Sodankylän toisen päivän melskeissä olivat mukana Jens Hattuniemi, Jyri Majuri ja Mikko Lamberg.
Viettelysten ilta (1953)
Torstaipäivä sai alkaa Lapinsuun elokuvateatterissa Ingmar Bergmanilla. Mikä voisi olla virkistävämpää?
Jörn Donner kuvaili Viettelysten iltaa ensimmäiseksi Bergmanin teokseksi, jossa tulevien mestariteosten osaset ovat kaikki paikallaan. Jörkka oli oikeassa. Viettelysten ilta on ensimmäistä kertaa todella katkeransuloista Bergmania, huolimatta siitä että se on viimeisiä joissa tämä katkeruus maltetaan vielä jossain määrin naamioida huumorilla; oikeammin elokuvan varsinainen huumori on ilotonta, eikä se ole tarkoitettu naurattamaan ketään. Naurettavampaa on ihmisyyden tragedia, se kuinka naurettaviin mittoihin yksilö on valmis menemään oman kunniantuntonsa vuoksi.
Sirkusmaailmaan sijoitetussa elokuvassa sirkustirehtööri (Åke Grönberg) käy entisen vaimonsa (Annika Tretow) luona vierailulla ja kaipailee takaisin entiseen avioliittoonsa. Oloonsa yksinhuoltajana tyytyväinen vaimo kuitenkin kieltäytyy. Samalla tirehtöörin nykyinen naisystävä (Harriet Andersson) hyppää sänkyyn paikallisen teatterinäyttelijän (Hasse Ekman) kanssa. Tirehtööri, joka on jo rasittunut tapaamisestaan entisen vaimon kanssa, saa vihiä asiasta, ja asiat kulminoituvat illan esityksessä, johon teatteriväki saapuu katsojien mukana… Kuten Anderssonkin mainitsi elokuvan jälkeisessä lyhyessä keskustelutuokiossa, elokuva on oikeastaan Bergmanin näkemys hänen silloisesta yhteisestä elämästään Anderssonin kanssa. On kiehtovaa miten tarkkanäköisesti ja ei-puolustelevasti ohjaaja oman itsensä näkee, omaa persoonaansa hyvin väkevästi murjoen.
Muitakin teemoja toki mukana on. Esimerkiksi elokuvanteko (sirkus) nähdään temppuiluna verrattuna teatteriin – toisaalta taas teatterinjohtaja (Gunnar Björnstrand) on eräänlainen tirehtöörin kaksoiskuva. Hän on mystisen oloinen mies, joka ylevyydestään huolimatta tunnistaa oman itsensä ja ammattinsa naurettavuuden ja teeskentelevyyden, toisin kuin tirehtööri, joka lihavana ja hikoilevana ei koskaan tajua omaa alennustilaansa. Kaiken kaikkiaan hieno elokuva, vaikkei aivan edellispäivänä tiirailtun Kesän Monikan kanssa veroinen. (ML)
New Chinese Cinema (1988)
Tony Raynsin mestariluokan toisena elokuvana esitettiin ilmaisnäytöksenä miehen itsensä 80-luvun lopulla isobritannialaiselle Channel 4 -kanavalle ohjaama dokumentti New Chinese Cinema. Se esittelee Kiinan viidennen ohjaajasukupolven tärkeimmät nimet sekä vaihtoehtoisen että mainstream-elokuvan parista. Pieni teltta keräsi kiitettävästi väkeä, vaikka samaan aikaan muissa esityspaikoissa pyörivät runsaasti yleisöä houkutelleet Viettelysten ilta ja Gremlins.
Raynsin itsensä mukaan hän olisi halunnut keskittyä pelkästään valtiota kritisoiviin ja rajoja rikkoviin ohjaajiin, kuten Zhang Yimouhun ja Chen Kaigeen. Kuitenkin kuvauslupien ja arkistomateriaalien käyttöoikeuksien saamiseksi hänen oli kuvattava myös mainstream-elokuvan tekijöitä. Rayns paljasti, että lopullisessa editoinnissa hänellä oli vapaat kädet, joten pääpaino pysyy tietyissä ohjaajissa, ja kassahittitehtailijoiden haastatteluista nähdään vain pätkiä, joissa he kertovat tekevänsä hieman erilaista elokuvaa ja joutuvansa useampiin kompromisseihin. Mielenkiintoisena seikkana todettakoon, että nämä dokumentissa esitellyt kassahitit ovat lähes mahdottomia löytää nykypäivänä kotikäyttöön länsimaissa, kun taas lähes kaikki viidennen sukupolven arvostettujen ohjaajien työt ovat suhteellisen helposti saatavilla. Tästä kertoo myös se, että Sodankylässä esitetyistä 80-luvun kiinalaiselokuvista oli kaikista tarjolla suomalainen filmiprintti.
Dokumentin rakenne on hyvin tavanomainen televisiokanavalle tehdyksi 50-minuuttiseksi katsaukseksi. Ensin kertoja selittää faktoja esimerkiksi siitä, miten Kiinan elokuvateollisuus on muuttunut 80-luvun alun jälkeen, ja sitten haastatellaan jotain dokumentissa esiintyvistä ohjaajista, jonka jälkeen näytetään pätkiä kyseisen ohjaajan töistä. Mitään erityisen mullistavaa se ei tarjoa, mutta Raynsin mestariluokan muiden näytösten lomassa se toimi mukavana kuriositeettina – etenkin kun sen saatavuus ei ole sieltä parhaimmasta päästä. Esitetty digitaalinen printti oli luvattoman heikkolaatuinen, mutta paremmalla laadulla tätä tuskin tulee ihan heti missään näkemään. (JM)
Target (2011)
”Kaikki onnettomat ihmiset ovat samanlaisia, jokainen ihminen on onnellinen omalla tavallaan.” Aleksandr Zeldovitš kääntää Leo Tolstoin Anna Kareninan lauseen omalla tavallaan. Targetissa joukko lähitulevaisuuden moderneja, menestyviä ihmisiä matkustaa kohti Targetia, etsiessään ikuista elämää, toiveenaan dominoida elämän viimeistä hallitsematonta puolta, kuolemaa. Miksi? Oikeastaan vain siksi, että he pystyvät siihen. Kaikki muu on jo saavutettu vuonna 2020, joten miksei myös ikuinen elämä?
Zeldovitšin synkkä tulevaisuuden kuvaus on täyteen dipattu venäläiseen kirjallisuuteen, elokuvaan ja yhteiskuntaan, joita en voi kuvitellakaan ymmärtäväni yhdellä katsomalla tai ilman laajempaa tutkimusta. Mutta, siitä huolimatta Targetia katsoessa tuli vahva tuttuuden tunne. Aivan kuin katsoisin joka ikistä 2000-luvulla tehtyä toimintascifiä suoraan Hollywoodista. Anteeksi naiiviuteni, mutta kun luin ohjelmaluettelosta ”venäläinen scifi”, odotin jotain muuta. Iron Skyn innovatiivisuudesta olisi pitänyt ottaa opiksi. Olen nähnyt tämän jo aiemmin ja monta kertaa.
Kauniita ihmisiä, näennäisen kauniissa, virtaviivaisessa ja dynaamisessa maailmassa, joka kuitenkin hitaasti mutta varmasti vaipuu nihilismiin. Kun kuolema, ultimaattinen deadline ihmiselle on päihitetty, mitä väliä on enää millään, kuten rakkaudella? Voisitko oikeasti rakastaa jotakuta ikuisesti, kuten populäärikulttuurimme jatkuvasti hokee? Tärkeimpänä mittarina maailman muutokselle toimii erään päähenkilön keksimä laite, joka pystyy mittaamaan jokaisen asian: kännykän, tuolin tai ihmisen hyvän ja pahan tasapainon.
Targetin lähtökohdissa olisi ollut aineksia paljon enempäänkin. Eksistentialistisessa kriisissä vellominen on aina yhtä mukavaa ja kiva aihe, mutta minkä voi kun ulkokuori näyttää rumalta. Jylhät tulevaisuuden rakennelmat eivät tehneet minuun minkäänlaista vaikutusta ja viimeisen niitin naulasi arkkuun kolmiodraama, jonka pitää totta kai korostaa moraalista ja tunteellista rappiota, jonka kuolemattomuus tuo mukanaan, mutta tässä vaiheessa mietin, että tylsää, lopu jo. Söisitte edes perunoita ettekä vain panisi. (JH)
Olaf Möllerin mestariluokka 1
Viime vuonna mielenkiintoisia neuvostoelokuvia esittänyt saksalainen kriitikko Olaf Möller oli alunperin tulossa Midnight Suniin lomille, mutta Peter von Bagh värväsi hänet pitämään uutta mestariluokkaa. 2011 vuoden festareista todella suurella lämmöllä esimerkiksi Senses of Cinema -lehdessä kirjoittanut Möller otti haasteen vastaan. Hänen kaksiosaisessa mestariluokassaan käytiin lävitse kriitikoiden tekemiä lyhytelokuvia. Ensimmäisessä osassa (Why We Fight) käytiin lävitse poliittista, kommunistista, dokumentaarisempaa spektriä, toisessa (The Way We Live(d) Now (Back Then)) avantgardistisempaa ja visuaalisesti runollisempaa tavaraa.
Valitettavasti mielenkiintoisin elokuva ensimmäisestä ryppäästä, Charles Laughtonin ja Elsa Lanchesterin tähdittämä Ivor Montagun Blue Bottles (1928) puuttui, ilmeisesti siksi, ettei British Film Institute syystä tai toisesta tahtonut sitä tapahtumaan lähettää. Se olisi ollut myös ainoa suoranaisesti näytelmällinen elokuva, loput teoksista kun olivat pääasiassa propagandadokumentteja.
Ainoan poikkeuksen suoraan agitointiin – vaikkakin aihe sinänsä oli yhteiskunnallinen – muodosti Jay Leydan Bronx Morning (1931), jossa näki selviä vaikutuksia kaupunkisinfonioista. Suhteellisen mielenkiintoinen visuaalinen kokemus ei löytänyt arkikuvailuja syvempiä sävyjä editoinnistaan, vaikka kiehtovaa ja kaunista katsottavaa olikin. Tällaisia dokumentaarisia tallennelmia suurten sotien ajalta on yhtä kaikki jännää katsoa – elokuvan merkittävimpiä ansioita on ennen kaikkea sen tallentamissa ajankuvissa. Se on jotain, jonka Chris Markerkin mainitsee esseedokumentissaan Sans soleil viitaten nauhoittamisen ja elokuvan mahdollisuuksiin: “Kuinka ihminen on voinut muistaa ennen..?”
Free Thaelmann (1935) oli varsin suoraa Montagun propagointia Saksan kommunistisen puolueen entisen johtohahmon ja presidenttiehdokkaan Ernst Thälmannin vapauttamisen puolesta. Kansallissosialistit olivat heittäneet hänet tyrmään tekaistuin perustein vuonna 1933. Thälmann teloitettiin lopulta, mahdollisesti Hitlerin suorasta käskystä, elokuussa 1944. Filmi käy lävitse kommunistisen puolueen ja Thälmannin saavutuksia ylistävään sävyyn ja siinä sivussa kansallissosialismin nousun ikävimpiä piirteitä. Filmi on pohjimmiltaan uutisfilmimäinen agitointipätkä, historialliselta arvoltaan kiehtova, vaikkei mitään erityisen kiintoisaa katsottavaa ollutkaan.
Vera Elkanin International Brigade (1937) olikin sitten koko joukon tylsin teos. Espanjan sisällissotaan keskittyvä teos keskittyi lähinnä lippujen heiluttamiseen ja joukkojen ylistämiseen hyvin kuluneella ja jokaisesta geneerisestä propagandafilmistä nähdyllä tavalla.
Erityistä huvitusta herätti tarjonnan viimeinen filmi, Harry Dunhamin ohjaama (ja Jay Leydan editoima) China Strikes Back (1937), jonka viesti Kiinan kansan kommunismin alla yhdistyvästä voimasta on juuri sellainen myytti, jonka aiemmin Tony Raynsin mestariluokassa esitetty Keltainen maa pyrki rikkomaan. Kiinalaiset sotilaat ja Shaanxin maakunnassa asustelevat maalaiset ovat tämän teoksen innokkaan kertojaäänen mukaan heti yhteistyössä, mukana suurissa projekteissa ja lyömässä takaisin ilkeitä valloittajia. Joopa joo. Sinänsä todistusvoimainen kuvamateriaali muutetaan editointikäsittelyssä ankean yksisilmäiseksi paasaamiseksi. (ML)
Sunrise (1927)
Friedrich Wilhelm Murnaun mykkäklassikko sai uuden sävellyksellisen asun Yrjänä Sauroksen ja Mikko Perkolan käsittelyssä. Perinteisesti Sodankylässä on ison teltan mykkäelokuvia esitetty myös modernimmalla säestyksellä.
Elokuvasta itsestään ei suoraan sanottuna ole erityisemmin sanomista. Sunrisesta on minun nähdäkseni kirjoitettu kaikki olennainen, ja jos ei tässä vaiheessa ole jo kuullut elokuvasta tai nähnyt sitä, kehotan tarkistamaan omia katselutottumuksiaan pikaisesti. Se on edelleen yksi maailman kauneimpia elokuvia ja ansaitusti mykkäelokuvan klassikko.
Siispä lyhyet sanat musiikista, koska se oli kuitenkin kokemuksessa uutta. Vaikka se tarkoitustaan palvelikin, en pitänyt herrojen musisointia aivan mestariteoksen arvoisena, vaikken uusiin sävellyksiin mykkäfilmejä varten mitenkään nuivasti suhtaudu, pikemminkin päinvastoin. Jotkut ratkaisut olivat varsin kummallisia kankaalla nähtävään actioniin nähden, ja liian usein musiikki meni pimputtelevan jazz-näppäilyn puolelle ja monotoniseksi, sen sijaan että asetelmista oltaisiin yritetty kasvattaa mielenkiintoisia. Nyt lopputulos tuntui kokoon karsitulta ja palikkamaiselta eikä lainkaan sujuvalta, omin jaloin seisovalta teokselta, kuten edellisvuoden Metropolis-kokemus oli Cleaning Womenin seurassa.
Heitettäköön vielä satunnainen kommentti… Onko ihmisiltä kadonnut mykkäelokuvan nauttimisen taju, kun hihitellään milloin millekin tapahtumalle kankaalla? On ilahduttavaa, että nauretaan oikeissa kohdissa, onhan Sunrisen yksi hienoimpia piirteitä sen humoristisuus, jonka tähden juuri sen synkemmätkin dramaattiset hetket ovat niin huikeita, mutta kun tirskahduksia pääsee vain siksi, koska kankaalla nähtävä näyttely on erilaista, melodramaattisempaa, kuin totuttu… tämä on samaa huumorintajua kuin samaisilla festareilla olleessa Torinon hevosen esityksessä, jossa joku hihitti aina kun kankaalla luki sana “fuck”. (ML)
Ju Dou (1990)
Yang Fengliangin ja Zhang Yimoun elokuva Ju Dou oli Tony Raynsin tällä kertaa pikkuteltassa pidetyn mestariluokan perjantainen aihe, jatkumona Keltaiselle maalle, jossa Yimou toimi kuvaajana.
Filmi on häpeilemättömän eroottinen kuvaus vanhan kankaanvärjääjän (Li Wei) uuden nuoren vaimon, Ju Doun (supertähti Gong Li) ja värjääjän ottopojan (Li Baotian) välisestä salaisesta suhteesta. Eroottisena, hikisenä, näkynä se kohoaa yhdeksi kautta aikain mielenkiintoisimmista seksuaalisesti jännittyneistä elokuvista. Filmi on erinomainen kuvaus siitä, kuinka kielletty seksuaalinen mielenkiinto vähän kerrassaan herää, saavuttaa lakipisteensä ja lapsen syntymän myötä muuttuu täpärästi peitellyksi salailluksi ja koituu henkilöiden tuskalliseksi kohtaloksi. Värjäämön hekumallisina hehkuvia keltaisia ja punaisia värisävyjä käytetään erinomaisesti hyödyksi korostamaan tukahdutettuja tunteita.
Kuten Rayns alustuksessaan totesi, Yimou oli nuoruudessaan huomattavasti mielenkiintoisempi elokuvantekijä kuin se mies, joka nykyään tunnetaan wuxia-pomppimisista ja pliisuista Kiinan johtoa nuoleskelevista draamoista. Häntä oltiin potkittu paljon päähän hänen sukunsa kytköksistä Kuomintangiin, ja hän oli joutunut aina nöyristelemään vanhojen kommunistiukkojen edessä päästäkseen elokuvauralle. Siksipä Ju Dou on täynnä raivoa patriarkaalista ja epäreilusti tuomitsevaa, epäinhimillistä systeemiä vastaan. Vanha värjääjä on totaalinen kusipää, joka on kiduttanut aikaisemmat vaimonsa hengiltä. Koska hän on impotentti, hänen ainoa tapansa saada kiksejä on sadismi.
Kuitenkaan Yimou ei tukehdu tähän näkemykseen. Alistetussa ja orjuutetussa asemassa olleet rakastavaiset humaltuvat vallastaan vanhan miehen saadessa halvauskohtauksen ja alkavat vastavuoroisesti käyttäytyä vuoteeseen sidottua ukkoa kohtaan tyrannimaisesti – seikka, joka on täysin ymmärrettävä, mutta johtaa uuteen tuskan kehään heidän jälkeläisensä saadessa tuta suhteen jälkivaikutukset. Lopussa jää tunne siitä, että hirvittävä patriarkaalisuus ja sen synnyttämät kehät elämässä ovat, eivät vain henkilöiden yksityisen elon vaan koko kiinalaisuuden suurimpia taakkoja. (ML)
Laajakuva kävi samana päivänä katsomassa myös Robert Altmanin klassisen neo-noirin The Long Goodbye.