Roger Ebertin muistokirjoituksista selväjärkisin oli Eileen Jonesin Lugeria povarissa kantava polemiikki satiiriseen NSFWCORP-verkkolehteen. En tarkoita, että vastikään kuolleen ylitse marssiminen olisi sinänsä kunniakasta ja ihailtavaa (vaikka kuolleille olemme velkaa vain totuuden, totesi Voltaire), mutta Ebertistä julkaistu tekstimassa oli sen verran yliampuvaa, ylisentimentaalista ja liioittelevan kanonisoivaa, että tarvittiin joku tasapainottamaan tilanne. Tarvittiin muutakin kuin amerikkalaisen markkinamiehen oksentamaa imelää suklaata – vaikka sitten rujommalla counter– tai alternative-leimalla.
Jonesin ansiokasta tekstiä en lähde kokonaisuudessaan referoimaan, mutta lainaan sen kulttuuri- ja yhteiskuntakriittiset pointit tekstini selkänikamiksi. Jonesin komppi tai kompin muodostava laajempi kulttuurillinen kaikupohja on tuttu NSFWCORPia sekä eXilea ja eXiledia lukeneille. Tästä lukuohje. Nyky-Amerikka on tylsä ja lattea mesta. Ketä tahansa arvostetaan, kunhan hänen arvonsa voidaan näyttää Excel-taulukossa toteen. Beigekratia pitää valtaa. Rosvoparonit ovat ostaneet keskeiset instituutiot, joihin ei tosin olla luotettu sitten 60-luvun. Valtiojohtoisen vertikaalisen sensuurin sijaan massojen horisontaalinen sensuuri mykistää toisinajattelijat ja purevan satiirin mahdollisuuden.
Ebert oli suosittu, koska hän oli tällaiselle maailmalle hyvä edusmies: Turvallisen mitäänsanomaton baby boomeri, joka peri asemansa vanhoissa instituutioissa olemalla mies ja olemalla mies oikeassa paikassa. Hänen arvostuksensa pohjautui hänen vanhaan televisio-ohjelmaansa Gene Siskelin kanssa ja kykyynsä tuottaa syndikoitavaa eli useissa lehdissä julkaistavaa tekstiä. Lyhyesti: Hänelle maksettiin hyvin. Lisäisin, että Ebertin on 2000- ja 2010-luvulla pitänyt pinnalla vilkas fani- ja markkinointiverkosto, joka on taktisesti sijoittanut noin jokaiseen Wikipedian elokuva-artikkeliin lainauksen Ebertiltä, ikään kuin jonkun jenkkisenttarin peukut läpi katosta -slogan olisi elimellinen tieto ja ansaitsee tulla painetuksi paraatipaikalle globaalissa tietosanakirjassa. Linkkaus on helppo tehdä. Lähes kaikki Ebertin arviot löytyvät hänen kotisivuiltaan.
Kuten Jones toteaa, Ebertillä tuskin oli mielipidettä, jota hän ei olisi päässyt maksua vastaan julkaisemaan. Hän oli yhden miehen kritiikkitehdas, joka oli kaikkialla kuin klooniarmeija. Sanottakoon, että Ebertin aktiivisuuden verkkorintamalla selitti se, että syöpä vei hänen leukansa ja puhekykynsä 2006. Blogista ja sosiaalisesta mediasta tuli hänen keinonsa kommunikoida muun maailman kanssa, ja viikatemies kintereillä ajoi hänet julkaisemaan runsaasti mielipiteitä muistakin aiheista kuin elokuvasta.
“Pahamaineisin” tästä oheistuotannosta, onhan kyse nettimaailmasta, on luultavasti hänen esseensä, jossa hän kiistää videopelien arvon taidemuotona. Kun Ebert kuoli samoihin aikoihin kuin BioShock Infinite ilmestyi, pelinkehittäjä Cliff Bleszinski (jonka pääpelissä Gears of War muukalaisia ampuu moottorisahakonekiväärillä karheaääninen muskelimies, jolla on durag ja laattamainen partalaikku kuin Unknown Pleasuresin merkkipulssigraafin fotonegatiivi) kommentoi: “On hieman aavemaista, kun samaan aikaan menehtyy Ebert ja ilmestyy BioShock Infinite, todellista taidetta pelimuodossa.” Nähdäkseni tämän rinnalla Jonesin teksti on kaukana kuvienraastamisesta tai möläytyksestä, vaikka en vieläkään oikein käsitä, mitä CliffyB ajoi takaa. Paavali kerkesi kuolemaan ennen kuin Damaskokseen vievä tie oli kivetty? Ebert on haamuna BioShockissa kuin The Lawnmower Man?
Minun on helppo olla samaa mieltä Jonesin kanssa – ja eri mieltä. Ebertin kirjoittama helppolukuinen omaelämäkerta, jonka pohjalta samanniminen viime vuonna ilmestynyt dokumenttielokuva Life Itself on koottu, on kyyneleitä jahtaavista hetkistä huolimatta varsin lattea muuna kuin hagiografiana.
Käyn elämänvaiheet läpi nopeasti:
Chicagolaisen työväenluokkaisen roomalaiskatolilaisen perheen ainut lapsi Roger Ebert (1942–2013) halusi olla lehtimies pikkupojasta saakka. 60-luvun lopulla hän sai elokuvakriitikon pestin Chicago Sun-Times -sanomalehdessä ja loi uransa elokuvaan erikoistuneena kirjoittajana. Hän oli poliittisesti progressiivinen ja avarakatseinen; hän oli kansalaisoikeusliikkeen puolella ja kannatti ammattiliittoja, mistä Yhdysvalloissa on usein tapana päätyä jonkinlaiselle mustalle listalle. Yksityiselämässä hän kamppaili painon ja alkoholismin kanssa. Hän tapasi AA-kokouksessa tummaihoisen Chaz-nimisen naisen, jonka kanssa poikamiehenä viihtynyt Ebert meni 90-luvun alussa yllättäen naimisiin. (Mainitsen ihonvärin, koska “rotujen välistä” liittoa käsitellään dokumentissa.) Suhde kesti Ebert kuolemaan saakka, kuten Ebertin ura kriitikkona.
Ebert tunsi henkilökohtaisesti lukuisia elokuvantekijöitä Herzogista Scorseseen ja käsikirjoitti kolme elokuvaa Russ Meyerille; hän seurasi läheltä amerikkalaisen elokuvan kukoistuskautta mutta oli kiinnostunut myös maailmanelokuvasta. Hän ravasi Cannesissa. 1975 hänet palkittiin Pulitzerilla ensimmäisenä elokuvakriitikkona, mistä hän jaksoi epäilijöitä muistuttaa. 80-luvun lopulla hänestä tuli kollega Gene Siskelin kanssa televisiotähti, kun he keskustelivat, väittelivät ja välillä riitelivät ensi-iltaelokuvista kuluttajia palvelevassa ohjelmassa At The Movies. Aikansa he olivat Yhdysvaltain ja siksi maailman seuratuimmat kriitikot. Sarjasta ja sen peukkusysteemistä – kaksi peukkua ylös: osta lippu; kaksi peukkua alas: jää kotiin – tuli osa populaarikulttuuria, ja sarjasta iso yleisö Ebertin parhaiten tuntee. Taistelu syövän kanssa vei Ebertiltä leuan, kunnes se lopulta uuvutti hänet 4. huhtikuuta 2013. Hän oli kuollessaan 70-vuotias.
Paljon tapahtui, mutta Ebertiltä ei oikein irtoa hyviä anekdootteja tästä kaikesta, eikä hänestä oikein irtoa hyviä anekdootteja. Molempiin kirja ja dokumentti kuitenkin tähtäävät, muotokuvaan Ebertistä elämää suurempana elämää suuremman taiteen puolestapuhujana, joka rakasti ainoastaan elämää enemmän kuin elokuvaa. Molempien parissa odottaa, missä pihvi on. Ebertin charmi lienee siinä, että hän on aina ollut kuin vanha viisas sukulainen, jolta löytyy elämänkokemuksen myötä tarinoita – Ebert tunnetusti kertoi kirjoittavansa arvionsa kuin ne olisivat hyvälle ystävälle osoitettuja kirjeitä. Ja vaikka ne jutut olisivatkin mielenkiintoisia, ne ovat sanitisoituja, sillä konteksti ja puheaktin luonne on ymmärretty. Hyväntahtoinen viisas setä muuttuisi nopeasti vanhaksi törkyiseksi sedäksi, jos hän kertoisi, millaista sikailua jonkun Meyerin elokuvan kuvaustilanne luultavasti oli.
En sano, että Ebert ei olisi kehujen arvoinen. Hän ei vain ole persoonana taikka kirjoittajana niin ainutlaatuinen kuin posketon paisuttelu antaa ymmärtää. Häntä valorisoidaan kuin Susan Sontagia, mutta hän ei ole Sontag; Ebertin kunniaksi on jo pystytetty pronssinen patsas samalla kun RoboCop saa odottaa vuoroaan, ikään kuin siinä haluttaisiin kiusallaan osoittaa vääräksi Sibeliuksen mietelause, joka muistutti marssijärjestyksestä: “Älkää kiinnittäkö huomiota mitä kriitikot sanovat, kriitikoille ei ole koskaan pystytetty yhtään patsasta.” Hän ei sovi hänestä luotuun narratiiviin, minkä Joneskin tekstissään huomioi. On iso varjo, mutta sitä ei haluta tulkita seuraukseksi monimutkaisista tavoista, joilla kaupallinen menestys on ehdollistettu näkemään laadun takeena ja merkityksen antajana, vaikka markkinataloudessa menestyminen mittaa lähinnä markkinataloudessa menestymisen astetta. Kun Yhdysvalloilla kerta on kulttuurillinen hegemonia, onko se ihme, jos Ebert tiedettiin maailmanlaajuisesti ja niin ikään hänen poismenonsa huomioitiin maailmanlaajuisesti? Ei. Sen on oltava seurausta ainutlaatuisesta kyvystä. Etenkin kun häntä fanittavalle yleisölle hän oli ainut kriitikko, jonka he tiesivät.
Varastan tämänkin huomion Jonesilta, mutta tekstin sijaan NSFWCORPin podcastista: Muistovärssyissä kirjoitettiin, kuinka Ebertillä oli runoilijan sielu. Mutta runoilija jäi nimeltä mainitsematta. Mark Ames tarjosi Audenia… Taustatarinan avaaminen veisi liikaa aikaa, joten ohitetaan se. Jonkun kutsuminen runoilijaksi eli sanatyöläisistä jaloimmaksi on klisee, eikä kliseitä ajatella, koska niiden käyttö edellyttää ajattelun ohittamista. Ebertin pisteliäiksi tarkoitettuja kommentteja huonoista elokuvista tarjotaan todistuksena, kuinka hän oli samaa tasoa jonkun H. L. Menckenin kanssa, mutta minäkään en ymmärrä, miten niiden siteeraamisesta saa suurta hupia. Kun lyttäävästä palautteesta kimpaantunut enfant terrible Vincent Gallo kutsui Ebertiä lihavaksi siaksi, jolla on orjanomistajan ruumiinrakenne, Ebert vastasi, että hän voi olla sika, mutta sinä olet silti The Brown Bunnyn ohjaaja. Todellako? Kuka voi väittää, että Ebert voitti sanailun kuin korkeintaan siinä, että hän ei alentunut rautahanskan naamalle heittäneen Gallon tasolle?
Mutta ei Ebertiä, niin kuin ihmistä yleensä, voi syyttää tylsyydestä. Pitää syyttää pakotettua rajausta. Ihminen on usein ihmisenä banaali, ja sellainen on varsinkin tekstien maailmassa elävä ja siellä itsensä luova ja keksivä yksilö, vaikka hänet voisi tuotannon pohjalta kuvitella vaikka millaiseksi tosielämän Teräsmieheksi tai tohtori Lecteriksi. Otetaan esimerkiksi Nietzsche. Biologisena olentona hän oli säälittävä tapaus. Ei häntä pidettäisi järin mielenkiintoisena, ellei hänen yli-innokas natsisiskonsa olisi omatoimisesti ottanut hänen imagoaan hoidettavakseen. Esimerkiksi nämä uhmakkaat ja älykkyydestä henkivät valokuvat Nietzschestä – usein ensimmäinen visuaalinen asia, joka hänestä tulee mieleen – ovat hänen siskonsa lavastamia. Niistä ei tule mieleen äitinsä ja siskonsa kanssa asunut mies, joka takovan migreenin alla oksentaa tuntikausia sankoon tai saa kupan, näkee rääkätyn hevosen ja päätyy hullujenhuoneeseen. Liitä kuvatekstiksi joku hänen aforisminsa, hänen poltetun maan taktiikkansa, ja saadaan liian suuret nyrkkeilyhanskat ojossa uhitteleva Looney Tunes -hahmo, jota kahta vartaloa pidempi pitää käden etäisyydellä ja nauraa. Harva on lordi Byron, Jean Genet tai Hunter S. Thompson.
Jonesin kanssa olen eniten eri mieltä Ebertin roolista. Hän teki hommansa paremmin kuin Jones antaa ymmärtää. Ebert-ilmiön ydin on siinä, että hän oli populistinen, isolle yleisölle ja siksi selkeästi kirjoittava ja asiansa ilmaiseva vallankäyttäjä, joka ei kuitenkaan lakannut seuraamasta elokuvaa taidemuotona tai alkanut kultivoida rasittavan räikeitä ideologisia lukkoja, jotka fanittava yleisö usein yrittää selittää kirjoittajan miellyttäväksi eksentrisyydeksi. Pahimmillaan kirjoittaja muuttuu hiillostuksen alla jänishousuksi, nakkaa savupommin, katoaa ikkunasta ja jättää jälkeensä nauhurin, jossa ystävällisesti pyydetään tutustumaan esseeminään kaunokirjallisena rakennelmana.
Ajatellaan vaikka Pauline Kaelia. Hän on hyvä vertailun kohde siksi, että hänkin oli kirjoittaja, joka vältti kirjoittamasta niin kuin fiiniksi oletetun kriitikon pitäisi kirjoittaa, ehkä siksi, että hänkin tuli työväenluokkaisesta taustasta. Ebert oli kuitenkin lähempänä klassisempaa vasemmistolaista ihannetta – pyrkimystä autonomiaan koulutuksen avulla. Elokuva on kaikille, ja siksi elokuvasta pitää kirjoittaa kaikille.
Elokuvaa tosissaan harrastavat cinefiilit varmasti pitävät Kaelia Ebertiä parempana kriitikkona. Tai ainakin tällainen on tavallinen hierarkia. Tutun mantran mukaan Kael on joko yksi tärkeimmistä ellei tärkein sodanjälkeisen ajan amerikkalainen elokuvakriitikko. Mutta Kael käytännössä käänsi selkänsä Amerikan ulkopuoliselle elokuvalle jo 60-luvulla. Hän ei katsonut kritikoimiaan elokuviaan toistamiseen, sillä hän ei halunnut kokea olevansa väärässä alkuperäisen tuomionsa suhteen. Kansalainen Kanen synnystä kertova kirja on paraatiesimerkki luupäisyydestä: täynnä sepitettä.
Kaelin proosa ei ole niin hyvää, että hänen tuotantonsa – sen sokeista pisteistä huolimatta – voisi ottaa kartaksi elokuvan historiaan. Yksinkertaisia lauseita tuottanut Ebert ei ehkä ollut yhtä vaikuttava kirjoittaja, mutta hän oli merkittävämpi sillanrakentaja ja valmis korjaamaan aikalaistulkintojaan. Ebert löysi uutta ja vanhaa. Ja vaikka hän kirjoitti isolle yleisölle, hän popularisoi elokuvia, joiden suojelusenkeleitä Kaelin kaltaisten kriitikoiden olisi pitänyt olla. Ebertin kirjasarja The Great Movies on hyvä tietopankki, hyvä kartta.
Life Itself -dokumentin lopussa (ja kun Ebert on kuolinvuoteellaan) todetaan siihen tapaan, että ymmärrys elämän rajallisuudesta oli hänen maailmankatsomuksensa. Se piti hänet elämänmyönteisenä, joviaalina ihmisenä ja hänen katseensa olennaisessa, mistä, kuten olen hahmotellut, hänet pitäisi palkita. Tiedätkö montakin arvostettuun asemaan nostettua vanhaa kriitikkoa, joka ei olisi taidemuotonsa kuolemaa manaava äkäpussi, jonka kärräämistä soylent-tehtaaseen hän odottaa itse enemmän kuin yleisö?
Ebertiä kriittisesti käsitelleet tahot ovat kommentoineet hänen maineensa ja sitä myöten hänen vaikutusvaltansa suuruutta, eivät niinkään häntä ihmisenä. Dokumentissa haastateltava, jonka nimen olen jo unohtanut, karjaisee, kuinka Kael voi haistaa paskan, mutta vaikea olisi kuvitella, että tuollainen heitto esitettäisiin summauksena Ebertistä. Paitsi silloin, kun hänestä on tehty olkiukko nimeltä huonon elokuvakritiikin rakenteellinen ongelma, jonka huonompi ja ongelmallisempi kriitikko kuten Armond White tuikkaa tuleen. (Armond White on yksi “Kaelin pojista”.)
Väittäisin, että Ebert hymyili, koska voittajan oli helppo niin tehdä. Hän saavutti käytännössä kaiken, minkä kriitikko voi saavuttaa ja säilytti matkan aikana ainakin jonkinlaisen integriteetin. Luultavasti hän myös jää lajinsa viimeiseksi. Tiedonvälityksen suhteen jatkuvasti pirstaloituvassa nykyajassa hänen mittakaavansa ilmiöksi eli jonkinlaiseksi analyyttiseksi tastemakeriksi voi kasvaa vain vetämällä taideteoksen kritisoinnin gimmick-persoonan läpi, kuten videopelimaailman YouTube-hahmot ovat todistaneet. Toisin sanoen pitää olla henkisesti kitukasvuinen ja vuolaasti lepertelevä hovinarri, joka on onnistunut kiertämään kaukaa angloamerikkalaisen kulttuurin keskisyvätkin kerrokset ja koko sen ulkopuolisen maailman, ettei nostalginen puhe vahingossa sivua muutakin kuin 80-luvun Hollywood-elokuvia ja lastensarjoja. Näiden persoonien populismin ja Ebertin populismin välinen etäisyys on tähtitieteellinen, vaikka sen polttoaineeksi tarjottaisiin samaa kamaa: pyyteetön innostus ja rakkaus lajia kohtaan, toiminnan monetisointi.
Melko varhaisessa vaiheessa tullut ja pitkään kestänyt menestys luultavasti selittää dokumentin kummallisimman piirteen tai pikemminkin häiritsevän poissaolon: Ebert ei näemmä koskaan joutunut taistelemaan kirjoittajan työlle tavallisesti kuuluvan riittämättömyyden tunteen kanssa. Ongelmia oli terveyden ja välillä Siskelin kanssa (mistä dokumentin hauskimmat hetket), ei tekstintuotannon. Kenties televisio-ohjelma – hyvä sisäänheittotuote saada ihmiset tutustumaan esiintyjä-Ebertin lisäksi kirjoittaja-Ebertiin – kasvatti itsevarmuutta. Kun lukijoista ei ollut pulaa, niin mitä sitä valokeilassa surkuttelemaan, että yhden kelvollisen kirjan eteen pitäisi lukea tuhat tai yhden kelvollisen lauseen eteen pitäisi kirjoittaa kymmenen liuskaa. Tuskin joku kitkeränä tyyppinä tunnettu Baudelaire olisi elämäänsä äidilleen itkenyt, jos Pahan kukkia olisi mennyt ruumakaupalla. Miehen muututtua mullaksi aikakirjoihin olisi tallentunut vain leveä virne niin kuin irvikissalla. Samaa metafyysistä paikkaa miehittää Ebertin peukku, joka vei taiteen arvottamisen tähtiasteikkoakin lapsellisemmalle tasolle. (Oli pakko.)