Laajakuva jatkoi vuonna 2014 voimakkaasti  127 uuden tekstin voimalla. Sivun ulkoasu uudistui, ja uuden koodin avulla sivulle saatiin mobiilinäkymä, haku ja vaikka mitä muuta. Juhlistamme jälleen vuoden päättymistä julkaisemalla toimittajiemme valinnat vuoden 2014 elokuvatärpeiksi. Jokainen osallistunut toimittaja on tehnyt vapaavalintaisen listan vuonna 2014 kansainvälisesti tai Suomessa ensi-iltansa saaneista suosikkielokuvistaan. Listoissa on mukana linkit, jos elokuvasta on teksti Laajakuvassa. Kahta poikkeusta lukuunottamatta listojen yhteydessä on myös uusia tekstejä elokuvista, joita ei aiemmin ole lehdessä käsitelty. Tämän artikkelin myötä haluamme toivottaa lukijoillemme hyvää tulevaa elokuvavuotta 2015!

CLOUDS OF SILS MARIA

clouds-of-sils-maria (1)

Juliette Binochen esittämä näyttelijätär epäröi tarttua samaan näytelmään, joka käynnisti hänen uransa 20 vuotta aiemmin, sillä tarjolla olisi nyt luonnollisesti epävarman vanhemman naisen rooli. Useimmiten luonteva, mutta joskus liialliseen yrittämiseen sortuva Kristen Stewart näyttelee teatteritähden assistenttia. Binochen ja Stewartin valkokangaskemiat ovat hyvin kohdallaan ja sukupolvien välistä dialogia onkin ilo seurata.

Sodankylässä viime kesänä vierailleen Olivier Assayasin ohjaama ja käsikirjoittama Clouds of Sils Maria on kunnianhimoinen elokuva näyttelemisestä, sekä ajan kulumisen vääjäämättömyydestä. Sen asetelma tuo mieleen Ron Harwoodin, elokuvanakin tunnetun näytelmän The Dresser, jossa pukija yrittää pitää vanhenevan Shakespeare-näyttelijän kasassa. Molemmissa teoksissa teatteri ja todellisuus punoutuvat yhteen mieleenpainuvalla tavalla. (Petri Penttinen)

Petri Penttisen valinnat:

–––––

WINTER SLEEP

WinterSleep

Nuri Bilge Ceylanin reilusti yli kolmetuntinen Winter Sleep kahmaisi tänä vuonna Cannesissa Kultaisen palmun. Hyvin monien keskustelujen ehdoilla etenevä elokuva alkaa, kun sen päähenkilön, hotellinomistaja herra Aydinin, auton ikkuna rikotaan kesken ajon. Tekijäksi paljastuu hänen omistamassaan talossa asuvan perheen lapsi. Tämän myötä Aydinille alkaa selvitä, että kylässä ei pidetä hänen tavastaan puuttua muiden asioihin, mutta lopulta sysätä vastuu muiden niskoille. Ylimielisesti muihin suhtautuva Aydin joutuu tämän jälkeen kohtaamaan oikeastaan kaikki hänen elämässään läheisesti mukana olevat ihmiset ja tuntemaan, millaista on olla heidän nahoissaan, kun mies tukahduttaa heidät.

Miehen eläminen omassa norsunluutornissaan tulee upeasti esille elokuvan lukuisissa keskusteluissa, jotka ovat aina rauhanomaisia. Konflikteja nähdään, mutta ne käydään läpi puhumalla. Lopputulokset saattavat kuitenkin satuttaa osapuolia hyvinkin syvältä. Elokuvan valtteihin kuuluu ehdottomasti se, että keskusteluissa tulee selväksi se, miten muut kokevat herra Aydinin, ja miten Aydin itse kokee itsensä. Nämä kaksi eivät kohtaa toisiaan, ja lopulta kumpikaan ei ole välttämättä täysin oikeassa universaalilla tasolla. Hahmon ylimielisyys ja kyvyttömyys lähteä mukaan mihinkään, missä hän voisi epäonnistua tai osoittaa heikkouttaan, kuitenkin purkautuu muiden tuskana, vaikka Aydin ei itsessään ole paha ihminen. Hänen näkökulmansa tilanteisiin ovat tavallaan ymmärrettäviä, mutta muille elokuvan hahmoille ne ovat syyllistäviä ja omaa etua ajavia, vaikkakin periaatteessa hyvin argumentoituja. Oman maailmansa elitistin suurin ongelma onkin kyvyttömyys nostaa ketään samalle tasolle, joten Aydin puhuu ihmisille kuin he olisivat hänen alaisiaan. Tämän takia hänen onkin melkein mahdotonta uskoa olevansa väärässä, vaikka se todistettaisiin hänelle.

Gökhan Tiryakin kuvaus näyttää kertakaikkisen upealta. Lämpimät värisävyt erottuvat edukseen ja etenkin ulkokuviin vangittu pysähtyneisyyden tunne sopii erinomaisesti hahmojen elämiin. Aydinin avioliiton rakoillessa alkavat talven pahimmat myrskyt, jotka rikkovat luonnon muuten niin staattisen rauhallisuuden. Winter Sleep kantaa myös massiivisen kestonsa todella hyvin, sillä sen dialogi on erinomaisen mielenkiintoista seurattavaa, ja monista eri aiheista käytäviä keskusteluja on niin paljon, että elokuva ei jää junnaamaan paikoilleen. – R & A 2014 -festariraportista (Jyri Majuri)

Jyri Majurin valinnat:

–––––

CAMP X-RAY

camp_xray_xlg

Peter Sattlerin Camp X-Ray:ssa vanginvartijat partioivat loputtomia kierroksiaan Guantanamo Bayssa. Kristen Stewartin tulkitsema vartija päätyy jonkinlaiseen perverssiin ystävyyssuhteeseen Peyman Moaadin näennäisesti loppuikänsä paikassa viettävän vangin kanssa. Perverssiä tämä on, koska elokuvassa on jatkuvasti läsnä vangin ja vangitsijan välinen vastakkainasettelu. Ystävyydestä on vaikea puhua kun suhde on enemmänkin kuin omistajalla koiraansa. Loppujen lopuksi kukaan ei opi mitään, vaikka näennäisiä toivon hiukkasia Stewartin lopussa vuodattamissa kyynelissä onkin havaittavissa. Ne ovat kuitenkin petollisia, eivätkä kerro ilosta, vaan surusta, koska hänkin ymmärtää, että mikään ei koskaan muutu: Vartijat jatkavat kierroksiaan koko lopputekstien ajan ruudulla. Tapahtumien keskittäminen tämän suhteen filosofis-psykologiseen dilemmaan edesauttaa elokuvan kestävyyttä, ja toisin kuin esimerkiksi Kathryn Bigelow’n The Hurt Locker, Camp X-Ray toimii varmasti erinomaisesti vielä vuosikausienkin päästä. (Miikka Mononen)

Miikka Monosen valinnat:

  1.  Camp X-Ray (Peter Sattler)
  2. 12 Years a Slave (Steve McQueen)
  3. The Homesman (Tommy Lee Jones)
  4. Gone Girl (David Fincher)
  5. Whiplash (Damien Chazelle)
  6. Bad Words (Jason Bateman)
  7. Obvious Child (Gillian Robespierre)
  8. Horns (Alexandre Aja)
  9. Under the Skin (Jonathan Glazer)
  10. The Guest (Adam Wingard)

–––––

INSIDE LLEWYN DAVIS

Inside Llewyn Davis

“Davis, joka paikoilleen istutettuna on tuomittu seuraamaan muiden etenemistä kuin näyteikkunan mallinukke, on hyvä modernin kokemuksen avatari maailmassa, jossa joka ikinen vastaanottava pinta tuntuu toistavan kaikkialle levinneen sosiaalisen median kilpavarustelua fantasiaminää parhaiten tukevista tilannepäivityksistä. Liikkeen ja jonkin saavuttamisen illuusiota voi iltapuhteeksi rakennella vaikka oikein rajatulla valokuvalla kirjahyllystä tai sarkastisesti ilkkuvalla kommentilla lauantai-illan viihdeohjelmasta.” – Koko arvostelu luettavissa täältä. (Jaakko Kuitunen)

Jaakko Kuitusen valinnat:

  1. Inside Llewyn Davis (Coenit)
  2. Nymphomaniac (Lars von Trier)
  3. The Guest (Adam Wingard)
  4. Maps to the Stars (David Cronenberg)
  5. P’tit Quinquin (Bruno Dumont)

–––––

MYSTERIES OF THE UNSEEN WORLD 3D

Mysteries-of-the-Unseen-World-Poster

Elokuva ei todellakaan ole pelkkä tragedian ja komedian väline. Se on tieteellinen ihme, jolla voidaan osoittaa esimerkiksi muita tieteen ja elämän ihmeitä. Mitä pidemmälle tiede kehittyy, sen paremmin asioita voi havannoida. Siitä syystä tekninen edistyminen on muita elokuvan muotoja tärkeämpää juuri dokumenttielokuvalle. Kiistämättä vuoden suurin elokuvakokemukseni oli National Geographicin tuottama dokumentti Lontoon tiedemuseon 3D IMAX -salissa, yli neljänsadan neliömetrin kokoiselta valkokankaalta. Lähinnä nauliintuneista kouluryhmistä koostuva kohdeyleisö ei pelkästään päässyt nauttimaan informatiivisesta ja tieteellis-teknisestä state-of-the-art -taidonnäyteestä, vaan käsittämättömän hienoista kuvista ja liikkeestä mikrotasolta Linnunradalle.

Elokuva on jaettu osioihin johtoajatuksenaan asiat, joita ihminen ei kykene näkemään erilaisista syistä. Liian pientä, liian suurta, liian nopeaa, liian hidasta. Ympäristömme ja hengittämämme ilman pienimmätkin partikkelit ja eliöt avautuvat valtavan seinän kokoisina, loisten loisista yksittäisiin atomeihin, joita pikseleiden tavoin voidaan jo liikutella. Toisessa ääripäässä päästään seuraamaan avaruudessa kiertävää maapalloa ja sen graafisesti tilastoitua lentoliikennettä. Hidastuskuvia ja time-lapse-osioita kelailisi mieluusti pidempäänkin, mutta kompakti kolmevarttinen on täyttä asiaa ilman hetkenkään joutokäyntiä. Tehoste-ekspertti Louie Schwartzberg on luonut elokuvaa suuremman elämyksen, joka on ehdoton suositus kaikille matkailijoille. (Jouni Heinonen)

Jouni Heinosen valinnat:

–––––

SOSIALISMI

Sosialismi

“On varsin mahdollista, että sota ei katoa täydellisesti, niin kuin ei orjuuttakaan ole hävitetty täydellisesti.” – Leo Tolstoi

“Sosialismi on koneisto. Siinä ihminen tekee toisesta ihmisestä koneiston osan. Säännöt ohjaavat kaikkea. Ihmisestä tulee sivuseikka. Elävä sielu on otettu ihmiseltä pois.”

Lähdemme hieman nekrofiilisin fiiliksin katsomaan Peter von Baghin Sosialismia. Juuri saman päivän krapulaisena aamuna (loikkaamme kesäkuuhun) elokuva on julistettu jälleen kuolleeksi, digikopiot ovat vain elokuvan varjoja, korkeintaan ruumiita jostakin, jonka valo saisi elämään. Elokuva on kuollut, mutta me olemme sentään elossa, kuta kuinkin näihin sanoihin on loppunut Peterin ja Akin yhteinen hauska sessio, ja niitä ovat saatelleet raikuvat aplodit ja yleisön liikuttunut tila. Vielä saatoimme kuulla jonkun melkein kyyneliin saakka liikuttuneen katselijan sanovan tilaisuudesta poistuvien jonossa, että varsinkin tämä lopetus oli oivallinen. Hyvin sanottu, hyvin lausuttu toveri ja sitä rataa!…

Nyt edessämme on kuitenkin Peter von Baghin Sosialismi viehättävässä pienessä teltassa… digitaalisena kopiona. Mitä pitäisi sanoa tästä mestariteoksesta? Emmekö muka tosiaan nähneet sitä? Emmekö tunteneet siihen kätkeytyvää tunteen hekumaa, noiden huikeiden ajattelijoiden (Pentti Haanpää, Anton Tsehov, Karl Marx, Lumieren veljekset, Thomas “men man” Mann karsittakoon oikeutetusti tältä nimiampumiselta; ei voi enää! Harmi!…) kauaskantoista, inhimillistä ääntä? Emmekö liikuttuneet siinä olevien lainausten viisauksista ja kuulleet sen yleistasolla kuultavaa ääntä, sosialismin ääntä – sen varjopuolien ja onnen puolien veriseen ja hymyilevään historiaan piirtynyttä, ihmisen ja kansakuntien ääntä? Emmekö nähneet lopulta mitään koko elokuvasta, joka kuvasi kansakuntia ja maapalloa yhtä hyvin kuin Henry Miller sanoessaan, että maapallo ja sen ihmiset ovat lopulta yksi plasma, yksi hehkuva piste? Jäikö kaikki tämä meiltä näkemättä ja kuulematta, koska elokuva oli lopulta tällä erää digitaalinen, ei siis elokuvaa lainkaan?

Kollaasitekniikan mestari aina kirjoistaan tuon päivän puheisiin asti, Helsinki, ikuisesti -elokuvan luoja: Sosialismi näyttäytyy tämän mestariteoksen pikkusiskona, jatkona edeltäjänsä, mukaan lukien Oulu-elokuva, huikealle tarinalle. Aihevalinta palana on nyt suurempi: Sosialismin historia. Se täytyy rajata pieneen osaan, kiteytykseen: aloitetaan Jeesuksesta ja lopetetaan tämän päivän kapitalistisen varjon esiintuloon. 2000 vuotta vähän yli tunnin mittaisessa elokuvassa. Mukaan kietoutuvat niin populaarikulttuuri sen kaikkine variaatioineen, kuin klassisemmat taiteet, historian hirviöt ja sen sankarit, kuin myös normaali, usein kadotettu, kirjoittamattomien ihmisten historia. Tämä on elokuva ihmiseltä ihmisille. Tylsimmiksi jäävät jonkun Hitlerin, Stalinin tai Titon kuvaukset kuin ne hetket, kun elokuva kuvaa itse kansaa siinä ajassa jossa se sillä hetkellä on ikuisesti uinut universumissamme, kun kamerat ovat sen siihen vanginneet. Mitä kaikkea vielä unohdinkaan sanoa? (Joonas Nykänen)

Joonas Nykäsen valinnat:

  • Norte, the End of History (Lav Diaz)
  • Home from Home: Chronicle of a Vision (Sung Hyung Cho)
  • Sosialismi (Peter von Bagh)
  • The Salt of the Earth (Wim Wenders, Juliano Ribeiro Salgado)
  • Manakamana (Stephanie Spray & Pacho Velez)
  • Concerning Violence (Göran Olsson)
  • Ballaad maailma heakskiitmisest (Veiko Õunpuu)
  • Sokurovin ääni (Leena Kilpeläinen)
  • The Wonders (Alice Rohrwacher)
  • The Kidnapping of Michel Houellebecq (Guillaume Nicloux)

–––––

VIOLETTE

violette

Näyttelijästä ohjaajaksi ja käsikirjoittajaksi siirtyneen Martin Provostin uusin ohjaustyö Violette on olemukseltaan vahvasti kuvaamansa kirjailijan Violette Leducin (1907–1972) kaltainen: neuroottinen, ahdistunut, hysteerisyydessään paikoitellen vaivaannuttava, suora ja rehellinen. Simone de Beuvoirin avulla esiin noussut kirjailija julkaisi ensimmäisen teoksensa pian toisen maailmansodan jälkeen. Sensuuria koetellut kirjailija käsitteli teoksissaan hyvin kompromissittomasti omaa itseään ja tätä kautta yhteiskunnallisesti piiloteltuja aiheita, kuten naisen seksuaalisuutta, aborttia ja homoseksuaalisuutta.

Kokonaisuutena elokuva muistuttaa monin tavoin ohjaajansa aiempaa elokuvaa Séraphinea, joka puolestaan kuvasi naivistista taidemaalaria Séraphine de Senlisiä koruttomasti, mutta myös sympaattisen ymmärtävästi. Myös Emmanuelle Devosin esittämä Leduc saa hysteerisessä vimmassaan omituisen sympaattisuuden auran, vaikka toivottamassa ja lähes neuroottisessa epävarmuudessa rypevä kirjailija riivaa jokaista auttajaa lohduttomalla huomion ja rakkauden kaipuulla. Itseäänkin kuluttava päähenkilö ei löydä vapautusta omasta itsestään juuri muun kuin kirjoittamisen kautta. Kerronnallisesti Violette tasapainottelee lakonisen merkityksettömien tapahtumien, raivon, epätoivon ja ahdistuksen purkausten ja hetkellisesti armahtavan hiljaisuuden välillä. Se ei juuri tarjoa lohtua, mutta sitäkin syvemmän kuvan nimikkohahmostaan. (Kim Sainio)

Kim Sainion valinnat:

  • Clouds of Sils Maria (Olivier Assayas)
  • Gone Girl (David Fincher)
  • Two Days, One Night (Dardenne-veljekset)
  • Violette (Martin Provost)
  • Boyhood (Richard Linklater)

–––––

NÄIN UNTA ELÄMÄSTÄ

NUE_animaatio_300dpi

Jukka Kärkkäinen ja Sini Liimatainen haastattalevat kuutta suomalaista – miehiä, naisia; keski-ikäisiä, nuoria – joita yhdistää itsemurha. Osa on sitä yrittänyt, toisten läheiset ovat sen tehneet. Yksi heistä lukeutuu molempiin ryhmiin. Tunnin ja vartin ajan kamera nököttää kiltisti paikoillaan pakottaen katsojan keskittymään haastateltavien kertomiin tarinoihin.

Asetelma on yksinkertainen, mutta lopputulos häkellyttävän ravisteleva. Vaietun aiheen karu, määrätietoinen esittäminen säväyttää. Hektisen suorittamis- ja onnistumisyhteiskunnan pyörteisiin syöksyviin tarinoihin sisältyy vahvaa yhteiskunnallista terää, mutta pelkästä sormella osoittelusta ei ole kyse. Syitä itsemurhan hautomiselle löytyy yhtä monta kuin itse tarinoitakin. Empatia nousee tärkeään rooliin. Näin unta elämästä antaa runsaasti tilaa haastateltavilleen ja etenee kuin itsekseen rehellisten kertomusten, osaavan editoinnin ja animoidun tarinan rytmittämänä. Elokuva on kunnianosoitus sille, miten yksikertaisesta toteutuksesta syntyy puhutteleva katselukokemus. Miellyttävä se ei ole, mutta se ei ollut tarkoituskaan. (Ilkka Hemmilä)

Ilkka Hemmilän valinnat: