Sananen juonipaljastuksista: American Sniper käsittelee vastikään suomalaisessakin mediassa uutisoidun Chris Kylen elämää. En siksi kiertele hänen elämänsä eli toisin sanoen elokuvan tapahtumia.
Amerikkalaisen 80-luvun toimintaelokuvan muotit ja motiivit eivät ole menneet minnekään. Korni triumfalistinen machoestetiikka, joka muille kuin arkipäivän fasismista huolestuneille mediatutkijoille tuo mieleen lähinnä showpainijoiden He-Man-stuntit, on saanut pintasilauksen WTC-iskujen jälkeistä kyynisyyttä ja “realismia”. Tai mitä siitä – vaatekaapinkokoisista iloisista schwarzeneggereista – oli tallella 90-luvun Neojen ja Crowien jälkeen.
Kathryn Bigelowin kriitikoiden ja katsojien pitämässä The Hurt Lockerissa kehitellään johtopäätöstä sodasta huumeena ja väkivallan miehestä nistinä. Sanomaa ei katsojan tarvitse itse päätellä; se kerrotaan. Älä ymmärrä väärin. Kaukaisten muistikuvien pohjalta pidän elokuvasta, se on intensiivinen toimintajännäri. Mutta pohjimmiltaan huimapäinen amerikkalainen pomminpurkaja tekee työtään Lähi-idässä samasta syystä kuin Tango & Cashin Ray Tango, ja elokuvien uskottavuus on samaa luokkaa. Hyvin leikatusta puvustaan ja osakesalkustaan huolimatta Tango jahtaa konnia Los Angelesin poliisilaitoksen riveissä sen kuuluisimpana jäsenenä. Miksi? “Toiminnan vuoksi, toiminnan vuoksi!” hän vastaa.[1]
Clint Eastwoodin viimeisin ohjaustyö American Sniper – kuusi Oscar-ehdokkuutta, tuotto 333 miljoonaa dollaria kotimaassa – pohjautuu tositapahtumiin tarkkuuskiväärimiehestä nimeltä Chris Kyle (1974–2013). Hän oli lajinsa eliittiä, Navy Seal, joka teki neljä touria Irakissa ja vietti kentällä yli tuhat päivää. Hän ampui niin monta ihmistä ikään tai sukupuoleen katsomatta, että vastapuoli alkoi pitää häntä saatanana ja omat legendana. Hän selvisi hyväkuntoisena kotiin perheensä pariin ja työskenteli eri tavoin vammautuneiden veteraanien parissa. Sitten hänet tappoi ampumaradalle posttraumaattisesta stressireaktiosta kärsivä paranoidi sotaveteraani, joka (tätä kirjoittaessa) tuomittiin vajaa kuukausi sitten elinikäiseen vankeusrangaistukseen.
Elokuvassa Kyleltä kysytään, painavatko tapot hänen mieltään. Hän vastaa: Ei. Hän teki, mitä häneltä odotettiin. Häntä harmittaa jokainen amerikkalainen kuolema, jota hän ei kyennyt estämään. Tämä on yksi hetkistä, joissa Eastwoodin elokuva kaunistelee totuutta. Tekijät eivät halua kuulla tarpeeksi Kyleä itseään, vaikka elokuvan runkona on ainakin näennäisesti hänen omaelämäkertansa American Sniper. Kylelle ammutut olivat Pahuutta edustaneita raakalaismaisia petoja, jotka ryysivät päälle silmämuniin asti huumeissa ja käyttivät tarvittaessa lapsia ja naisia ihmiskilpinä. Heidän ampumistaan hän rakasti. Hänellä oli hauskaa, hän jaksaa muistuttaa moneen otteeseen – toiminnan vuoksi! Ellei hänellä olisi ollut lasta ja vaimoa, joka elokuvassa kiperinä hetkinä soittaa Kylelle, hän olisi jäänyt jeesimään omia poikia pidemmäksikin aikaa.
Tekijät, tuotantoympäristö ja/tai yleisö eivät kestä aikalaishyveiden ja -herkkyyden näkökulmasta epäortodoksista käsitystä sodasta. Paradigma vaihtui viimeistään toisen maailmansodan jälkeen, kun mekanisoitunut sota teki sodasta absurdin limaisen teurastamon ja sodan romantisoimisen niin vaikeaksi massakulttuurillisena joukkohulluutena, että nykypäivänä toisin ajatteleva tolkun ihminen edustaa lähinnä ylivoimaista hyökkäävä puolta, jolle ilman, meren ja maan herruus tulevat avaimet käteen -periaatteella.
Hahmona Kyle muistuttaakin enemmän jonkun Eastwoodin itsensä esittämää mystis-myyttistä western-hahmoa, joka kiviseksi naamioksi estetisoidun stoalaisuutensa alle kykenee peittämään sen, saako tappaminen hänen munansa kovaksi vai tekeekö siinä mies vain välttämättömän. Kyleä esittävä Bradley Cooper ei suoranaisesti ole Buster Keaton, mutta parkkiintuneen sotahullun sijaan hän on kuin (niin ikään mystifioitu) Rooman legioonan sotilas, joka kutsuttuna jättää kuokan peltoon ja lähtee sotaan – ja palaa sotareissun jälkeen kuokan varteen. Toisin sanoen hänestä on tehty vaatimaton Simo Häyhä, joka pakotettuna tuijottaa paholaista silmästä silmään, mutta mikään Kylen toimintaelokuvan näpäytyksin kirjoitetussa kirjassa ei kerro vaatimattomasta luonteesta tai sotilaan urasta kohtalona.
Hypoteettinen lukija on luultavasti nähnyt Full Metal Jacketin ja muistaa sen sotilaskoulutusjakson. Samat painotukset kehon ja hengen rääkistä Kyle kertaa kirjassaan, mutta sen sovitusta ei pitäisi toteuttaa kubrickmaisena kylmänsiniseksi värikoodattuna painajaisena vaan Kellopeliappelsiinin Alexin euforisina näkyinä väkivallasta idolina. Kun koulutusvaiheessa Kyleltä lyödään molemmat silmät mustiksi ja kun tajuttomaksi kuristaminen on Navy Sealien versio piirakka naamaan -gagista, pojat siinä vain ovat poikia. Ei kukaan vetäydy vessaan nielemään kiväärin piippua, eikä kukaan uskaltaisi käydä käsiksi kouluttajaan. Eastwoodin elokuvassa koulutusjakso tapahtuu kuin se olisi rankemman laihdutusrealityn kuntoilumontaasi.
Amerikkalaiset arvostavat valehtelevia elokuvia, Jonathan Rosenbaum huomioi lähes 20 vuotta sitten esseessään List-O-Mania. Siinä hän kritisoi American Film Instituten valintoja suuriksi amerikkalaisiksi elokuviksi (“korni hittiparaati”) ja lisäsi perään oman varjokaanoninsa. Monen tekstin pointin suhteen olen eri mieltä, mutta en ole saanut mielestäni Rosenbaumin mainintaa valehtelevista elokuvista. Siinä on samaa resonanssia toisen klassikon kanssa: Kurt Vonnegutin mukaan merkittävillä teoksilla on vaarana tiivistää historiaa ja muuttua dominoiviksi myyteiksi – paljastaviksi, pelottaviksi totuuksiksi meistä ja elämästämme. Siksi aikalaiskriitikoilla on tapana sivuuttaa kestävät teokset – teoksia ”löydetään” myöhemmin, koska aikalaisreseption silmäkoko oli liian suuri – ja suosia jotain helpompaa.
Nuoret miehet rakastavat sotaa ja vanhat miehet rakastavat sotaa heissä, toteaa tuomari Holden Blood Meridianissa, Cormac McCarthyn kirjallisessa grind house -sovituksessa Raamatusta ja lännenmyyteistä. Toisin kuin räiskintäpelit, Homeroksen tarinat ovat aitoa väkivaltapornoa. Niissä kertoja kiihottaa itseään ja kuulijoitaan sodan kauneudella luetteloimalla aseita ja aseiden puhkomia ruumiinosia, mutta Homeros on nähdäkseni korkeaa taidetta. Nyt kun on harvinainen lähdemateriaali, jonka kirjoittaja – kuin junttiversio Ernst Jüngerista, patriootti ja jumalan cowboy Teksasista, Simo Häyhä bastardisoituna Action Man/Kapteeni Amerikka -figuurina – ei omien sanojensa mukaan välittänyt, mitä muut hänestä ajattelivat, niin eikö teosta voisi sovittaa siinä olevien äänenpainojen mukaiseksi?
Hulluksi jo vuosikymmeniä sitten leimattu John Milius olisi luultavasti ainut elävä amerikkalainen elokuvaohjaaja, joka kykenisi sovittamaan Kylen tarinan totuudenmukaisesti. Milius nimittäin jakaa Kylen manikealaisen näkemyksen maailmasta. Hänelle, niin kuin Kylelle, koti, uskonto ja isämaa eivät ole pelkkiä sanoja. Kylen Navy Seal on bad-ass niin kuin Miliuksen Conan-barbaari tai Red Dawnin Ahmat, lukion urheilumaskotin mukaan nimetty vastarintaliike.
Monien toimintaelokuvien tapaan myös American Sniperissa on klassinen kahden pomon rakenne, joka on tuttu esimerkiksi Indiana Jonesista. Kylen ensimmäinen pomovastustaja on Irakin driller killer, joka pitää kortteleita valtansa alla. Hektisessä kohtaussarjassa Dahmer poraa lasta päähän – rangaistuksena vasikoineelle perheelle – samalla kun Kylen on saartanut loppupomo, Irakin Jason Bourne, sniper hänkin. Myöhemmin käydään kuin Hannibalin keittiössä, kun poramiehen sadismikammiossa katosta roikkuu silvottuja ruumiita.
Kylen pimeä kaksoisolento ampuu tarkasti kiväärillä, parkouraa karkuun halki kattojen ja saa yössä puhelinsoittoja tietoverkkonsa jäseniltä. Soiton jälkeen hän reagoi kuin jahtiin valmistautuva Rambo. Takaapäin kuvatussa nopeassa otoksessa hän pukee huivin kuin Rambo bandanan, avaa asekaapin, lataa aseen, kävelee pois kuvatilasta ja paljastaa seinällä olevan flyerin, villin lännen etsintäkuulutuksen, jossa Kylen ampumisesta luvataan iso rahapalkkio. Tematiikka “toimii”, kuten hyvä elokuvakriitikko asian ilmaisisi. Ennen ammattisotilaaksi ryhtymistä Kyle halusi olla cowboy.
Kyle jahtaa ampuvaa-ja-pakenevaa Dark Kylea usean tourin ajan, ja tämä on pian hänen syynsä olla Irakissa. En pilaa kertomalla, kuinka hänet elokuvan moneyshotissa otetaan hengiltä, mutta kyllä siinäkin hyökkäys on paras puolustus. Lopputulos on niin vaikuttava, että jotkut elokuvan nähneet amerikkalaiset menivät oikopäätä Twitteriin ilmoittamaan, kuinka hekin tahtovat ampua “rättipäitä”. Ei se ole outoa käytöstä. Kyle päättää liittyä armeijaan, kun television uutislähetyksessä kerrotaan Nairobissa räjäytetystä Amerikan suurlähetystöstä. Media on rekrytointityökalu.
American Sniper vaikuttaa nopeasti tehdyltä (miten näin isossa elokuvassa voi olla niin ilmeinen muovivauva?), mutta Eastwoodin elokuvat ovatkin usein konstailemattomia. Yli kaksituntisessa elokuvassa on paljon tavaraa, niin kuin lapsuudesta kuolemaan kestävältä biopiciltä voi odottaa. Rösöisesti loikkivat kohtaukset ovat välillä kuin välähdyksiä, mikä tuo mieleen Kylen kirjan lyhyiden anekdoottien kokoelmana. Kylen raskaana oleva vaimo alkaa synnyttää autossa, ja sitten pidetään lasta sylissä sairaalassa; Nairobissa räjähtää, ja seuraavaksi Kyle selaa esitettä ja miettii asevoimiin liittymistä.
Voi ajatella kuin Whiplashin kohdalla: Molempien elokuvien mielenkiintoisin sisältö on aktiviteetti, joka on suoraan jännittävää seurattavaa. Rumpali hakkaa rumpuja lihaskrampin tuolle puolen samalla kun opettaja karjuu vieressä; vaihtoehtoja mielessään kelaava Kyle seuraa kiikarikiväärin läpi lasta, jolla on ehkä hallussaan räjähde, jonka hän on ehkä menossa räjäyttämään jenkkisotilaiden eteen. Sniper, niin kuin rumpali, niin kuin The Hurt Lockerin pomminpurkaja, niin kuin Pelon palkan nitroglyseriinirekan kuski, niin kuin kaahaavan huumerekan eteen revolverinsa kanssa astuva ja valtuutensa ylittävä Tango, on juoniteknisesti ladattu rooli. Jos katsojan on tarkoitus sympatisoida sniperia, niin kuin valkoisen länsimaalaisen Kyleä American Sniperissa, sniper on näkymätön kostaja, jonka molemmat attribuutit pistävät yleisön tuulettamaan: että hän ampuu kaukaa turvasta, että hän ampuu barbaareja. Jos sniperia on tarkoitus vihata, niin kuin valkoinen länsimaalainen vietkongia Full Metal Jacketissa, kenenkään muun kuolemaa ei manata yhtä paljon.
Ehkä olen lukenut aiheesta tarpeeksi. American Sniperin juonelliset ja temaattiset painotukset eivät tule yllätyksenä, mutta koska se rullaa hyvin ja etenee koko ajan johonkin suuntaan ainakin jollain tasolla, se ei toisaalta myöskään pitkästytä. Esimerkiksi tämä kuljetus on tuttu: Tourien välissä kotona Kyle on hermokimppu, jonka verenpaine on katossa. Elämä rintamalla on ehdollistanut hänet huomioimaan kaiken ympärillään, sillä sodassa kaikki voi tappaa. Moodia ei voi kääntää off-asentoon.
Kyle esimerkiksi reagoi vahvasti äkillisiin ääniärsykkeisiin, mutta elokuva antaa Kylen tilasta vakavamman arvion kuin hän itse. Painotus on kenties siksi, että elokuvan sota on elokuvan sota (enemmän helvetin pätsi) eikä kirjan sota (tila toteuttaa miehen yli-ihmisfantasia), ja siksi sen pitää painaa jäljet syvään, vaillinaisena varoituskylttinä katsojalle ja kulttuurille kuin Jackass-jaksoa edeltävä disclaimer: Mitä näet, älä ihaile ja siksi toista perässä ainakaan heti. Journalisti David Finkelin parin vuoden takainen tietokirja Thank You For Your Service käy läpi sodasta palanneiden rikkoutuneiden ihmisten arkea, jota jaksottavat migreenit, muistihäiriöt ja heikentynyt impulssikontrolli. Oireet ovat seurausta aivojen tärähdyksistä.
Elokuvassa nähdään useita kuolemia[2] – kerran peräkkäiset tapot on leikattu irvokkaaksi liukuhihnamaiseksi suoritteeksi kuin Alan Clarken Elephantissa – mutta Kylen kuolema skipataan. Syyksi on kerrottu lähiomaisten toiveiden kunnioitus, mutta nähdäkseni kohtaus olisi ollut liian riskialtis ja kääntynyt elokuvan tarkoitusperiä vastaan, tehnyt siitä moraalia opettavan luennon. Yhtä hyvin elokuva olisi voinut loppua sananlaskuun: “Älä kadehdi väkivallan miestä äläkä hänen teitänsä omiksesi valitse.” On syytä muistaa, että American Sniper on amerikkalainen tunnustus amerikkalaisille sotilaille hyvästä työstä. Kunnioitus taideteoksen muodossa on yksi tapa maksaa takaisin sotilaan uhrauksista. Kylen kohtalon tietäessä etukäteen American Sniperissa on samanlainen loppuun ladattu raskas sävy kuin Lincolnista kertovassa tarinassa. Voi yrittää pyristellä vastaan, mutta vääjäämättä saapuu hetki, jolloin Abraham lähtee teatteriin Boothin ammuttavaksi; tulee hetki, kun Chris vilkuttaa viimeisen kerran vaimolleen ja lähtee ampujansa kanssa ampumaradalle.
Keskittymällä arjen suorittamiseen, niin kuin kirjassaan tekee Kyle, jonka kaltaiselle toiminnan miehelle politiikka oli pellejen puuhaa ja ylemmille oli siirretty vastuu sodan tarkoitusperistä, Irakin sotaa ei tarvitse huomioida poliittisena vikatikkinä (mitä republikaani Eastwood varmasti arvostaa). Kyle oli kuin Platonin utopian sotilas: Kuin kuuliaiseksi koulittu taistelukoira, joka odotti isännän hyökkäyskäskyä. Stahanovilainen puurtaja, joka tarvittaessa laskeutui Navy Sealin myyttiseltä korokkeelta auttamaan perusgrunteja selviytymään hengissä. Mutta tuollainen uhraava asennoituminen ja kuri jäseniltä kai edeltää moitteettomasti toimivaa laitosta, olkoon laitos mikä tahansa.
Amerikkalaisilla ei ole samanlaista historiallista painolastia kuin eurooppalaisilla, ja siksi he voivat vilpittömästi tehdä elokuvan sotilaan hyveestä – käskyjen noudattamisesta. Meillä siihen vastattaisiin siteeraamalla Eichmannin oikeudenkäyntiä ja muita asiakirjoja, jotka selittävät totalitaristisia järjestelmiä. Yhteinen nimittäjä on käskyjärjestyksen seuraaminen. Oman roolin sokea pelaaminen ei pelasta omaa sielua. Amerikassa, ehkä? Mutta heillähän ei ole edes perisyntiä.
[1] The Flop House -podcastin Tango & Cash -jakso on monessa mielessä – tämä tekstin suhteen, eheän mielenterveyden suhteen – olennainen.
[2] Muokkaus jälkikäteen: Tässä luki alun perin “kymmeniä tappoja“, mutta se luo mielikuvan ruumisluvusta, joka kasvaa jonnekin viidenkymmenen paikkeille.