Heräsin eräänä yönä kylmän hien puskiessa kasvoilleni. Mielessäni oli vain yksi kysymys. Miksi elokuvasäveltäjä Marco Beltramin minussa herättämät tunteet hämmentävät minua näin? Kuvaillakseni tätä outoa suhdetta kyseiseen mieheen ja hänen työhönsä, minun pitänee aloittaa alusta. Elokuvaa kuvaillaan taiteenlajina usein taianomaiseksi. Joskus tämä taika kuitenkin rikkoutuu. Loitsu sanoo itsensä irti jos juoni menee viemäristä alas, näyttelijä lausuu repliikkinsä kiviseinän karismalla tai toimintaa leikataan kuin hiuksia 90-lukulaisen Johnny Deppin kampaamossa. Tähän ikävään laadunpudotukseen on mielestäni kuitenkin olemassa parannuskeino – Musiikki. Erinomainen, tilanteeseen sopiva elokuvamusiikki voi pelastaa hölmöt juonenkäänteet onnistumalla narratiivin typeryydestä huolimatta ruokkimaan katsojan immersionhalua sopivilla soinnuilla. Juuri tällaisen musiikin tekemiseen herra Beltrami sopii kuin nappi otsaan.
Ensikosketukseni miehen musiikkiin oli Wes Cravenin kauhuparodia Screamin kautta. Elokuvan käynnistyessä sen parodiset elementit eivät vielä pääse oikeuksiinsa, vaan se vaikuttaa enemmänkin terrorintäyteiseltä populaarikulttuurivittuilulta. Aloituskohtauksessa Drew Barrymoren esittämä teinityttö kävelee pitkin tyhjää taloa ja vastailee puhelimessa olevan muukalaisen kauhuelokuvatriviakysymyksiin. Lopulta muukalainen paljastuukin verenhimoiseksi sarjamurhaajaksi, ja ennen kuin sitä huomaakaan Barrymorea suolistetaan takapihalla hänen vanhempiensa kävellessä talonsa etuovelle.
Minä en välitä Drew Barrymoresta. Hänen fiktiivisistä vanhemmistaan vielä vähemmän. Cravenin hurmeinen murhavisio valtaa ruudun, enkä voisi välittää vähempää. Tuolla hetkellä kuitenkin huomaa välittävänsä. Barrymoren kuolema muuttuu traagiseksi ihmiskohtaloksi. Epäinhimillinen vääryys on kohdannut häntä. Tätä tunne ei kumpua mistään aiemmin mainitsemastani, vaan se nousee mieleeni korvieni kautta. Barrymoren vatsan auki viiltoa rytmittää Marco Beltramin korkealle nouseva jousimusiikki ja sitä säestävä jostain toisesta maailmasta haikeasti laulava naisääni, joka saa hetkellisesti nuoren naisen kuoleman slasher-elokuvassa tuntumaan oikeasti pahalta.
Vaikka tämä onkin suuri saavutus, suurempaa oli tiedossa. Neljä vuotta Screamin jälkeen ilmestyi erittäin vähin äänin suoraan kotiformaateille päätynyt Crow: Salvation. Hirvittävän Iggy Pop -maustetun epäonnistumisen jälkeen Alex Proyasin synnyttämä toimintaelokuvasarja palasi juurilleen, ja vaikka Salvationissa ei ole erityisemmin mitään omaperäistä, se on lähes kaavoihin kangistuneen omaisesti toimiva toimintaelokuva. Tai näin olisi, jos siinä ei olisi Beltramin musiikkia.
Se nimittäin nostaa koko kokemuksen seuraavalle tasolle. Visuaalisesti elokuva on synkkä kuin mikä, mutta synkkyydessä on jotain onttoa. Kuvauspaikat on lähinnä valaistu pimeästi. Niiden sielussa on silti valoa. Sitten Beltrami läjäyttää päälle juuri sopivan melankolisen kitarariffin tai viulukonserton, ja yht’äkkiä sijainti ikään kuin herää eloon. Katuvalojen tarpeessa olevat tiet muuttuvat sielun synkimmiksi koloiksi ja huonosti meikattu pääosanesittäjä uhkaavaksi viikatemieheksi. Valitettavasti se elokuva kaiken tämän hyvän ympärillä on Crow: Salvation, eikä kukaan huomaa sen sisällä olevaa kultakimpaletta.
Tämän kautta tuleekin selväksi, miksi Beltramia ja hänen kaltaisiaan Hollywoodin moderneihin kassahitteihin (ja -floppeihin) musiikkia tai ihan mitä vaan tekeviä ihmisiä ylenkatsotaan ainakin modernin elokuvakritiikin tasolle mentäessä, ja täten siihen, mikä minussa herättää ristiriitaisia tunteita. Elokuvakritiikki käsittelee tätä nykyä lähes yksinomaan asioita, joita ei näe elokuvan uloimpia kerroksia seuratessa. Kriitikko näkee The Dark Knightin kommentaarina WTC-iskuille. Macheten Yhdysvaltoihin muuttavien kehoituksena nousta kapinaan. Moderni elokuvakritiikki ja tutkinta on niin keskittynyt käsittelemään elokuvien suuria teemoja ja ihmissuhdeanalyysejä, että liian usein modernista Hollywood-elokuvasta puhuttaessa elokuvan itsensä aikana tunnetut tunnesykäykset katoavat keskustelusta. Kriitikko katsoo työtä jälkiviisaana, ei hetkeen tarttuneena ihmisenä. Tämän avulla kuitenkin useimmiten syntyvät ne parhaat kritiikit ja tekstinpalaset, mutta silloin myös jätetään täysin huomiotta elämys, johon moderni Hollywood pyrkii. Silloin jätetään huomiotta Beltramin kaltaisten taiteilijoiden panos, jolla yritetään saada katsojan hetkellinen immersio jylläämään hullun lailla. Beltrami asettaa meren pinnalle mitä kauneimpia aaltoja, mutta kriitikko haluaa saada sen pohjalta valokuvia mamelukkikalasta.
Tai ainakin näin minä tunnen oman katselukokemukseni menevän. Se on sääli. Toisinaan tekisin mitä tahansa saadakseni takaisin nuo menneet ajat, jolloin pystyin nauttimaan elokuvasta sen toiminnallisuuden ja räjähtävän luonteen vuoksi. Ajat, jolloin nykyajan Hollywood-tuotokset olisivat olleet suurinta herkkuani. Tämä surullinen nostalgisuus on kuitenkin ajan rakenteen pysyessä ennallaan täysin turhaa. Beltramin parhaat hetket säveltäjänä kuitenkin antavat juuri tarpeeksi yllykettä tällaisten hölmöjen toiveiden ylläpidolle. Christian Balen ja Russell Crowen lyöttäytyminen yhteen 3:10 To Yuman uusintaversion lopussa on puhtaan aivovammaista tarinan, suhteiden ja elokuvan tematiikan kannalta. Marco-maestron raflaavan kitarasärön iskiessä korviini pystyn kuitenkin siksi hetkeksi unohtamaan koko asian ja todistamaan, ei, kokemaan hetkellisesti jotain traagisia tunteita jotka kokoluokassaan kilpailevat parhaiden taide-elokuvien herättämien ajatusten rinnalla.