En tunne kovinkaan montaa tanssin harrastajaa, tai sen enempää tanssielokuvan ystäviä. Korkeintaan Dancen tuijottajia.
Minkälaista on tanssielokuva, miksi sellaisia tehdään festivaaliksi asti (Loikka 21.–24.3.2013), ja mitä ne antavat lajia ymmärtämättömille? Kyse ei ole väliaikatanssista, musikaalista, bollywoodista, juonellisesta sivuhaarasta, vaan elokuvista joiden sisältö on yhtä kuin tanssia.
Elokuva taitaa olla ainoa taiteenlaji, joka voi esittää ja tulkita mitä tahansa muuta taidetta. Tarvittaessa se on kuitenkin itse kaikista muista taiteista riippumaton.
Puhtaaksi elokuvaksi kutsutaan sellaisia teoksia, jotka perustuvat vain kuvaan ja liikkeeseen. Erilaisia elokuvallisia tekniikoita yhdistelevä elokuva ei perustu kirjallisuuden tai näytelmien tavoin tarinaan tai henkilöhahmoihin.
Ensimmäisten elokuvien jälkeen meni neljännesvuosisata ennen kuin teatterilevitykseen saapui ensimmäiset ei-narratiiviset elokuvat. Saksalaiset, kokeellisen elokuvan harjoittajat, Walter Ruttman, Hans Richter, Viking Eggeling ja Oskar Fischinger julkaisivat abstrakteja elokuviaan, joissa liikkeen kauneus oli teosten dominoiva elementti.
Heidän elokuvansa perustuivat tietyssä rytmissä liikkuvien eri muotoisten ja -väristen kuvioiden liikkeisiin. 90 vuoden takaisia näytönsäästäjiä. Musiikin säestyksellä jopa melko voimakkaita teoksia.
Eurooppalaiset avantgardistit määrittelivät puhtaan elokuvan, cinéma purin, 1920-luvulla, ja Dziga Vertovin Mies ja elokuvakamera on tunnetuin esimerkki sellaisesta. Klassisen aallon elokuvat ovat ylivertaisessa etulyöntiasemassa tässä suhteessa.
Nykyään vastaava ei esille juuri nouse. Puhumattakaan laajasta yhtenäisestä ylistyksestä. Qatsi-trilogia oli poikkeus, jos sitä lasketaan.
Vaikka laajaan teatterilevitykseen tällaista elokuvaa on hankala saada, tuotantoa on koko ajan. Absoluuttisimmillaan tätä harjoitetaan animaatioissa ja dokumenteissa. Varsin yleistä kokeellisessa elokuvassa ja elokuvakoulujen lopputöissä. Puhumattakaan amatöörielokuvista.
Lähivuosina suunta on ollut yleisesti kohtalainen, etenkin abstraktimpien luontoelokuvien kohdalla. Toissa vuonna sai ensi-iltansa Wim Wendersin Pina 3D, tanssielokuva jota voi olla vaikea ylittää.
Lyhytkestoisena tehokeinona liikkeen kauneutta käytetään lähes kaikissa nykyelokuvissa. Nykytekniikoilla saadaan helposti vaikuttavia interventioita toiminnan keskelle, superhidastuksineen ja nopeutuksineen. Toiminta voi olla itsessäänkin olemassa silkan koreografian vuoksi.
Mykän ajan koomikko Buster Keatonin slapstick oli hengenvaarallista akrobatiaa, sirkusta tarinallisessa kontekstissa. Keatonin koko kehon liikerata teki hänen elokuvistaan ikimuistoisen viihdyttäviä. Hahmon flow on tapahtumiin liitettynä huvittava, muttei sen sisältämää kauneuttakaan voi kieltää.
Liikkeen kulkiessa harkitulla rytmillä ja kauniisti, sitä verrataan tanssiin. Elokuvan historia on tulvillaan ikimuistoisia tanssikohtauksia. Pressburgerin ja Powellin Punaisten kenkien viisitoista minuuttinen tanssikohtaus tekee mielettömän leikkauksen baletista elokuvaan ja todesta kuvitelmaan.
Urheilusuoritus saadaan näyttämään hyvältä, kun tekijä saa sisällytettyä kuvaan jotain olennaista. Asetelma, hidastus ja musiikki riittää. Joskus yksinkertaiselta vaikuttava ratkaisu voi olla lumoavin. Dokumenttielokuvassa The Great Ecstasy of Woodcarver Steiner, Werner Herzog ja Popol Vuh kaappaavat Walter Steinerin hyppäämässä mäkeä tavalla, joka on syvästi vaikuttavaa elokuvaa.
Klassisin esimerkki hillityn liikkeen ja musiikin voimasta löytyy Kubrickin 2001: Avaruusseikkailusta ja Straussin yhdistämisestä avaruudessa leijumiseen.
Musiikin tahdissa yleensä tanssitaankin, joten musiikilla ja rytmillä on suuri merkitys. Tanssielokuvan läheisiä sukulaisgenrejä ovat musiikkivideot ja mainoselokuvat. Tanssielokuvan sisällä genre voi toki olla mikä tahansa tunnetuista fiktiivisistä tai dokumentaarisista tyylilajeista.
Pitkän elokuvan kuvatessa silkkaa tanssiesitystä, useimmiten epäkerronnallista taidetta, viihdekäyttäjä ja elokuvaharrastajakin sivuuttaa sen helposti lajia ymmärtämättömänä.
Elokuvilla on niin monta tarkoitusperää kuin on tekijääkin, mutta hyvin tehty elokuva on elokuvaa, kuvasi se mitä taiteenlajia tahansa. Aihe ei tee hyvää lopputulosta, toteutus tekee.
Pelkkä liikkeen kauneus voi siis olla parasta elokuvaa maailmassa. Se ei lukitse ulkopuolelle urheilua sen enempää kuin pornoakaan. Itse rakastan suuresti monia ei-narratiivisia animaatioita ja luontoelokuvaa.
Helsingissä järjestettävillä Loikka festivaaleilla näytetään parin päivän ajan pelkkiä tanssielokuvia. Tanssielokuvafestivaalina se on Suomen ainoa, ja erikoistuville tapahtumille toivon tottakai aina onnea ja menestystä.
Festivaalin lyhytelokuvat eroavat toisistaan suuresti. Tanssillisesti tarjonnasta löytyy kaikkea vähäeleisistä performanssitaiteesta räväkämpiin taidonnäytteisiin. Mukaan on saatu hauskoja kuvallisia kikkailuja, haikean runollisia, piristävän surrealistisia ja jännittäviä erikoisuuksia, sekä iskeviä pyörähtelyjä.
Teoksiin on helppo uppoutua. Ne ovat poikkitaiteellinen kokemus elokuvaa, tanssia ja performanssia. Jotta tunnelmat eivät poukkoilisi elokuvien vaihtuessa, ne on jaoteltu teemallisiin sarjoihin, laadun ollessa kaikissa sarjoissa yhtä tasaista.
Dracula: Pages from the Virgin’s Diary
Lyhytelokuvien lisäksi on tarjolla myös Guy Maddinin pitkää mykkäelokuvaa, Dracula: Pages from the Virgin’s Diary, jonka hän kuvasi Royal Winnipeg Balletin kanssa. Bram Stokerin Draculaan pohjautuva tv-elokuva on kanadalaisen ohjaajan rakkauden osoitus mykän elokuvan estetiikalle.
Elokuvaa ei ole kuvattu tanssilavalla, vaan studiossa. Studio on taas lavastettu näyttämään – lavastetulta tanssilavalta. Sikäli kun elokuva on mustavalkoinen ja utuistettu – Maddin tykkää hieroa kameran linssiä vaseliinilla – lavasteiden ei tarvitse olla juuri paperimassaa kummempia.
Maddin elokuvat ovat oppikirjaesimerkki ns. tekotaiteesta, taidehomoilusta, artsy fartsysta. Siksi se on niin törkeän hienoa. Ekspressionistiset lavasteet, goottiromantisoidut kuvat, tarkkaan päntätty mykän kauhun kirjo. Mahdollista todella pienellä budjetilla.
Maddinilla ei ole pelkästään täysin uudenlainen tyylillinen näkemystä lähes puhkifilmattuun klassikkotarinaan, vaan monta uutta kulmaa ja kuvallista oivallusta.
Draculassa on kyse vieraan pelosta, eikä maailman eristyneimmän suurkaupungin balettiin ole valittu sattumalta nimirooliin aasialaista näyttelijää, Zhang Wei-Qiangia.
Harkitut värit mustavalkokuvassa on ehkä kliseinen kasarikikka, mutta Maddin löytää sille funktionsa. Eräässä kohtauksessa puukotettu mies vuotaa sisuksistaan kirkkaan kellertäviä kultakolikoita, symbolisoiden kaikkea sitä vaurautta mitä vieras on heiltä vienyt aikojen saatossa. Niin kornia, ja siksi niin mahtavaa.
Mykkäelokuvissa elehditään muutenkin vahvasti, joten elegantit tanssivivahteet toimivat paketissa täydellisesti. Kuvaus on hyvin low-key, musta on mustaa ja valkoinen on valkoista, valaistus muutenkin hämärää, joten kuva hyväilee kaikkia hauraita pintoja, tekolunta ja savua.
Normaalisti tällaista elokuvaa näkee korkeintaan lyhyinä mainoksina, musiikkivideoina tai gaalainsertteinä, Dracula: Pages from the Virgin’s Diary on sitä itseään pitkän elokuvan verran.
Loikka järjestetään Helsingissä 21.–24.3.2013