo ei häiritse katsojaa ainakaan häiritsevissä määrin. Muutenkin teknisesti Jurassic Parkin kohdalla liikutaan niin vakaalla pohjalla, ettei sitä välttämättä edes huono 3D pilaisi täysin. Äänidesign on huippuluokkaa, ja nousee joissain kohtauksissa huikealla tavalla pääosaan. T-Rexin pahaenteisten askelten kaikuessa kaukaisuudessa, veden väreillessä lammikossa ja lyhyiden, intensiivisten musiikkipätkien täyttäessä hiljaisuutta herää oikeastaan kysymys siitä, miksi kukaan edes kuvitteli tämän elokuvan tarvitsevan 3Dtä? Kämmeneni olisivat hiestä kosteita ilmankin.