Vinokino-raportin jälkimmäinen osa arvostelee sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöaiheisiin elokuviin keskittyvän festivaalin loput pitkät elokuvat. Tämän artikkelin yhteyteen kuuluu kritiikki dokufiktiosta Interior. Leather Bar.
The Love Part of This (2012)
The Love Part of This esittelee kahden naisen, Grace Mocerin ja Grace Schrafftin, elämäntarinat: heidän välisensä rakkaussuhteen, yli kolme vuosikymmentä kestäneen yhteiselon niin Massachusettsissa kuin Kaliforniassa sekä sitä edeltäneiden aviomiesten ja aiemmissa suhteissa syntyneiden lasten suhtautumisen heihin.
Dokumentti rakentuu pitkälti Gracen ja Gracen välisen suhteen avaamiselle, ja pohtii sen kautta niin hetero- kuin homopariskuntiin kohdistuvia käsityksiä ja odotuksia. Yhteensä kolmen ex-aviomiehen ja kahden lapsen kautta elokuva pääsee paitsi todistamaan kaikenlaisten parisuhteiden suvaitsemisen puolesta, myös pohdiskelemaan odotuksia, joita pariskunnille asetetaan merkiksi parisuhteeseen sitoutumisesta. Suorastaan mielenkiintoiseksi elokuva käy esitellessään kummankin Gracen kokemuksia siitä, että avioliitto on lähinnä siihen kuuluvat osapuolet aloilleen sitova instituutio, joka uhkaa imeä jaksamisen pois sekä suhteesta että sen osallisista yksilöinä. Näin ollen elokuvassa käsitellään valitettavan vähän parin päätöstä mennä naimisiin sen jälkeen, kun se laillisesti heidän kotiosavaltiossaan samaa sukupuolta oleville pareille sallittiin.
Kun isojen teemojen käsittely takkuaa, elokuva jää lähinnä toimimaan järjestelmällisen Mocerin ja hajamielisen Schrafftin keskinäisen kemian varassa. Jälkimmäisellä puoliskollaan elokuva vetää yllätyskäänteellä maton katsojan alta: matka käy ilman kummoista ennakkovaroitusta Schrafftin kanssa tasavertaisesti esillä olleen Mocerin kuolemaan. Asia kyllä käsitellään erittäin tahdikkaasti pelkkään haastattelumateriaaleihin nojautuen – esimerkiksi hautajaisista tai elämänsä viimeisiä vaiheita riutuvasta Mocerista ei näytetä sekuntiakaan nyyhkymateriaalia – mutta aiheenvaihdos on todella äkkijyrkkä, eikä kokonaisuus lopulta tunnu sen vuoksi järkevästi rajatulta.
Toisaalta äkkikäänne tarkoittaa sitä, että katsoja saa viettää elokuvan viimeiset hetket pääosin suorasukaisen Schrafftin kanssa. Puolikaoottisessa elämässään hän muun muassa ajaa autollaan varoitusääni ulvoen ilman turvavyötä viemään kukkia puolisonsa haudalle, jonka sijainnin ja ulkonäön hän on perusteellisesti unohtanut. Lisäksi elokuvalle täytyy antaa tunnustus siitä hyvästä, että se säilyttää synkältä kuulostavasta käänteestä huolimatta alusta saakka mukana olleen elämänmyönteisyyden loppuun asti.
Romeo Romeo (2012)
Alexis ja Jessica ovat newyorkilaispariskunta, joka naimisiin mentyään haluaa saada lapsen. Romeo Romeo kuvaa hedelmöityshoitojen sarjaa, jota Alexis alkaa puolisonsa tuella käydä läpi oman pellavapään toivossa. Elokuvasta muodostuu informatiivinen kuvaus hedelmöityshoidon monista muodoista, niiden toimintaperiaatteista ja ongelmista. Asiat esitellään selkeästi olettamuksella, että katsojalla ei ole niistä juurikaan ennakkotietoa, mikä auttaa parin tilanteeseen samaistumisessa. Tässä suhteessa Romeo Romeo onkin kenelle tahansa huomattavasti helpommin lähestyttävä kuin samalla festivaalilla pyörivä toinen dokumentti Jotain siltä väliltä, joka pudotti katsojan keskelle sukupuolenkorjausprosessia ilman pohjustusta.
Elokuvasta ja parin lopullisesta onnistumisesta muodostuu mieltälämmittävä tarina, joka kuitenkin jää yllättävän sisällöttömäksi. Parin tilannetta ei käytetä esimerkiksi lapsettomuuden käsittelyyn yleisellä tasolla, vaikka elokuva mainostaa itseään kyseisellä teemalla. Lisäksi äitiyden luonnetta elokuvassa käsitellään yllättävän vähän, vaikka mahdollisuuksia siihenkin olisi. Urasuuntautuneena esitettävä Jessica ei suinkaan suhtaudu vanhemmuuteen kielteisesti, mutta töidensä takia hän ei selkeästi ole valmis käymään raskautta läpi itse. Vauvakuume esittäytyykin ensisijaisesti omaa lasta mahdollisimman nopeasti kaipaavan Alexiksen kautta. Vaikka Jessica luonnollisesti on parinsa tukena, olisi heidän luonteidensa erojen tarkasteleminen tuonut elokuvaan mielenkiintoista lisäsisältöä, joka olisi tehnyt Romeo Romeosta luontevan jatkon sitä ohjelmistossa edeltävälle The Love Part of This -elokuvalle.
Loppua kohden elokuva uhkaa kääntyä toiston kautta jopa rasittavaksi. Naisten elämään ei päästä kiinni juurikaan muista näkökulmista kuin vauvakuumeen kautta, ja tuoreet lähestymistavat katoavat lopulta tyystin. Toiston seurauksena elokuvan päähenkilöt alkavat tuntua rasittavilta, vaikka heidän tilanteensa pysyy samastuttavana. Niinpä pariskunnan toivoo lopulta onnistuvan keinolla millä hyvänsä – ei enää siksi, että tarina saisi onnellisen lopun, vaan jotta tasapaksuksi käyvästä parista pääsisi viimein eroon. Kummaa kyllä, elokuva itse näyttää olevan samaa mieltä: Alexis ja Jessica tarttuvat onnistumiseen johtavaan apukeinoon lähes vastuuttomasti jättäen lääkärinsä esittämät varoitukset täydellisesti huomiotta. Toisaalta itse elokuvan aikana en itsekään parin päätöstä kovin kauaa jaksanut protestoida. Mitäpä ei ihminen oman lapsen eteen tekisi, ja mitäpä ei katsoja tekisi päästääkseen eroon elokuvasta ennen sen käymistä liian junnaavaksi.
Pit Stop (2013)
Festivaalin taidokkain fiktioelokuva Pit Stop seuraa särkyneitä sydämiä, jotka kohtaavat toisensa teksasilaisessa pikkukaupungissa. Edellisestä suhteestaan toipuva biseksuaali Gabe asuu yhdessä ex-vaimonsa Shannonin ja tyttärensä kanssa. Sekä Shannonin että Gaben nähdään pyörteilevän niin uuden suhteen aloittamisen kuin vanhan elvyttämisen äärellä. Samaan aikaan samassa kaupungissa asuva Ernesto ajaa exäänsä Luisia pois asunnostaan ja käy vapaa-ajallaan lukemassa sairaalassa koomassa makaavalle entiselle rakkaalleen.
Pit Stop on sikäli mielenkiintoinen rakkauselokuva, että se kuvaa lähinnä epäonnistuneita treffejä ja päähenkilöiden aiemman rakkauselämän karikkoja. Lopussa ainoastaan osa hahmoista löytää uutta jalansijaa parisuhde-elämälleen, eikä tämäkään suinkaan tarkoita romanttisten elokuvien loppuhuipennuksia riivaavaa siirappisen onnentaipaleen alkamista. Kyseessä onkin lähinnä uusi mahdollisuus, joka voi vielä päättyä miten tahansa. Vaikka elokuva kuvaa pitkään pelkästään erilaisia epäonnistumisia, se säilyttää positiivisen asenteen hahmojaan kohtaan. Yhdenkään hahmon kokemia vastoinkäymisiä ei moralisoida, vaan ne todella esitetään kuuluvaksi osaksi elämää ja sen tuskia.
Nimensä mukaisesti elokuvassa on siis kyse eräänlaisesta lepovaiheesta tai huoltotauosta, jonka aikana hahmot koittavat päästä yli edellisistä, jo kariutuneista ihmissuhteistaan voidakseen aloittaa uuden. Usean ihmissuhteen esittäminen käymistilassa ja tietoisesti niiden sellaiseksi jättäminen tosin tekee kokonaisuudesta hieman muodottoman ja meanderoivan. Onneksi tätä tasapainottavat maanläheiset näyttelijäsuoritukset, jotka tehostavat hahmokemioita.
Bye Bye Blondie (2011)
Viime vuosista poiketen Vinokino ei vuonna 2013 esittänyt pitkiä elokuvia länsimaiden ulkopuolelta. Yhdysvaltalaisten elokuvien dominoidessa festivaalitarjontaa myös mikä tahansa ei-englanninkielinen elokuva tuntuu tervetulleelta vaihtelulta. Ranskalainen Bye Bye Blondie sopii Vinokinon ohjelmistoon myös muista syistä. Mitä olisikaan rakkauden ilmaisemisen ja itsensä hyväksymien ympärille rakentuva leffafestivaali ilman suorasukaista ranskalaista komediaa, joka kaiken lisäksi käsittelee sitä huumaa, jonka kokee kohdatessaan nuoruudenrakkautensa uudelleen aikuisena? Bye Bye Blondien mittapuulla arvioituna menetys ei olisi kummoinen, ja tuloksena olisikin vain ja ainoastaan puolitoista tuntia lyhyempi tapahtuma.
Aikuisikään asti kapinallisen punkkariasenteen säilyttänyt Gloria ja menestyvä, hillitty tv-juontaja Frances kohtaavat vuosikymmenien eron jälkeen. Löytyykö vanhoista tuntemuksista voimaa edelleen, ja löytääkö Frances nuoruutensa estottomuuden uudestaaan? No esittäkää villi veikkaus. Vaikka kaiken järjen mukaan naisten toisilleen vastakkaiset persoonallisuudet sekä niitä ilmentävät elämäntyylit ja -vaiheet antaisivat aihetta monelle yhteenotolle tai edes vakavalle keskustelulle elämäntyylien yhteensovittamisesta, tällaista ei suinkaan elokuvassa tapahdu. Väistämätön yhteentörmäys kahden elämäntavan välillä käsitellään pois alta nopeasti yhdessä ainoassa kohtauksessa. Siinä ristiriitaan ei edes löydetä minkäänlaista vastausta; asian annetaan olla sellaisenaan, ja siitä murehtiminen jää (oletettavasti ei kovin kaukaiseksi) tulevaisuuden murheeksi.
Bye Bye Blondie asettaa siis vastakkain nuoruuden villin vapauden sekä aikuistumisen vastuut ja velvollisuudet. Mikäli tämä ei katsojalle tule selväksi heti aikuishahmojen pelkästä ulkonäöstä, pääsee tämä myös todistamaan takaumia hahmojen yhteisestä elämästä näiden nuoruudessa. Takaumia löytyykin yli tarpeen. Elokuvan komedia-arvo toimii parhaiten uhmakkaan Glorian ottaessa yhteen Frances’n hienostoympäristön kanssa määrätietoinen näpäytys kerrallaan.
En ole koskaan käsittänyt, mikä fiktiossa liian usein itseisarvona esitettävässä, yhteiskunnalle, vastuudellisuudelle ja järjestelmällisyydelle uhittelevassa kapinauhossa oikein viehättää – erityisesti silloin, kun kyseisen kapinahenkisyyden seurausten olemassaolo tunnustetaan, mutta niiden käsitteleminen rajataan tietoisesti teoksen ulkopuolelle. Sydämen kutsun seuraaminen on luonnollisesti tärkeää mielekkään elämän saavuttamiseksi, mutta Bye Bye Blondien tapauksessa se tehdään oman uran ja toimeentulon uhalla. Opetus on suoraviivaisuudessaan kyseenalainen: oma elämä on ok heittää menemään, mikäli ihastus sillä hetkellä sitä vaatii.
– –