Tales of the Grim Sleeper on noin parisenkymmentä dokumenttia ohjanneen Nick Broomfieldin viimeisin kaunistelematon teos, mutta aiheensa puolesta – sarjamurhaajan eräänlainen muotokuva – se voisi olla vintagea. Broomfield ohjasi 1992 dokumentin Yhdysvaltain ensimmäisestä naispuolisesta sarjamurhaajasta Aileen Wuornosista siitä näkökulmasta, että moni lipevä opportunisti hyötyi taloudellisesti, kun tämän myrkkypistosta odottavan kummajaisen ympärille kasattiin mediasirkus. Wuornosin surullisen ankea elämäntarina oli kovaa valuuttaa, niin kovaa, että Charlize Theron sai Oscarin esittämällä häntä, päihteiden pöhöttämää monsteria. Wuornosin suomalaissukuinen tausta on pakko mainita, vaikka sitten journalistisen troopin ironiana.
Kymmenen vuotta myöhemmin, kun Wuornosin teloituksesta päätettiin, Broomfield oli jälleen paikalla taltioimassa viimeiset hetket ja laventamassa henkilökuvaa. Vanhempaa dokumenttia yritettiin käyttää oikeudessa mahdollisten väärinkäytösten todistamiseksi, sillä seurantadokumenttina se ei antanut kovin mairittelevaa kuvaa Wuornosin kokemattomasta asianajajasta, joka muistutti enemmän Jerry Garciaa kuin Matlockia. Miesten jälleennäkeminen taisi jäädä “haista paskaan”, jonka todistajan penkille hikoilemaan pistetty asianajaja tokaisi Broomfieldin nähtyään.
Tales of the Grim Sleeperin kohteena on sarjamurhaajaksi syytetty tummaihoinen Lonnie David Franklin (s. 1952). Grim sleeperiksi häntä kutsutaan siksi, että oletettavasti hän murhasi ja raiskasi naisia vuosina 1985–1988, katosi sitten unten maille ja jatkoi 2002–2007. Lonnie (käytän tuttavallisesti etunimeä niin kuin ihmiset dokumentissa) pidätettiin ja vangittiin 2010, mutta käsittely on yhä pahasti kesken. Häntä syytetään kymmenestä murhasta, mutta lopullinen uhrimäärä on arvioitu suuremmaksi, etenkin jos mukaan lasketaan murhan yritykset, raiskaukset ja pahoinpitelyt; syyllisyydestä on vahvaa näyttöä. Uhrit olivat tummaihoisia naisia, usein prostituoituja. Vihlaiseva on dokumentin leikkausvalinta, jossa ensiksi spekuloidaan uhreilla ja sitten siirrytään kaatopaikan jätevuoriin ja lokkiparviin. Lonnie työskenteli roskakuskina.
Wuornos oli taas prostituoitu, joka murhasi tai tappoi miesasiakkaitaan – ei ole täyttä varmuutta, surmasiko hän myös itsepuolustuksena. Molemmat rikolliset ovat omalla tavallaan poikkeavia. Usein amerikkalaisissa medioissa käsitelty sarjamurhaaja on valkoinen mies. Kyse ei ole leimaamisesta (aavistan mitä eräät ajattelevat ja toimin ennakoivasti) vaan siitä, että sarjamurhaajat saalistavat lähes poikkeuksetta oman ihonvärinsä sisällä. Kuoleviin ja katoaviin valkoisiin reagoidaan herkemmin, vahvemmin. Valkoisten sarjamurhaajien korostuminen on valkoiseen enemmistöön kuulumisesta saadun etuoikeuden perverssi muoto.
Dokumentin alku saa kysymään: Eikö mies voinut asiaa vielä halvemmin ilmaista, onko tämä Crank? Googlen karttapalvelulla laskeudutaan avaruudesta Los Angelesin huonomaineiselle seudulle. Mutta kyseessä onkin löytö. Katukuvassa Lonnie puhuu miehen kanssa talonsa edustalla niin kuin Lonnie aina puhui. Googlen kuvausauton snapshot paljastaa muutakin. Taustalla on parkissa pakettiauto, jossa Lonnie valokuvasi uhrejaan. Puhekumppanin Lonnie oli aiemmin palkannut apulaisekseen. Tämä on taloudellista ja kekseliästä kerrontaa parhaimmillaan.
Broomfield on kuin noir-tarinan yksityisetsivä. Tutkimustensa myötä hän ajautuu vääristyneeseen maailmaan. Kartantekijänä toimii Pam, katuelämän ja huumeet taaksensa jättänyt nainen, joka tietämyksensä turvin etsii Lonnien uhreja haastateltaviksi. Tienviitat tulevat Lonnien asunnosta löydetyistä härskeistä alastonvalokuvista. Täyttä Broomfieldia ovat kohtaukset, joissa he Pamin kanssa ajelevat ympäriinsä ja etsivät katutyttöjä. Paljon voisi leikata välistä, mutta jo kuvattua säästävänä tekijänä Broomfield korottaa Pamin pääosaan. (Olen kirjoittanut Broomfieldin estetiikasta.)
Aluksi Lonnien naapurit kieltävät kaiken. Kantautuvat huudot toivottavat Broomfieldin helvettiin. Mutta pian kuullaan tarinoita Lonnien oudoista tavoista. Sitten jo kuullaan suoranaisia rikoskumppaneita. Joku muistaa nähneensä Lonnien käsiaseen ja käsiraudat. Kerran Lonnie hakkasi naisen kadulle. Naapurin miehillä oli valokuvakerho, ja he esittelivät toisillensa katutytöistä otettuja alastonkuvia. On vähän kuin seuraisi suljettua yhteisöä, joka on pakotettu kohtaamaan kollektiivisesti tukahdutetun menneisyyden, kun ulkopuolinen poikkeaa kyselemään.
Juuri ympäristön sosioekonomisen rappion (ja siitä johtuvan moraalisen kadon ja apaattisen ilmapiirin) vuoksi Lonnie kykeni jatkamaan toimiaan niin pitkään. Seudulla on ongelmia huumeiden, rikollisuuden ja työttömyyden kanssa, ihmiset ovat köyhiä ja rikosrekisterit syventävät köyhyyttä entisestään, koska tuomiot sulkevat yhteiskunnan turvaverkkojen ulkopuolelle. Lisätään vielä nihkeä suhde poliisiin, ja ihmiset ovat toistensa armoilla. Osaavana, jämptinä ja kylmähermoisena miehenä Lonnien oli helppo leikkiä tässä lokerikossa patriarkkaa. Hän auttoi muita diilaamalla varastettua tavaraa ja palkkasi paikallisia miehiä rassaamaan autoja. Terävistä kulmista huolimatta Lonnie oli niin hyvän tyypin maineessa, että miehet voivat vain toistella lausetta: Lonnie oli Lonnie. Lonnie teki mitä Lonnie teki. Mutta että Lonnie tappoi?
Toisin kuin Wuornosin kohdalla Broomfield ei pääse haastattelemaan Lonnieta eikä oikein ketään muutakaan, joka olisi virallisesti mukana tapauksen käsittelyssä. Selityksenä Broomfield näyttää muutaman haastattelupyynnön torjuvan sähköpostin, mutta hän ei harrasta aiemmissa dokumenteissa nähtyjä gonzo-stuntteja esimerkiksi hyökkäämällä poliisipäällikön tai pormestarin toimistoon. Tällaisilla tylpiksi jäävillä mutta dokumenttiin jätetyillä yrityksillä hän on usein humoristisesti osoittanut, kuinka vaikea on saada kameran eteen tilivelvollinen ihminen, jolla on asema ja maine varjeltavana, ellei tahojen välillä ole sopimusta siitä, ettei kiperiä kysymyksiä esitetä. Siksi “asiansa osaavat” eli rajoja arvostavat journalistit kyselevät tyhmiä. Lannistuneina he jo tietävät, millaisiin kysymyksiin vastataan.
Dokumentin nimi viittaa implisiittisesti ulkolaidalla seisomiseen: Tarinoita grim sleeperista, joka tässä yhteydessä (kun kohde jää etäiseksi) on käytännössä kuin satukirjan peto tai jokin urbaanin legendan monsteri. Kun kuvan keskellä ei ole sairas yksilö purkamassa tekojaan, niin kuin Werner Herzogin mestarillisessa Into the Abyssissa, niin sitten sen keskellä on sairastava yhteisö. Broomfield ei luo mittatikkua. Siksi on vaikea sanoa, puhuvatko kaikki dokumenttiin löydetyt ihmiset totta Lonniesta tai onko heillä ollut aitoa kontaktia häneen. Mutta tuskinpa he vastoinkäymisistään valehtelevat. Lommot näkyvät.
Amerikkalaisissa rodullisesti värittyneissä keskusteluissa vedetään usein esiin progressiiviseksi tarkoitettu jokerikortti: Mustia on turha syyttää tappajiksi, sillä melkein kaikki yhdysvaltalaiset sarjamurhaajat ovat olleet valkoisia. En keskustelua taikka argumenttia oikein ymmärrä, mutta logiikka on kai se, että myös valkoiset tappavat, ikään kuin rikostilastoiden sommittelu ihonvärin mukaan olisi näissä yhteyksissä paljastavaa kriminologiaa eikä tribalismia.
Tales of the Grim Sleeper tulee kuitenkin esittäneeksi kauhistuttavan ajatuksen. Entäs jos köyhien mustien yhteisöiden sisällä on enemmän sarjamurhaajia, mutta virkavalta ei toimi tapausten löytämiseksi ja ratkaisemiseksi, koska ne ovat “matalan profiilin rikoksia” uhrien matalan sosioekonomisen aseman vuoksi? Broomfield antaa äänen kansalaisaktivisteille. He kritisoivat jo 80-luvulla poliisilaitosta siitä, että grim sleeperin pysäyttämiseksi ei tehty tarpeeksi töitä. Tässä valossa grim sleeper on entistä groteskimpi kutsumanimi. Se tulee murhaajan neljäntoista vuoden tauosta, mutta millä varmuudella hän piti tauon eikä vain syöttänyt ruumiita roska-auton kitaan? Järjestelmä ja yhteisö ne taisivat pitää tauon.
Lonnien oma poika kertoo, kuinka poliisit tiesivät hänen isänsä olevan sarjamurhaaja. Ja he tiesivät pitkään. Hänen annettiin jatkaa, koska hän siivosi katuja saastasta. Lonnie jäikin kiinni melkein vahingossa. Poika pidätettiin rikoksesta, ja pojan dna-näyte mätsäsi murhatusta naisesta löydettyyn näytteeseen. Tulos ei ollut kuitenkaan täydellinen. Pääteltin, että näyte oli joko pojan isän tai pojan enon. Pikaruokaravintolassa siviiliksi pukeutunut etsivä sai vietyä Lonnien puraiseman pizzapalan, ja isä jäi nalkkiin.
Pojan todistukseen isästään poliisien sankarina, niin kuin aika moneen todistukseen, on vaikea luottaa, mutta itse juoruna se selittää kuvatun maailman jäännöksettä. Palaan dokumentin nimeen: Tarinoita. Jos tarinat eivät jo valmiiksi resonoisi, niin ei kai niitä kerrottaisi ja kuunneltaisi. Tarina on kertomisen arvoinen. Tarina trooppeineen on maailman tiivistämistä ymmärrettävään muotoon eikä maailma itsessään. Lonnie vihasi yli kaiken crackia polttavia naisia, koska hänen ensimmäinen vaimonsa oli sellainen, kuullaan kadulla. Broomfield ei selvitä, oliko Lonnie aiemmin naimisissa; tätä tarkoitan olemattomalla mittapuulla. Tarina vai totuus? Totuutena otettu tarina, koska se on niin järkeenkäypä selitys vihan syyksi ja toiminnan motiiviksi. Vaikka se ei olisi totta, sen tietää totuudeksi.
Kun naapurin pidetty tai hiljainen tyyppi paljastuu hirvittävän rikoksen tekijäksi, kontrasti aiheuttaa oikosulun ja keskustelu tukehtuu paradokseihin. “Kaikkien tuntema” ei sittenkään ollut kovin tunnettu, jos hän eli petona muiden katseiden alla. Kukaan ei keskustele kohteesta vaan suhteestaan kohteeseen, ja siksi rituaaliset käsienpesut ovat paikallaan. Tekijän kuvitellun hyvyyden korostaminen ei ole shokin kasvattamista. Siinä selitetään itselle parhain päin omaa sokeutta.
Melkein olen valmis katsomaan sormien läpi dokumentin hieman mysteerisen sävyn ja esimerkiksi lopetusmusiikin, joka on kuin 80-luvun slasherin minimalistinen teema rapin rumpukompilla. Broomfieldilla ei ole ollut tekijänä esteetöntä pääsyä läpivalaisevaan materiaaliin, ja kuten olen maininnut, kyse on tarinoista. Eri juttu on esimerkiksi Ulvilan murhamysteeri. Vaikka mukana on kaiken maailman asiantuntijat ja rikos on pohjimmiltaan yksinkertainen, sävy on kuin Salaisten kansioiden ufo-jaksosta. Tai kuin Mark Wahlbergin esittämän tiedemiehen absurdi tiedekäsitys The Happeningissa: Emme me taida koskaan selvittää ampiaisten katoamista, outoja juttuja tapahtuu silloin tällöin. Kiitos? Mutta jospa tuollainen lähinnä palvelee tekijäänsä. Murha on tyhmä, ruma ja banaali mutta ladattuna jännittävä. Kuin ase.