DocPoint 2016, osa 3

Laajakuvan DocPoint 2016 -reportaasin viimeinen osa on täällä. Kaikki tekstit tähän osaan on kirjoittanut Jyri Majuri. Viimeisen osan teemana on tila, oli se sitten Helsinki, aavikko, moottoritie tai lapsuudenkoti.

Kaikki reportaasin osat löytyvät täältä: DocPoint 2016.

In the Pit (2006)

DocPointin 15. juhlavuoden kunniaksi festivaalilla nähtiin aikaisempien taiteellisten johtajien valintoja heidän aikakautenaan esitetyistä elokuvista. Vuosina 2005–2007 taiteellisena johtajana toimineen Kristina Schulginin valintana festivaalilla esitettiin ohjaaja Juan Carlos Rulfon Mexico Cityyn rakentuvasta jättimäisestä moottoritiestä kertova dokumentti In the Pit.

Elokuvan musiikit tukevat erinomaisesti rakennusurakan massiivisuutta. Välillä valtavat työkoneet saavat tuekseen koneellisesta paukkeesta koostuvan äänimaailman, joka muistuttaa kolinassaan ja ryminässään Shinya Tsukamoton Tetsuon painajaispauketta. Tietyömaiden läpi ajavien autojen kanssa päästään nauttimaan Tangerine Dreamin tuotantoa muistuttavaa konemusiikkia, joka tukee mielikuvaa pitkästä ja tasaisesti eteenpäin soljuvasta matkasta. Yleinen dokumenttielokuvien helmasynti, herkkä pimpelipom-piano, saa seurakseen konemaisia ääniefektejä, jolloin ratkaisu ei tunnu enää niin luovasti köyhältä kuin monessa muussa festivaalilla nähdyssä elokuvassa.

Massiivisten paalutuskoneiden jyrnytyksen lisäksi katsoja pääsee myös lähelle työmiehiä. Machoilevat duunarit yrittävät kurkistella ohiajavien naisten hameiden alle ja puhuvat rivouksia milloin mistäkin. Yksi miehistä mainostaa olleensa huumekauppias ja toinen selostaa hevoskisojen olevan hänen juttunsa. Miehinen pullistelu on selvästikin osittaista esittämistä, joka kuuluu kulttuuriin, ja yksin kameran edessä ollessaan rakennusmiehet alkavat kertoa omista elämäntavoitteistaan avoimemmin. Heistä ei siltikään anneta mitään yltiöromantisoitua kuvaa, vaan ihmiset onnistutaan näyttämään sekä ärsyttävinä että sympaattisina tapauksina.

Dokumentin suurin vahvuus on siinä, että vaikka se kuvastaa työmiehet ihmisinä, rupeaa katsoja arvostamaan heitä heidän työpanoksensa kautta. Jokaista haarovälinsä kiinni pitävää naista huoritteleva duunari ei ole kovinkaan monen käsitys hienosta miehestä, mutta kyseenalaisten turvallisuusratkaisujen kanssa korkeilla telineillä raudoituksia kuntoon laittava työntekijä onkin jo sellainen. Myös ne, jotka eivät ole miellyttäviä muita kohtaan, pystyvät tekemään toisille arvokkaita asioita. Elokuvan lopussa nähdään pitkä helikopterikamera-ajo, joka etenee valmiista tienpätkästä lähes loputtoman tuntuiseen vaiheessa olevaan työmaahan. Matkalla nähdään satoja työmiehiä, joista vain murto-osan mietteitä on päästy kuulemaan dokumentin aikana. Tästä huolimatta katsoja arvostaa heistä jokaista.

Surire (2015)

Chilen ja Bolivian rajan tuntumassa sijaitsee toivottoman karu suolatasanko. Siellä elämiseen vaaditaan ennennäkemätöntä jääräpäisyyttä ja kykyä täysasketismiin. Vain harva pystyy tähän. Rasittavan kuuma auringonpaahde jättää jälkensä asukkaiden ihoon. Ainoa merkki sivistyksestä ovat ohiajavat rekat, jotka ovat matkalla läheisiin kaivoksiin. Jokaiseen suuntaan vaikuttaa olevan ikuisuuden kestävä pitkä matka.

Komeasti kuvattu Surire näyttää aution tasangon armottomuuden. Polttavan kuumuuden tuottama väreily luo digitaaliseen kuvaan sellaista elävyyden tuntua, jota yleensä näkee vain filmille kuvatuissa elokuvissa. Eloton tasanko vaikuttaakin yhtäkkiä hyvin elävältä ja luokseen kutsuvalta. Aika kuluu yllättävän nopeasti pelkkiä ohiajavia rekkoja katsellessa, vaikka samanaikaisesti katsoja tiedostaa, ettei paikka ole mikään paratiisi.

Pelkän luontojumittelun sijaan Surire tarjoaa myös kuvauksen tasangolla asuvan iäkkään naisen elämästä. Koko ikänsä auringonpaahteen alla elänyt nainen näyttää syvine kasvonuurteineen jo lähes ikiaikaiselta. Oikeaa ikää on mahdotonta määrittää korventumien vuoksi, mutta arkisten askareiden vaivalloisuudesta näkee, että edessäpäin ei ole enää kymmeniä vuosia. Tavalliset toimet aiheuttavat lähinnä kiroilua, joka tuntui herättävän yleisössä pelkkiä naurunpurskahduksia – mikään ei siis ole hauskempaa kuin kuolemaa tekevä vanhus. Tässäkin mielessä Surire on arvokas elokuva, koska se tuo iäkkään ihmisen ruudulle ja pakottaa katsomaan, millaista on elää, kun joka ikinen asia vaatii suurta ponnistelua.

No Home Movie (2015)

Chantal Akermanin viimeiseksi jääneessä elokuvassa ohjaaja keskittyy kuvaamaan äitiään lähestulkoon kotivideotyyliin. No Home Movie on näennäisesti vain kokoelma satunnaisesti kuvattuja pätkiä sieltä täältä, mutta se on myös paljon muutakin kuin yhdistelmä lyhyitä YouTube-videoita. Se on kertomus läheisestä äiti-tytärsuhteesta, joka auttaa katsojaa ymmärtämään ohjaajan valinnan päättää oma elämänsä. Se on myös osasyy tähän päätökseen – viimeinen laukaisija toivottomassa tilanteessa.

Tylsäksikin haukuttu elokuva on todella hidastempoinen. Kohtaukset vaikuttavat olevan pelkkiä merkityksettömiä keskusteluita. Niistä kuitenkin paistaa läpi tekninen osaaminen kuvan rajauksen ja kameran liikkumattomuuden osalta – kotivideothan ovat useimmiten vain tärisevää pyörimistä ympäriinsä. Nyt Akermanin kamera pysyy hallittuna ja kuvaa tilanteet niin, ettei tekninen toteutus ole liian amatöörimäisen oloista tai vie tilaa hänen äidiltään. Keskiöön nousee keskustelujen sisältö.

Ohjaaja keskustelee äitinsä kanssa niin juuristaan ja muista hänet määrittävistä tekijöistä kuin täysin turhanpäiväisistäkin asioista. Yhdistelmä tärkeää ja vähemmän tärkeää onnistuu näyttämään, miten läheinen suhde ohjaajalla on ollut äitiinsä. Tämän lisäksi No Home Movie on hieman Suriren tyyliin tärkeä kuvaus siitä, että iäkkäätkin ihmiset ovat olemassa eikä heitä tulisi vain lakaista maton alle niin kuin politiikassa ja mediassa tunnutaan tekevän. Keskusteluissa tulee ilmi, että iäkkäiden ihmisten kanssa toimiminen voi olla erittäin kivuliasta, kun toinen ei kuule puhettasi kuin vasta neljännellä huutokerralla. Tästä huolimatta elokuva osoittaa, että vanhuksen tehtävä ei ole kuolla tai odottaa kuolemaa, vaan elää ihan yhtä lailla kuin kenen tahansa muunkin.

Elokuva päästää ohjaajansa ja hänen siskonsa vielä hetkeksi lapsuuden turvallisuuteen, kun he kilpailevat äitinsä huomiosta tämän yrittäessä nukkua. Muuten kovin hillityn kuvan itsestään antava ohjaajakin käyttäytyy kuin pikkutyttö, koska hän uskaltaa tehdä niin. Vastaavaa turvallisuudentunnetta ei pysty saavuttamaan kenenkään muun kanssa. Viimeistään tässä vaiheessa katsoja alkaa ymmärtää, miten rankka paikka vanhemman menettäminen on ollut ohjaajalle. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että jokaisen tulisi suhtautua läheisen kuolemaan samalla tavalla – No Home Movie on kuitenkin vain kuvaus Akermanin ja hänen äitinsä välisestä suhteesta, ei universaali totuus jokaisen ihmisen elämästä.

Keskustelujen välissä nähdään kuvaa tuulen paiskaamasta erämaasta. Ohjaajan elämän täyttää tyhjyys silloin kun hän ei ole äitinsä luona. Pian äidin kuoleman jälkeen Akerman masentui vakavasti ja päätti elokuvan saaman negatiivisen vastaanoton jälkeen riistää oman henkensä. Kun tämän pitää mielessä, on DocPointin esityksessä nähty tasainen virta kesken näytöksen poistuvia katsojia karu totuus siitä, miten elokuvan viihdearvo tuntuu olevan kaikkein tärkeintä juuri niille, jotka tekevät ison numeron siitä, että menevät katsomaan Chantal Akermanin elokuvaa.

Helsinkiä ja politiikkaa!

DocPointin sunnuntaina Orionissa nähtiin kolmen näytöksen verran 1960- ja 70-lukujen lyhytelokuvia teemalla Helsinkiä ja politiikkaa! Näytöksissä esitetyt elokuvat käsittelivät Helsingin muuttumista nykyiseen muotoonsa ja niitä yhdistävä tekijä oli työläisten puolella oleminen. Toisessa näytöksessä oli paikalla Solidaarisuus-elokuvan ohjaaja Lasse Naukkarinen ja kolmannessa näytöksessä elokuvista kertomassa nähtiin niiden tekemisessä mukana ollut Claes Olsson. Kolmessa näytöksessä esitettiin katalogiin merkatut kahdeksan elokuvaa, sekä viimeisen näytöksen bonuksena esitetty lyhytelokuva, jossa mies tykittelee konekivääritulta vessanpöntöllä. Katalogissa mainituista elokuvista neljä oli ohjaaja Kari Karmasalon käsialaa.

Reilut viisi ja puoli tuntia kestänyt rupeama tarjoili katsojille aimo annoksen Helsinki-kuvaa. Ensimmäisessä näytöksessä nähdyistä kolmesta elokuvasta ensimmäinen, Kaupungin vapaus, ei lyhyytensä vuoksi ole paljoa muuta kuin nopea ajankuva 60-luvun lopun Helsingistä, mutta näytöksen kaksi seuraavaa elokuvaa, Taistelu kaupungista ja Musta liitto eli asukkaita myytävänä kertovat karun totuuden virastojen ja konttorien tieltä poisraivatuista asukkaista. Nykyisin ajatus aivan Helsingin kantakaupunkiin haaveilevasta duunarista voi tuntua absurdilta, mutta tuohon aikaan se on vielä ollut aivan mahdollista ennen suurta muutosta, jossa asuntojen vuokrat nousivat varoittamatta sietämättömiksi ja ihmisten asuntoja tultiin purkamaan jopa ilmoittamatta. Ilman asuntoa jääneet heitettiin väliaikaisiin parakkikyliin tai laitakaupunkien heikkotasoisiin soluihin. Muutoksen keskellä eläneiden työntekijöiden tarinat eivät todellakaan saa katsojaa ylpeäksi Helsingin infrastruktuurista. Toisessa näytöksessä nähtiin ohjaaja Lasse Naukkarisen Solidaarisuus, joka muistuttaa tyyliltään hyvin paljon Jaakko Pakkasvirran Kesäkapinaa. Avoimesti äärivasemmalle kallellaan oleva elokuva pyrkii esittämään sanomansa lähinnä trollaamalla ja ehdottomia totuuksia julistamalla. Jos päällekäyvyyden pystyy sietämään, voi Solidaarisuudesta nauttia sen kieroutuneen huumorintajun vuoksi.

Näytösten ehdottomaan parhaimmistoon nousi Tuure A. Korhosen Kaksi Helsinkiä, joka koostuu kahden poliittisesti aivan eri puolilla olleen helsinkiläisen kertomuksista elämistään. Rikkaasta perheestä kotoisin ollut Gertrud Wichmann kuvailee, millaista on ollut asua hienostoalueella taskut täynnä pätäkkää, kun taas Urho Oras paljastaa, miten tavallinen työläinen on ollut ahtaalla ja joutunut vankileirille punakaartissa taisteltuaan. Wichmannin jutut vaikuttavat aivan totuudesta irrallaan olevilta, koska hän ei selvästikään ollut ikinä joutunut olemaan tekemisissä muiden kuin oman yhteiskuntaluokkansa edustajien kanssa. Valkoinen Helsinki on ollut pelkkää satua ja tanssia, kun taas Oraksen kokemukset kuvastavat vähempiosaisten tuskaa. Aivan täysin erilaiset tarinat antavat monipuolisen kuvan Helsingistä ajasta ennen itsenäisyyttä aina elokuvan tekovuoteen – 1977 – saakka. Teknisesti melko vaatimaton toteutus antaa tilaa siinä esitetyille hyvin mielenkiintoisille tarinoille, joita haastateltavien itse ottamat valokuvat vuosien varrelta tukevat.

Kolmannessa näytöksessä nähtiin Kari Karmasalon ja hänen kollektiivinsa tekemiä elokuvia. Elokuvat alusti niiden tekemisessä mukana ollut Claes Olsson. Hitlerin kirjuri on amatöörimäistä pelleilyä, jossa mies kävelee ympäri Helsinkiä väännellen naamansa hönöyden eri tasoille hassuäänten saattelemana. Elokuva on kuin poliittisesti aktiivista Justimusta eikä siitä jää käteen juuri muuta kuin ärsyyntynyt olo. Sitä seurannut Konalan joutsen sisältää jo hieman enemmän oivallusta sisällyttämällä poliittisen sanomansa humoristisesti saarnaavan yliopistoprofessorin puheisiin tekemällä tämän oikeistolaisista markkinataloushehkutuksista aivan poskettomia. Valitettavasti sisällön ajatuksista huolimatta elokuvan huumori ja näyttely ovat edelleen amatöörisketsitasoa. Kansanvihollinen: Elokuva imperialismista ja valtiomonopolistisen kapitalismin Suomesta yrittää jo huomattavasti enemmän näyttämällä kuvamateriaalia Iranin shaahin vierailun aikana järjestetyn mielenosoituksen mielivaltaisesta hajottamisesta ja laittomasta ohjaamisesta pois tapahtumapaikoilta. Kuvamateriaali on niin tärisevää ja heikkolaatuista, että sitä on vaikea katsoa pätevänä kuvauksena tapahtumista. Tämä ei edes ole tällä kertaa tekijöiden vika, mutta ei kesken jääneestä dokumentista saa paljoakaan irti sellaisenaan. Siitä kuitenkin huomaa kollektiivin aikuistumisen, koska muuten heidän tuotoksensa ovat lähinnä pienen piirin inside-vitsejä.

Kolme näytöstä poliittista Helsinkiä oli hieno tapa lopettaa DocPoint omalta osaltani. Harvoin nähdyt lyhytelokuvat olivat sellaista tavaraa, jota toivoisi reilusti enemmänkin kaikille elokuvafestivaaleille. Useampi saman teeman alla pyörinyt näytös antoi erinomaisen mahdollisuuden sukeltaa Helsingin muotoutumiseen siksi kaupungiksi, joka se on nyt. Elokuvien jälkeen Helsinki näyttäytyy hieman erilaisena kaupunkina, joten historiantuntemuksenkin kannalta näiden elokuvien näyttäminen oli yksi DocPointin parhaita oivalluksia vuonna 2016.