“…the new world, the communo-bourgeois, sermonizing, Tartuffian,
automobilistic, alcoholic, gluttonous and cancerous world
has only two anxieties: ass and bank account…”
― LOUIS-FERDINAND CÉLINE
Tätä kirjoittaessa lokakuun viimeisellä viikolla eräs liikemiehen simulaatio nimeltä Donald Trump on ehdolla Yhdysvaltain presidentiksi republikaanien ehdokkaana, vaikka lähes koko maan ”konservatiivinen intelligentsia” puoluekoneistoa myöten asettui häntä vastaan. Tätä lukiessa marraskuun alussa hän on, mikäli on luottaminen käytännössä jokaiseen uskottavaan vaaliennustukseen, jo hävinnyt yli 95:n prosentin varmuudella Hillary Clintonille, demokraattien vastaehdokkaalle, johon on suhtauduttu aivan yhtä kiihkeästi joko palvoen tulevana hallitsijana tai manaten demonina takaisin Helvettiin.
Jännityksen vuoksi, ikään kuin sellaista tarvittaisiin lisää, teksti on kirjoitettu ja tullaan julkaisemaan ennen vaalitulosta, siis. Clintonin voiton puolesta olen hieman lyönyt vetoakin, mutta hän jos kuka kykenee nämä vaalit vielä häviämään. Ison kuvan kannalta lopputulos on kuitenkin aika sama. Kumpikaan ehdokkaista ei haasta uusliberaalin talouspolitiikan konsensusta. Vaaliväittelyissä on puhuttu enemmän pienistä – kadonneet sähköpostit, islamistinen terrorismi, Trumpin naiskuva – kuin isoista – ilmastonmuutos – olemassaoloa uhkaavista ongelmista. Trumpia innokkaammin Clinton on luvannut jatkaa sotia Amerikan imperiumin ulkopolitiikan jatkeena ja ostanut samalla Washingtonissa loisivan sotateollisuuskompleksin tuen, mutta ydinaseiden laukaisukoodilaukku äkkipikaisen Trumpin käsissä ei sekään vaikuta pasifistiselta ratkaisulta. Ainakin paperilla aitoa suunnanvaihdosta edustanut vasemmistolainen Bernie Sanders haastoi demokraattisen puolueen sisällä Clintonin, mutta Sanders pelattiin pelistä erilaisin likakampanjoin, kuten yllättäen venäläiseksi propagandaverkostoksi haukuttu Wikileaks on vuodoillaan todistanut. (Esitettyjen syytösten ja vuotojen välillä voi olla jopa yhteys demokraatteja perustellusti sympatisoivassa mediatodellisuudessa!). Presidenttiys oli luvattu Clintonille jo Bushin katastrofaalisen kauden jälkeen, mutta sitten puoluekonferenssissa itsensä loi melko kokematon Obama, jota Clintoninkin kampanja kohteli kuin kartanon keittäjän poikaa.
Kun mielipidemittauksissa yleinen vastustus alkoi kasvaa kannatusta suuremmaksi, republikaanisen puolueen sisällissodan voittanut Trump alkoi sönköttää, kuinka vaalit on häneltä jo nyt lainvastaisesti varastettu, eikä hän tule hyväksymään muuta lopputulosta kuin oman voittonsa. Onko fasisti kaappaamassa vallan? Trumpin presidenttiehdokkaaksi ja varteenotettavaksi haastajaksi nostaneet eläkeläiset ovat liian lihavia ja mukavuudenhaluisia lähteäkseen partioimaan kaduille vaalitappion jälkeen. Niin ikään Twitterin nuoret fasistilarppaajat ovat olleet luomassa pelkkää fasismin spektriä, sillä se on ihan mukava keino tuntea itsensä vahvaksi, pelotella säikkyjä ja uhriksi helposti heittäytyviä politiikan toimittajia, myydä omaa nettibrändiä ja päästä puhumaan toisen ihmisen kanssa vaikka sitten ironian kielellä. Omassa utopiassaan kukkamullaksi kelpaava väki meillä ja muualla tykkääkin hokea Lügenpressen kaltaisia rankoiksi miellettyjä ja historiallisesti resonoivia voimasanoja. Slipknotin lyriikat kun on jo kulutettu loppuun eikä Spawnia enää piirretä.
Reaktiona Clintonin voittoon vallankumousta tuskin tapahtuu, mutta koska tämä outo populisti on sanonut suoraan, mitä republikaanit ovat kierrellen sanoneet jo vuosikymmeniä esimerkiksi mustista ja meksikolaisista, siinä on lopullisesti päästetty valloilleen väkivaltainen retoriikka ja ”voimaannutettu” erilaiset kallonmittaajat takaisin mukaan poliittiseen toimintaan. Ylitse muista republikaanien ehdokkaista Trump nousi juuri lupaamalla, kuinka hän aikoo rakennuttaa muurin Meksikon ja Yhdysvaltain rajalle estääkseen latinoraiskaajien ja -huumekauppiaiden maahantulon. Hankkeen maksumieheksi hän on laittamassa Meksikon (tarjouksesta useasti kieltäytyneen) valtion, mutta toisaalta: eiköhän tuollainen massiivinen julkisen sektorin projekti keynesiläisessä hengessä auttaisi kummakin maan taloutta! Suosio kasvoi entisestään, kun hän lupasi rajoittaa jopa Yhdysvaltain kansalaisuuden omaavien muslimien ulkomaan matkoja ja ottaa muslimit uskonnollisena ryhmänä erikoistarkkailun alle. Mutta ei pahaa etteikö jotain hyvää, kun mielipiteitä räiskitään haulikolla. Irakin sota ja Bushin hallinto, kuten Trump on sanonut konservatiivien mielipahaksi, epäonnistuivat, niin kuin epäonnistui ObamaCareksi kutsuttu terveydenhuollon uudistus.
Valmiiksi jakautuneessa ja jatkuvasti sotaa käyvässä isossa maassa riittää sotilaskoulutuksen saaneita mutta hoitoa kaipaavia mielenterveyspotilaita, joten muutama poliittisesti motivoitunut murha on enemmän kuin mahdollisuus. Euroopassahan Brexit viimeisteltiin murhaamalla nuori englantilainen kansanedustaja, joka tunnettiin lähinnä siitä, että hän oli puhunut pakolaisista ihmisinä. Tekojen käsikirjoitusten laatijat televisiossa, netissä, lehdissä ja radiossa eivät niistä tietenkään ota vastuuta. Loppujen lopuksi viha ei ole puhdasta vaan helposti myytävää sisältöä, omanlaisia ylinäyteltyjä reaktiovideoita. Ketju voi olla myös groteskin pateettinen. Norjassa meno kärjistyi Eminemin Staniksi, kun Breivikin nettidaddy Fjordman lakkasi vastaamasta ykkösfanin sähköposteihin. Maailmalle näyttääkseen kiivastunut mies teki Utøyan saarella sen, mille Fjordman oli tyytynyt kirjoituksissaan pelkästään masturboimaan. Onneksi meidän fjordmanit ovat mukana politiikassa ja aina valmiita tapaamaan fanejaan.
Englantilaisen Adam Curtisin uusi dokumentti HyperNormalisation käsittelee vähän kaikkea viimeisen neljänkymmenen vuoden ajalta, kuten Trumpia ja Brexitia erään keskeisen trajektorin päätepisteenä tai ilmiön todistuksena. HyperNormalisation pyrkii vastaamaan kysymykseen, millaisia vaiettuja, piilotettuja ja sokaisevia muutoksia on meneillään länsimaalaisissa yhteiskunnissa ja niihin kytketysti myös Lähi-idässä.
Tyylilleen uskollisesti Curtis on tuonut dokumenttiin jännärisävyn. Tässä on ikään kuin dynamiittia niille harvoille valituille, jotka uskaltavat tuijottaa silmästä silmään kaikkea sitä, mistä media normaalisti vaikenee. Dokumentin aiheita ja teemoja ovat muun muassa Yhdysvaltain ja Ison-Britannian hajota ja hallitse -politiikka Lähi-idässä, joka on kulminoitunut kehittyneestä tiedonvälityksestä voimansa saavaan pop up -terrorismiin Isiksen muodossa; elinkeinoelämän edustajien poskettomasti kasvanut vaikutusvalta poliittisessa elämässä, minkä vuoksi demokratia näyttäytyy päivä päivältä korjaamattoman korruptoituneelta ja saa ihmiset vetäytymään kuoreensa; mediateoreetikkojen ja postmodernistien esitykset ihmisen psyyken ja uudenlaisten massamediateknologioiden vuorovaikutussuhteesta.
Curtis painottaa, että näitä asioita ei moni tahdo käsitellä, sillä ne ovat niin monimutkaisia. Toisin sanoen sodanjälkeinen, byrokratisoitunut ja koneiden ohjaama länsimainen yhteiskuntajärjestelmä on psyykkisesti raskas ja vaikea käsittää sellaisena kuin se on. Ratkaisuna monimutkaisuuteen koko establishment on alkanut syöttää meille median kautta maailmaa yksinkertaistavia esityksiä. Välttämättä kyse ei aina ole edes vallanpitäjien tietoisesta sumutuksesta, sillä heidänkin ymmärryksensä maailmasta taitaa jäädä tarjottujen karikatyyrien tasolle. Esimerkiksi lännessä talous romahti 2008 näin jälkikäteen katsottuna aika loogisesti tietynlaisen holtittoman toiminnan seurauksena, mutta hyväpalkkaisten talousasiantuntijoiden papisto ja tulevaisuutta ennustavat taikadatavuoret eivät kyenneet romahdusta estämään. Pari vuotta romahdusta aiemmin taas Irakiin hyökättiin massatuhoaseiden perässä, vaikka asiasta ei ollut uskottavaa todistusaineistoa; henkisesti oltiin niin taantuneita, että mutkan kautta todistukseksi tarjottiin jopa Michael Bayn The Rockissa nähtyä kemiallista asetta. Yhdysvalloista ja Isosta-Britanniasta myyty maailmaa yksinkertaistava tarina oli: jos Saddam Hussein, pahan lähde, saadaan hengiltä, Irakissa ja sitä myöten muuallakin Lähi-idässä demokratia alkaa kukkia itsestään.
Tällaista lievää sensaatiohakuisuutta, näitä itse esitettyjä luonnehdintoja omasta tinkimättömyydestä, tätä vaikutelmaa Curtisista valaisemassa läpinäkymätöntä pimeyttä tiedon soihdullaan, dokumentti ei tarvitsisi. Paljastuu, että maailmamme monimutkaisuutta voi lähteä ratkomaan niinkin yksinkertaisesti kuin lukemalla lähihistoriaa ja yhteiskuntatiedettä. Dokumentti ei ole missään nimessä huono, eikä tarkoituksenani ole vähätellä sen ansioita. Se taustoittaa ja törmäyttää tavaraa, josta ”valistunut kansalainen” luultavasti jo jotain tietää, vaikkei hänelläkään, niin kuin Curtisilla, ole keinoja avata lukkoja. Lähinnä kompilaatiotekniikalla arkistomateriaalista leikatun dokumentin minimalistinen ääniraita kävisi hyvin pelokasta tunnelmaa hakevaan kauhuelokuvaan. HyperNormalisation onkin mukavan epämukava ja ahdistava, mutta vielä tehokkaampi se olisi, jos se ei sortuisi selkeisiin esteettisiin pakkoliikkeisiin.
Dokumentin nimen ja keskeisen termin ”hypernormalisaatio” Curtis on lainannut eräältä neuvostoliittolaisen arjen ja järjestelmän kommentoijalta. Se tarkoittaa, että yksilö oli kykenemätön näkemään kaikkea sitä ilmiselvää hulluutta, jota Neuvostoliiton kaltainen (ja analogiassa aikalaislännen kaltainen) järjestelmä tuotti. Neuvostoliiton hajoaminen tuli yllätyksenä, vaikka näin jälkiviisaasti ilma oli tiheä tuhon ennusmerkeistä. Paradoksissa yhtäältä järjestelmä on niin suuri ja kohtalonyhteys vahva, että pelkkä kaatumisen mahdollisuus menee yli ymmärryksen, mutta toisaalta kaatuminen koetaan niin suureksi riskiksi, että kelvotontakin järjestelmää yritetään pitää pystyssä suurin uhrauksin. Tästä lukosta oli kyse pankkien reformoimattomassa pelastuksessa, kun niille lapioitiin rahaa kiitoksena palveluksesta ja pyyntönä sen jatkumiselle.
Curtis aloittaa tarinan 70-luvun Lähi-idästä ja Yhdysvalloista, ja näiden välistä pingismatsia se on lähes kolme tuntia muutamalla koukkauksella Venäjälle. Samalla kun New Yorkissa pankit vievät poliitikoilta vallan, ulkoministeri Kissinger suunnittelee Lähi-idän haltuunottoa virittelemällä uudelleen sen valtaverkostoja. Lähi-itä kuumenee kylmän sodan proxy-konflikteissa, ja ihmispommiterrorismin “keksinyt” Syyrian hirmuhallinto ajaa amerikkalaiset sotilaat ainakin hetkeksi alueelta pois. Kotona Yhdysvalloissa kollektiivinen vastuunkanto vaihtuu narsistiseksi individualismiksi. Politiikan sivuttanut sukupolvi keskittyy huumeisiin, taiteisiin ja 90-luvun myötä virtuaalitodellisuuteen. Juttu kulminoituu Isikseen, Brexitiin ja Trumpin vaalikampanjaan.
Tavallisten kansalaisten aikalaisapatiaa lähes itsenäisesti toimivia poliittisia, taloudellisia ja teknologisia järjestelmiä kohtaan Curtis pohjustaa varsin kummallisella luennalla hektisestä 60-luvusta. Hänelle se oli aikakausi, jolloin ihmiset, kuten newyorkilaiset boheemit taiteilijat, hylkäsivät politiikan. Todistusaineistossa nähdään esimerkiksi lapsenomainen Patti Smith ihmettelemässä ja laukomassa banaaleja, naiiveja kommentteja jonkinlaisen viimeisen sukupolven edustajana ja samalla nykyisen, kontrollin menettäneen sukupolven henkisenä äitihahmona. Ajatus on sikäli ymmärrettävä, että esimerkiksi 1968:n mellakoita on pidetty nopeasti sulkeutuneena ikkunana uuteen mahdolliseen poliittiseen todellisuuteen. Epäonnistuttua siinä samalla tultiin sinetöidyksi nykymaailmamme, joka ei tunne vaihtoehtoa kapitalismille. Mutta 60-luvun uusvasemmisto löysi uudella linssillä ”politisoitavaa” arjesta, ja aikakausi oli muutenkin läpipolitisoitunut.
Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen Fukuyaman pseudohegeliläinen ajatus uusliberaalista Amerikasta historian päätepysäkkinä hajosi viimeistään WTC-iskuihin 2001. Maailmassa onkin ikävä kyllä vaihtoehtoisia olemisen muotoja, kuten uskonnollinen fundamentalismi tai kiinalainen kapitalismi, joka näyttää toimivan ihan hyvin ilman demokratian laajoja yksilönvapauksia. Tarinan traagiseksi hahmoksi löydetään Libyan Muammar Gaddafi. Amerikkalaiset pelkäävät liikaa Syyriaa, joten Gaddafi on milloin syypää syyrialaisten terrori-iskuihin, milloin taas lännen tärkeä liittolainen. 2000-luvun alussa kauppapakotteiden purkamiseksi hän vastavuoroisesti “purki” Yhdysvaltain ja Ison-Britannian käskystä Libyan ilmeisesti olemattoman ydinaseohjelman, jotta Irakin suhteen töpänneet valloittajat näyttäisivät tekevän ”jotain” positiivista ja maailmanrauhaa turvaavaa Lähi-idässä. Tämä on juuri sitä todellisuuden karikatyyrin esittämistä yleisölle. Curtis hakee leikkauksissaan Vuonna 1984:n keskipisteensä kadottanutta tunnetta. Päättäjät käyvät kameran edessä ilmoittamassa, että eilinen vihollinen on nyt liittolainen. Huomenna tilanne on taas toisinpäin. “Lähi-idän hullu koira” oli pelinappula.
Osana vetävien tarinoiden mediakulttuuria myös Curtisille on tärkeää luoda nättejä looppeja ja rimmaavia historian kuljetuksia, joiden poeettista ironiaa hän tarjoaa rivien välistä avainkoodina historian salakirjoitukseen. Esimerkiksi kun tulevaisuutta ennustavan supertietokoneen rakentaneen miehen journalistipoika päätyy islamistien mestaamaksi, tämä yhteys tuodaan esiin. Niin ikään kun supertietokoneyhtiö sattuu sijaitsemaan seudulla, jolla ihmiset syövät eniten prozacia Yhdysvalloissa, keskenään rinnastetaan teknologian kyky luoda uudenlaisia todellisuuksia ja mielialalääkkeen kyky korjata ja muokata yksilön käsitystä todellisuudesta.
Curtis pakottaa samaa punaista lankaa nastojen väliin. Toiminnan kivijalka on nasevuus, ikään kuin iskevä selitys leikkaisi varmasti läpi kaaoksen ja monimutkaisuuden. Korrelaatiokin riittää kausaliteetiksi. Lopputulos on jonkinlainen uusjournalismin ja teorioita kehittelevän yhteiskuntatieteellisen populaarikirjallisuuden synteesi, jonka rajauksissa ja painotuksissa historia on usein tarua ihmeellisempää. Tässä kaikessa on paljon samaa Malcolm Gladwellin välillä turhan itsetyytyväisten tietokirjojen kanssa. Voitaisiin puhua David Lynchin Blue Velvetin surrealistisesta logiikasta. Kun oikein katsoo, irtileikatun korvan kaltainen outo yksityiskohta on jotenkin avain ihan kaikkeen – sieluun, totuuteen, Amerikkaan.
Palataan Trumpiin. Hänen 90-luvun alun konkurssinsa Curtis selittää näin. Trump oli ajettu ahtaalle, koska bisnekset eivät sujuneet ja pankit penäsivät saataviaan. Kamelin selän katkaissut oljenkorsi oli yakuzan murhaama japanilainen uhkapelaaja. Aiemmin hän melkein putsasi Trumpin kasinon. Mies oli miljoonia voitolla. Trump tiesi, että jos mies poistuu kasinolta rahat mukanaan, se on menoa. Trump soitti paikalle valokuvamuistilla siunatun toisen uhkapelaajan, nuoruudessaan ydinsäteilyn vaikutuksia ihmismieleen tutkineen neropatin. Hän analysoi japanilaisen pelaajan pelitavan ja käsikirjoitti strategian, jolla jo miljoonia voittanut japanilainen saatiin häviämään kaikki rahat ja vielä enemmän. Yakuza kuitenkin kerkesi murhauttamaan miehen ennen kuin hän maksoi pelivelkansa. Trump ajautui konkurssiin, lakkasi olemasta liikemies ja alkoi lähinnä myydä Trump-brändiä, jolla jostain syystä on yhä arvoa. Trump onkin eräänlainen liikemiehen simulaatio, joka pelasti itsensä vararikosta isänsä rahoilla ja loi nahkansa Diili-televisiosarjalla, jossa hän esittää taidokasta liikemiestä ja New Yorkin kuningasta. Uutta Yhdysvaltain poliittisessa elämässä tämä ei ole, sillä presidentiksi päätynyt näyttelijä Ronald Reagan luuli olevansa sotasankari esitettyään sellaista elokuvassa.
Minulla ei ole syytä uskoa, etteikö Curtisin referaatti olisi totta, vaikka se on laadittu keikkaelokuvan muotoon. Henkilöitä on pippuroitu nostamalla esiin varsin eksentrisiä yksityiskohtia. Mukaan saadaan arkistoista atomiajan levottomuutta herättävää ydinasekuvastoa, tässä kontekstissa pelkkää tonaalista vahvistusta, kun menneisyydestä poimitaan tämä seikka valokuvamuistimiehen, keikkatarinan “Professorin”, henkilöhistoriasta. Jos Curtis tekisi elokuvan Elviksen kuolemasta, siinä luultavasti näytettäisiin hidastettua 8-millistä kotifilmiä hampurilaisbaarin omistajasta, joka grillasi Elviksen viimeisen kuolettavan juustopurilaisen. Tai kenties ruudulla valuisi maitoa drone-biitin tahtiin, sillä Elvis tykkäsi myös imuroida pirtelöitä.
Taiteellisestihan metodi on jännittävä. Itse viihdyn mainiosti Curtisin seurassa, hän osuu hermoon. Mutta samalla historia myös surrealisoidaan, estetisoidaan, ja tätä tarkassa rekisterissä harjoitettua lavastusta tarjotaan todistuksena jostakin. Trumpin kaltaisen miehen tarinan voi kertoa tuhannella eri tavalla, mutta pysyvästi kerrontakeinon luokka määrittyy ajallisesti. Curtisin tapa on tämän päivän eli viime kädessä sen pelkojen tapa. Ilman jotain Errol Morrisia Curtisia olisi nykymuodossa vaikea kuvitella, niin kuin jotain It Followsia on mahdotonta kuvitella ilman John Carpenteria. Näistä yhtäkään historia ei kaipaa.
Samaan aikaan Lähi-idässä, Syyriassa. Itsemurhapommitus eli ruumiin muuttaminen pommiksi on Curtisin mukaan aluksi 70-luvun Syyrian hallinnon keino ajaa amerikkalaiset joukot pois, mutta vuosikymmenten saatossa se leviää šiioilta sunneille ja Lähi-idästä maailmalle. Pian tuhoamistapaa käytetään myös islamistien omissa sisällissodissa. Itsemurhapommituksen leviäminen kuvataan eräänlaisena islamilaista maailmaa piinaavana pullosta päästettynä vihaisena henkenä, meeminä, sillä Dawkinsin popularisoima meemi on yhä päivän sana.
Tutkimuksissa itsemurhapommittajista on käynyt selväksi, että motiivi on usein poliittis-nationalistinen, eikä nationalismin ja itsemurhan kytköksessä ole sinänsä mitään uutta. Yli sata vuotta sitten Eugen Schauman ampui Nikolai Bobrikofin ja sitten itsensä. Toisessa maailmansodassa Tyynellä valtamerellä japanilaiset tekivät keisarin ja isänmaan nimissä itsemurhaiskuja amerikkalaisten lentotukialuksiin. Kun 60-luvulla Mishima epäonnistui sotilasvallankaappauksessaan, hän uhrasi itsensä harakirillä – siinäkin nationalismi löi kättä vanhemman samurai-kulttuurin ihanteiden kanssa. Ei välttämättä itseuhrautuvasti, mutta vuosikymmen myöhemmin pommeja heitti Punainen armeijakunta työläisten paratiisin pystyttämisen puolesta, ja vuosikymmen myöhemmin pohjoisirlantilaiset nationalistit halusivat vapaaksi Isosta-Britanniasta asein ja pommein. Kenties itsemurhapommituksen suosiota eivät selitä äkilliset muutokset ajattelussa vaan pikemminkin räjähdeteknologian kehittyminen. Siviiliväestön tuhoaminen ei ole koskaan ollut pelkästään epäsymmetrisen sodan tunnuspiirre, joten sekään ei ole uutta.
Kun 2010 arabikevään myötä Egyptissä mielenosoittajat saivat luotua valtatyhjiön, sen täyttikin laitauskovaiset, jotka armeija lopulta kukisti mielenosoittajien fanfaarien säestyksellä. Siinä valta vietiin vanhoilliselta Muslimiveljeskunnalta, joka oli onnistunut organisoimaan voimansa kaaoksen ja regression keskellä. Curtisin kompilaatiossa nähdään hyvin aavemaisia kuvia, kun yöllisille kaduille kokoontuneet aktivistit heiluttelevat onnellisina laserkyniä, joiden sadat pisteet valaisevat ilmassa lentävän helikopterin vatsaa. Jos toiminnalla on suunta, se ei ainakaan Curtisin mielestä ole progressiivinen. Toisin kuin selkeämmän ihmispommisegmenttinsä kohdalla, hän ei nyt väännä rautalangasta, miksi aktivistit onnittelemassa armeijan väliintuloa olisi lähtökohtaisesti outoa toimintaa. Luultavasti ajatus on, että armeijan kanssa yhteistyötä tekevät tahot ovat tahattomastikin takinkääntäjiä, koska siinä aiemmin vapautta kaduilla vaatineet kapinalliset liittoutuvat establishmentin kanssa.
En tiedä enkä osaa ennustaa, oliko Egyptissä armeijan väliintulo hyvä vai huono asia. Kritiikkini kannalta se on irrelevanttia. Curtisin myhäily, epämääräinen poeettinen ironia, kuitenkin tavoittelee nättiä rimmausta, nättiä looppia, oikeastaan teleologista ajoa, jossa arabikevään aktivistien – tietoverkkojen ja teknologisten sovellusten myötä – paisunut valta ei sen kontrolloimattomuuden vuoksi voinut päättyä kuin todentamaan omat ongelmansa. (Esimerkiksi Turkissa armeija on ollut vuosikymmeniä voima, joka ajoittaisilla vallankaappauksilla on estänyt maata luisumasta totaaliseen diktatuuriin ja teokratiaan, mutta toisaalta sielläkin tilanne on muuttumassa.)
Curtis palaa länteen tehdäkseen mannertenvälisen kytkennän. Englannissa arabikevään aktivistien sukupolveen kuuluva nuori valkoinen nainen itkee Brexit-tulosta. Illuusiot on totaalisesti riisuttu. Hän on menettänyt uskonsa ihmisten järkevyyteen ja pelkää fasismin nousua maassa. Naisen itku leikataan 70-luvun avantgarde-taiteilijan esityksen dramaattiseen nonsense-lopetukseen (mieti Mulholland Driven Club Silencion esitystä). Kun kerran valittiin politiikan sijaan ihan kaikki muu joko vapaaehtoisesti tai historian muutosvoimien määrääminä, niin nyt se on viimein kantanut myrkyllistä hedelmää protestiluontoisena liikehdintänä, joka on varma vain siitä, kuka on syyllinen ja kenet pitäisi tappaa.
Ajan syndroomia analysoidessaan Curtis ei palaa ajattelijoihin, joilla olisi paljon annettavaa. Toisaalta hän ei myöskään palaa ajassa taaksepäin kuin lähihistoriaan. Kehityskulkujen tarkastelun hän aloittaa 70-luvulta. Rajaus on ymmärrettävästi pakko tehdä, mutta ajatellaan lopuksi Curtisin kuvaa nykyihmisestä. Hän on menettänyt uskonsa autonomian mahdollisuuteen ja politiikan mielekkyyteen maailmassa, joka on halvaantunut tulevaisuuden uhkakuvista. Viimeiset vuosikymmenet ihmiset ovat pakotettuina Narkissoksina ihailleet peilikuvaansa, sillä enää voidaan vaikuttaa vain omaan kuntosalilla rangaistavaan kehoon. Epäilyksen esi-isiksi voisi antaa Marxin, Nietszchen ja Freudin. Henkinen todellisuus materiaalisen todellisuuden heijastumana. Jatkuvien kysymyslauseiden sulkutuli kohdistettuna jokaiseen elämänalueeseen uskonnosta lähtien. Tiedostamattomat henkiset prosessit, joiden tiedostaminen asetti naurunalaiseksi käsitykset ihmisestä rationaalisena toimijana, minkä ajatuksen varaan länsimainen filosofia oli rakennettu. Alkupisteen voisi siirtää ainakin vuosisadan päähän, sillä 1900-luku meni kokeillessa ratkaisuja, jotka 1800-luku kehitti 1700-luvun ongelmiin.
Michel Foucault’n, sodanjälkeisen ajan kenties tunnetuimman vallantutkijan, lisäksi Curtis on eniten velkaa Jean Baudrillardille, jota hän ei ihme kyllä mainitse laisinkaan. Maailma ei ole pelkästään hypernormaali vaan se on myös hypertodellinen. Dokumentin mainoslause “tervetuloa totuudenjälkeiseen maailmaan” kertoo tästä tilasta, jossa “aito” on saanut rinnalleen mielenkiintoisempia ja siksi uskottavampia kopioita, eikä eroa enää omin silmin voi tehdä. Kun suuryritysten johtajia on tutkittu, on huomattu, että paljon puhuttu ja korostettu johtajan karisma vaikuttaa halvaannuttavasti yrityksen toimintaan. Se on yliarvostettu piirre. Yrityksen mieleisekseen muovannut johtaja upottaa yrityksen, kun hän lopulta astuu harhaan tai ottaa hatkat. Mutta kulttuurissa syntipukiksi löydetään usein seuraaja. Nokian tapauksessa se oli Elop, jolla ei ollut tarpeeksi isoa machetea hakata läpi Ollilan poikien sotkuista; Neuvostoliiton tapauksessa se oli Gorbatšov, joka yritti avata Stalinin lukot ilman ymmärrystä, että Neuvostoliitto oli Stalin. Trumpilla ei ole egonsa ja puheidensa kokoa vastaavaa omaisuutta, mutta julkisessa tajunnassa häntä pidetään hyvin varakkaana bisnesnerona. Televisiossa hän pompotti juppeja onelinereilla koko 2000-luvun alun, ja se riittää.
Curtis käsittelee monia Baudrillardin klassisesti tarkastelemia aiheita, mutta häntä kierrätetään pikemminkin kyberpunkkari William Gibsonin ja erilaisten hakkereiden kautta. Näistä taiteilijoita lainaavista kuljetuksista tuoreimmassa nyky-Venäjän mediatodellisuutta katsotaan Strugatskin veljesten yhteiskuntakriittisten sci-fi-teosten valossa. Venäjällä valta rahoittaa myös oman oppositionsa eli vastavoimansa. Putinin poliittista sirkusta tehdään avantgarde-teatterin opeilla. Vaikeaa on tietää, kuka on katsoja ja kuka esittäjä, ja onko esitys enää edes kenenkään hallinnassa. Siinä ollaan kuin Stalkerin Vyöhykkeellä. Salaperäisellä tavalla asiat muuttavat luonnettaan.
Angstia on ollut jo ennen internetiä, joka uhkakuvissa algoritmeilla pirstoo väestöä luomalla sosiaalisiin medioihin samoin ajattelevien kuplia, mutta aivan uusi ongelma on ihmisen katoaminen määritelmänä. Ensiksi koneet tekevät fyysisen työn, sitten ne tekevät myös älyllisen: kehitys kulkee höyrykoneesta holodeckiin. Se jumalan kuolema, yksi niistä, tarkoittaa viitekehyksen katoamista. Varmana pidettyä ja valmiiksi annettuna identiteettiä jumalan lapsena ei enää ole. Ihminen on vapaa ja pakotettu luomaan itse itsensä markkinoilla vaikka sitten kulutustrendi kerrallaan. Maailma tuskin on sellainen kuin Curtis profeettana profeettojen joukossa sen sanoo olevan, mutta ainakin nyt elän vaihetta, jossa sen voisin sellaisena ottaa vastaan.
Tätä kirjoittaessa postin mukana tuli Vastamedian tabloidipamfletti, suomalaisen “vaihtoehtomedian” ilmaisjakelulehti, jonka juttujen maailmanselityksessä juutalaiset ovat pahan takana. Sävy on siis 1800-luvun Siionin viisaiden pöytäkirjoja ja preussilaista modernia antisemitismiä terästettynä Hitlerin harhaisilla näkemyksillä ja tämän päivän laman ruokkimalla (postmodernilla) etnonationalismibuumilla, vaikka pamfletin pitkissä jutuissa tarina alkaakin 1900-luvun alusta. En tiedä, kuka lehden oli minulle tilannut vai oliko asialla vain isänmaan ystävien aktiivinen street team, mutta tietysti luen kaiken mitä ystävälliset ihmiset minulle lähettävät. Yllätykseksi huomasin, että jos jutuista poistaisi monomaanisen antisemitismin historian vääristelyineen, oltaisiin aika lähellä vasemmistolaista Amerikka- ja kapitalismikritiikkiä ja jopa postkolonialistista kritiikkiä, joskin antisemitismi on kieltämättä kirjoitusten bensa ja nationalismi sen polttomoottori. Olennainen ero on siinä, että jos joku Voima-lehti tai Naomi Klein kirjoittaa länsimaalaisten suuryritysten aiheuttamista tuhoista, niin Vastamedia kirjoittaa alleviivatusti suuryritysten juutalaisista johtajista ja näiden muodostamista verkostoista, joiden tavoitteena on turvata Israelin olemassaolo keinolla millä hyvänsä. Hitleriläisittäin juutalaisia ei pidetä länsimaalaisina, vaikka muussa yhteydessä huikea työpanos taiteen ja tieteen saroilla varmasti esitetään esimerkkinä länsimaiden ylivertaisuudesta. Synnin hermeneutiikka on syntien vähättelyä: oman maan ollessa liekeissä kolmannen maailman postkolonialisti puhuu globaalista eriarvoisuudesta planeetan tasolla, ja tässä maantieteellisessä katsannossa pohjoiseen sijoittunut pieni ihmisjoukko kontrolloi lähes kaikkea; suomalainen, kolonialisoiduksi itsensä kokeva uhripatriootti asuu rikkaassa lännessä, mutta kiistää kaiken ja osoittaa sormellaan vielä rikkaampiin valtakeskittymiin asettaessaan rajat pseudotieteellisesti veren mukaan; valtakeskittymissä eli yhdessä prosentissa taas kritisoidaan, jos kyetään kritisoimaan, vielä vaikutusvaltaisempaa promillea, usein oman yhteiskunnan rikkaiden harvainvaltaa. HyperNormalisationiin tämä kotimainen julkaisu liittyy siten, että senkin kertomassa tarinassa länsi hommasi Gaddafin hengiltä, koska nousevana arabijohtajana hän halusi kansansa ja naapurikansansa vapaaksi lännen vaikutuspiiristä (kotimainen julkaisu tietysti seuloo ja nostaa esiin juutalaiset syntipukeiksi). Meneillään olevat Yhdysvaltain presidentinvaalit ovat nekin monesti osoittaneet, että ikävintä on huomata oman ehdokkaansa jakavan piirteitä epätoivotun kanssa. Informaatiosta saadaan paljon irti, kun sitä voi katsoa ja tulkita mistä kulmasta tahansa. Asiat ovat neuvoteltavissa niin kuin on neuvottelu itsessään. Tervetuloa totuudenjälkeiseen maailmaan, kuuluu dokumentin mainoslause jälleen kerran.