Oppilaitoksissa ei tarpeeksi opeteta, että tiedonvälitys on liiketoimintaa, eikä sitä reilu vuosikymmen sitten opetettu edes mediayhtiöiden kokouksissa, kun he päättivät laittaa tuotteensa ilmaiseksi nettiin. Kaupallinen media on sidottu samoihin kysynnän ja tarjonnan lakeihin ja strategioihin kuin mikä tahansa liiketoiminta.
Toisin kuin monet luulevat Yleisradio ei ole tästä paineesta vapaa, siksi sielläkin tehdään viihdettä sisäänheittotuotteeksi Ylen kulttuurillisesti merkittävän valikoiman pariin. Ylen puolelta esimerkiksi lauantai-illan kynärimatsien televisiointi kilpaurheiluna on legitimointiyritys. Sillä tavoitellaan sieluja jatkon mahdollistavasta nuoresta ikärakenteesta, jonka mahdottomat virtuaaliset ajanviettopaikat muuttuvat ja karkaavat sen mukaan, millaisia reittejä globaali pääoma kulkee. Yleisradio ei voi olla de facto verorahoin ylläpidettävä suomalainen projekti, jos sitä suomalaiset eivät kokijoina tue. Kansakunnan muistitasku ei saa museoitua. Vaikka sielu-sanan käyttäminen ei ollut osaltani pelkkää sateisen syysillan dramatiikkaa, toivotan onnea yritykseen!
Uutisia ei ole olemassa, ikään kuin vapaana luonnossa odottamassa perhoshaavin kosketusta. Ne luodaan kuin mitkä tahansa narratiiviset tuotteet, mikä tällä historiallisella aikakaudella tarkoittaa kaikkea myytävää. Tuotteella kirjasta jääkaappiin pitää olla tarina. Ihmisiä myydään, ihmisellä pitää olla tarina, myyntipuhe, konsepti, hook.
Luomisprosessi – maailman tai uutisen – on monimutkainen. Se sisältää monta muuttujaa, jotka vaikuttavat luomisen aikana otettuihin askeleihin. (Enkä edes tarkoita niitä piilotettuja tai näkyviä yksilöllisiä ja kollektiivisia mekanismeja, jotka määrittelevät, mikä on uutisoimisen arvoista. Uutisen takana on historia, geopolitiikka, markkinat. Listaa voi jatkaa.)
Faktatieto ei pelasta. Tiedon vastaanottamiseen vaikuttaa vankaksi luutunut maailmankuva, joka määrittää, millainen materiaali tulkitaan kulloisenkin ilmiön todisteeksi. Kun tiede on kerran ottanut uskon aseman, niin evoluutioteoriaan on vastattu luomisopilla, joka on uskon ajan järkkymätön maailmanselitys paketoituna näennäistieteeksi. Se ei ole pikku juttu, kepeää älyllistä akrobatiaa. Korkeintaan teiniateisti voi kuvitella, että uransa kreationismille omistaneelta ajattelijalta tippuu suomut silmiltä, jos hänellä luetuttaa Hitchensiä, Dawkinsia, Harrisia.[1]
Näiden olemassa olevien mutta häivytettyjen[2] tekijöiden vuoksi pidän niin suuresti englantilaisen Nick Broomfieldin (s. 1948) dokumenteista. Melkein itseparodiaan saakka ne rikkovat perinteisen dokumentin auktoriteetin. Performatiivisesti ja käänteisesti Broomfield näyttää, kuinka viimeistelty perusdokumentti syntyy lähinnä niistä valinnoista, jotka kantoivat hedelmää; juuri siksi hänen dokumenttinsa ovat kuin sattumanvaraisilla kangaspaloilla paikattuja nukkeja. Ne keräävät kerroksia ja elävät omaa elämäänsä.
Muutama esimerkki:
Broomfield voi etsiä haastateltavaa henkilökuvaansa mutta ei koskaan häntä tavoita – Tracking Down Maggiessa jo poliittisen elämän huipulta poistuneen Margaret Thatcherin jahti jää lähinnä turvamiehille esitettyihin kysymyksiin.
Teknisistä syistä kuvanauha tai ääniraita hajoaa tai pettää – Biggie and Tupacissa mankka, joka soittaa c-kasetilta 2Pacin ennen kuulematonta kappaletta, jää toiseksi ympäristön melulle. Kun vankilan pihamaalla viimein haastatellaan Suge Knightia, wannabe mafia donia ja levy-yhtiön pomoa, joka luultavasti on vastuussa Notorious B.I.G:in ja 2Ppacin kuolemista, uusi kameramies pelkää ja pelko tärisyttää kameraa.
Broomfield saattaa myös tapella projektin rahoittajien kanssa, niin kuin Kurt Cobainin elämästä ja itsemurhasta(ko?) kertovassa Kurt & Courtneyssa. Courtney Loven lakimiehet uhkailivat onnistuneesti Music Televisionia, tuotannon tärkeää amerikkalaista rahoittajaosapuolta, koska he näkivät dokumentin mustamaalaavan Lovea.
Broomfieldin dokumentit ovat dokumentteja hänestä itsestään tekemässä dokumentteja, eräänlaisia työpäiväkirjoja. Niissä löydetyillä, kadotetuilla ja kuvitelluilla johtolangoilla on melkein yhtä suuri painoarvo. Hän on rehellisempi kuin Werner Herzog, jonka dokumenteista ei koskaan tiedä, mikä on totta ja mikä sepitettä – Herzogin “ekstaattista totuutta”, jonka tavoittelua hänen fiktionsa ja fiktiofaktansa ovat.[3]
Voisi ajatella, että Herzog sulattaa fiktion ja faktan rajat omassa esteettisessä ohjelmassaan siinä missä Broomfield tuntuu sanovan, että faktoja on, mutta faktojen edessä on portinvartijana ihminen, sfinksi, joka on taipuvainen ekstaattiseen totuusnäkemykseen. Ihmiset tarinoivat. Siksi kerrotaan tarinoita heistä ja heidän tarinoistaan. Broomfield on valmis kuuntelemaan vähän jokaista, joka vain kertoo olleensa jollakin tavalla sidoksissa käsiteltävään aiheeseen. Heidän riippumattomuutensa tai uskottavuutensa tapahtumien todistajina merkitsisivät enemmän, jos haussa olisi vain ja ainostaan totuus.
Estetiikka on kuin itaran ihmisen, maailman pysyvyyden suhteen paranoidin ja epävarman himohamstraajan. Taiteilija ei luonnollisesti etukäteen tiedä, tuleeko projektista mitään: Riittääkö rahoitus projektin käynnistämiseksi, kantaako idea projektin loppuun, löytyykö ymmärtävä yleisö seuraavan projektin maksumiehiksi. Pitkäkin etsintä saattaa päät(t)yä umpikujaan. Mutta jos harhailun saisi uusiokäyttöön? Entä jos tekisi täyskäännöksen ja fokusoisi harhailuun, joka on sivutuote? Tämä on marginaalien taidetta, joka on raskaana potentiaalista. Broomfieldin tyylin genesis palautuu ihan tiedostetusti arkipäivän ongelmiin, jollaisia taiteilija työssään kohtaa, mutta ne eivät poista syntyneen taiteen hienoja esteettisiä ja eettisiä ulottuvuuksia.
Kotikutoisuus ja sissitaktiikat – tarvitaan vain kameramies ja äänimiehenä toimiva Broomfield – saavat uskomaan, että elokuvan tekeminen on näin helppoa. Juuri tällainen taide on kaikkein illusorisinta ja illusorisuudessaan hybrikseen ajavaa. Pahimmillaan se johtaa ammatin krooniseen aliarvostukseen; joka toinen katsomon kokija luulee pystyvänsä samaan. Tässä suhteessa vaikeinta on stand up -koomikolla, etenkin jos yleisössä on painajaisväkeä, joka päättää aloittaa uuden uransa kesken toisen esityksen.
Komean ja arvokkaasti vanhentuneen Broomfieldin charmi kantaa. Hän ei tule läpi narsistisena linssiluteena vaan hajamielisenä professorina, joka saapuu haastattelutilanteeseen kuin valmistautumatta, kuin hänet olisi juuri revitty sängystä ylös. Broomfieldin näennäisen harrastelijamainen tapa haastatella on mainio. Hän kysyy rauhallisella, epäselvällä mutta brittiaksentin vuoksi sivistyneellä äänellään jotain varsin banaalia. Hetken ajan vaivaantunut haastateltava katsoo kameraan ja miettii: Mitä hän haluaa minun vastaavan kysymykseen, joka lisäksi taisi jäädä esittämättä? Siispä hän vastaa jotain paljastavaa.
Dasmaniutta töissään korostavat Michael Moore ja Hannu Karpo ovat molemmat keinotekoisia, mutta Broomfield on joko totta tai hänellä on parempi pokerinaama. Nyt tiedän keneltä Louis Theroix on tyylinsä vienyt.
[1] Kortit esiin. En ole uskonnollinen kuin kulttuurikristittynä, mutta mieluummin Tuomas Akvinolainen ja G. K. Chesterton kuin The Amazing Atheist ja Hitchens.
[2] Pitää sitoutua johonkin tai juttu menee metaksi, ja metalla on hiustenhalkomisen maine. Uutisartikkeliin ei sisälly jaksoa, jossa kerrottaisiin, kuinka artikkeli luotiin. Oletuksena artikkeli on syntynyt niin kuin sen pitää syntyä: Toimistolla on noudatettu alan hyväksi havaittuja standardeja. Lainsäädäntö pakottaa ruokateollisuuden läpinäkyvämmäksi: Suklaapatukka voi sisältää pähkinää. Mitä jos kerrottaisiin, että juuri tämä uutisstudion asiantuntija on paikalla siksi, että kuusi halutumpaa ei ehtinyt?
[3] Mielenkiintoinen eettinen ongelma, joka tulee osin myös dokumenttitaiteen ulkopuolelta: Herzog matkaa jumalan selän taakse, palkkaa paikallisia juoppoja örisemään ja myy sen katsojille alkuperäisasukkaiden ikiaikaisena menona. Herzog siis tietää paremmin, mikä on näistä ihmisistä ja heidän kulttuuristaan se todellinen totuus, hypertotuus. Ehkä Klaus Kinski oli sittenkin oikeassa… Koska tämä on alaviite ja siksi vapaaehtoista suorittamista hypoteettiselta lukijalta, lainaan pitkälti toisaalle kirjoittamaani tekstiä:
Ei tarvitse olla mikään Werther omatakseen huokoisen mielen. Tajunnan käymistilassa merkityksestä kamppailevat oletettu valhe ja oletettu totuus. Välillä kirkas propagandakin humahtaa sisään vain pyrkiäkseen myöhemmin pintaan omaksuttuna mielipiteenä.
Tästä minulla on esimerkki. Pidin pitkään Werner Herzogia luomakunnan moninaisuuden ymmärtäjänä, virheettömänä maailmankansalaisena. Minulle hän pystyi samaan aikaan toimimaan korkealla älyllisellä tasolla ja säilyttämään lapselle ominaisen välittömyyden ja viattomuuden suhteessa tutkittavaan maailmaan. Nämähän usein kumoavat toisensa.
Jotain muuttui, kun luin Klaus Kinskin kirjoittaman omaelämäkerran Tarvitsen rakkautta useampi vuosi sitten. Siinä Herzogin luottonäyttelijä haukkuu Herzogin pelkäksi hyväksikäyttäjäksi, joka egoistina ei piittaa kuin elokuvistaan ja pyyhkii persettään kantilaisilla imperatiiveilla ihmisen ensisijaisuudesta.
Tiedän, että Kinski oli todistetusti mielenvikainen primadonna, jonka kirjakin taitaa olla vain muita varten pystytetty spektaakkeli, mutta murhaavaa kritiikkiä en ole pystynyt painamaan mielestäni. Nykyään Herzog-kuvassani on Kinskin muotoinen särö. Ehkä Herzog ei olekaan niin vilpitön. Ehkä hän onkin kuin villin lännen friikkisirkuksen isäntä, joka karismansa turvin kykenee peittämään todellisen minänsä — tai töidensä todellisen luonteen.
Aina silloin tällöin yritän potkia kiveä kengästä palaamalla Herzogin Kinski-dokumenttiin Rakas viholliseni, joka on kuvattu noin vuosikymmen Kinskin kuolemasta ja reilu vuosikymmen viimeisestä yhteisestä elokuvasta Cobra Verde. Siinä vakuutellaan ystävyyttä ja katkaistaan huhuilta siipiä; tuntuukin, että Herzogia käsiteltäessä aina ensimmäiseksi on syytä mainita, että hänestä liikkuu paljon keksittyä.
Eri asia on tietysti se, paneeko elokuvaohjaaja pahakseen jaettua kuvaa hänestä arvoituksellisena henkilönä. Tai ehkä koko kysymys on naiivi, sillä mikään ei synny itsestään. Vielä harvemmin syntyy poikkeuksellinen taiteilijakuva ilman heidän jonkinasteista osallistumistaan. Kyynikko puhuisi mediaimagon hallintastrategioista, ja tämän syötin imaiseva redusoisi idolinsa laskelmoivaksi huijariksi — raivolla, jollaiseen kykenee vain itsensä petetyksi tunteva entinen fani.