Tunnetaan myös nimillä: Das merkwürdige Kätzchen
Maa: Saksa
Genre: Kokeellinen, komedia
Ohjaus: Ramon Zürcher
Käsikirjoitus: Ramon Zürcher
Kuvaus: Alexander Haßkerl
Leikkaus: Ramon Zürcher
Näyttelijät: Jenny Schily, Anjorka Strechel, Luk Pfaff, Mia Kasalo, Matthias Dittmer, Leon Alan Beiersdorf, Monika Hetterle, Kathleen Morgeneyer, Sabine Werner, Gustav Körner, Lea Draeger, Armin Marewski
Elokuva alkaa aamiaisesta. Perhe (äiti, isä, kotiin käymään tulleet aikuiset tytär ja poika, kotona asuvat kaksi pienempää lasta sekä kissa ja koira) odottaa sukulaisia illalliselle. Päivän mittaan valmistetaan ruokaa, pelataan laivanupotusta, pestään pyykkiä, tuijotellaan ikkunasta ja jutellaan kaikenlaisista arjen sattumuksista. Elokuva huipentuu ruokailuun ja yön saapumiseen.
Synopsis on kuin tyypillisen umpitylsästä ja elämänmakuisesta espanjalaisesta tai ranskalaisesta Rakkautta & Anarkiaa -vetonaulasta jostain 2000-luvun vaihteesta. The Strange Little Cat sai toki Suomen ensi-iltansa Rakkautta & Anarkiaa -festareilla vuonna 2013, mutta mitään muuta yhteistä useimpien muiden perhesuhteita komediallisesti esittävien draamojen kanssa sillä ei ole. Elokuva on saksalaista avantgardea, opiskelijatyö, joka sai ensi-iltansa kotimaassaan vasta tänä vuonna.
Myös termi “opiskelijatyö” voi kilisyttää hälytyskelloja ennakkoluuloisen päässä, mutta sille elokuvista välittävä katsoja antaa piut paut. The Strange Little Cat on taiteilijan työtä eikä silloin kysytä tekijän ikää tai tekotapaa. Se on hiottu ja täsmällinen, oikealla tapaa arvoituksellinen ja ainutlaatuinen elokuva.
Filmin ydin: arjen esineet alkavat kapinoida ilman, että perhe tajuaa elävänsä keskellä kapinaa. Pesukone lakkaa toimimasta, appelsiininkuoret laskeutuvat heitettäessä aina valkoinen puoli ylöspäin, footbag-pallo sinkoutuu epärealistisen voimakkaasti talon ikkunasta sisään, kattilaan asetettu pullo alkaa pyöriä ikuisesti ympyrää…
Elokuvan tunnelma on muistuttanut useita arvostelijoita Franz Kafkasta, osin koska elokuvan on väitetty pohjautuvan hyvin ohuesti Metamorfoosiin. Ilmiselvempi vertailukohta on Samuel Beckettin romaani- ja näytelmätuotanto ja elokuvan saralla Béla Tarrin Torinon hevonen, vaikka The Strange Little Cat on väreillä suorastaan ilotteleva ja puhelias, lyhyiden ottojen elokuva.
Silti, kuten Beckettin näytelmät ja Tarrin joutsenlaulu, se on loputonta “jonkin” odottamista maailmassa, jossa mitään ei ole tulossa, paitsi lahoavia yhteisön ja ihmisyksilön rakenteita, kuolema, joka pyrkii alituiseen muistuttamaan ihmistä elämän merkityksettömyydestä.
Toisaalta The Strange Little Cat on kuin näkemys siitä, jos Chantal Akermanin feministisen klassikkoelokuvan Jeanne Dielmanilla olisi vielä mies ja yhden pojan sijasta suurperhe, mutta elokuvan ydinmehuna toimiva ihmisten välinen henkinen etäisyys ei olisi kadonnut mihinkään, vaan päinvastoin kärjistynyt.
Tällöin kaikki yhteisen auringon (perheyksikön) ympärillä pyörivät planeetat (perheenjäsenet) ovat lakanneet pyörimästä sovitussa järjestyksessä ja sinkoutuneet lopullisesti avaruuden tyhjyyteen. Ei ole yhteisiä sanoja, ei kiinnostusta toisiin eläviin olentoihin. On vain ihmisiä, esineitä ja olentoja samoissa tiloissa, siis tässä tapauksessa tilassa, jota kutsutaan kodiksi. Kotia pidetään turvasatamana. Tässä elokuvassa se on myrskyn silmä.
Elokuvan esineet eivät tottele, mutta eivät tottele hengittävät olennotkaan. Perheenjäsenet ovat keskustelevinaan keskenään, vaikka kyse on oikeammin keskenään risteilevistä monologeista. Puhetta on, kommunikaatiota ei. Vitsi on siinä, että kuulematta jääminen tulee tuskin huomatuksi edes puhujilta itseltään: he jatkavat paasaamista silti.
Asetelman outoutta korostaa se, että käsikirjoitus ja henkilöohjaus herättävät katsojassa levottomuutta: hahmot puhuvat täysin arkipäiväisiä ajatuksiaan ääneen toisilleen, siis niitä ajatuksia joita emme normaalisti toisille kerro; emme siksi että niissä olisi mitään salattavaa, vaan siksi ettei niissä ole mielestämme mitään kerrottavaa.
Dialogissa korostuvat ilmoitukset siitä kuka tekee mitä ja kenelle. Näillä varmistetaan alituiseen toisten paikka maailmassa. “Minne hän meni?” “Hän meni suihkuun.” “Aikooko hän viipyä siellä kauan?” tai “Miksi koira haukkuu?” “Se kuuntelee kissan kehräämistä.” Ikään kuin tämä yksi lause voisi ratkaista todella koiran haukkumisen arvoituksen. Ja niin edelleen. Jaakko Kuitunen kirjoitti Lars von Trierin Nymphomaniacista, että dialogi on tietoisesti täysin brechtiläisen temaattista, sanakirjalätinää jota kukaan “todellinen” henkilö ei ikinä lausuisi; dialogi on siis tarkoitettu ilmentämään jotain teemaa, ei kuvitteellista fiktiivistä “ihmistä”, sikäli miten ihmisistä voidaan fiktiivisissä teoksissa edes puhua.
The Strange Little Cat on oikeastaan näkemys samasta ilmiöstä, mutta toisenlaisesta kuvakulmasta. Elokuvassa kuultavaa dialogia voi laukoa vain, jos kaikki estot ovat kadonneet. Yllättävä ja satiirinen näkökulma on, että estojen kadottua hahmojen suista ei pulpahtele sukupuolisuuden ja väkivallan ympärillä infantiilisti pyörivää halpaa pornoa, jota perusteltaisiin huonommissa ja “psykologisemmissa” elokuvissa käppäisyyksillä, kuten ihmismielen “eläimellisillä” ja “alitajuisilla” pimeillä puolilla. Monologeissa ei ole edes pasolinilaisia poliittisia allegorioita suoraan Teoremasta…
Sen sijaan huulien välistä valuu ilmoille banaliteetteja ja yhdentekevyyksiä, niin puhtaita ja kaikesta liasta vapaita ajatuksia, ettei niissä ole enää mitään mihin voisi huoletta tarttua… dialogia jota kliinisempää löytyy vain jostain Dome Karukosken lestadiolaisyhteisöjä mukamas tarkastelleen Kielletyn hedelmän kaltaisesta totaalisesta katastrofista, elokuvadialogin uncanny valleysta; tällä kertaa tarkoituksella käsikirjoitettuna.
Kasvoilla tapahtuu toisenlaista näyttelyä. Näyttelijöiden keskinäinen toiminta on korostetun tunteetonta eikä nyt puhuta mistään Robert Bressonista (sillä tämä on väistämättä näyttelyä eikä reagoimista): äiti läpsäisee inttävää lastaan naamaan eikä kumpikaan kiinnitä asiaan mitään sen erityisempää huomiota, pikkutyttö jopa hymyilee.
Kyseessä ei ole tutkimus tukahdutettujen tunteiden tuhoisasta vaikutuksesta perhesuhteisiin: aivan yhtäkkiä henkilöiden välisen ääneen lausumattoman jännitteen saattavat rikkoa koiran haukunta, aidolta kalskahtava vapauttava nauru, tunne siitä, että henkilöt eivät vihaa toisiaan tai kärsi mistään. Suuri osa heidän ongelmaansa on juuri tämä vihan ja kärsimyksen puute.
Henkilöiden kokema harmitus eskaloituu muutaman kerran, kun he alkavat tajuta välistensä yhteyksien puuttumisen, mutta nämäkään hetket eivät esiinny huutamisena, kyyneleinä tai muina turhautumisen osoituksina. Ne ilmenevät juuri ja juuri suupielten vääntymisenä, kun hahmot ovat juuri tajuamassa sen, ettei todellista ihmisten välistä yhteyttä ole… mutta pian hahmot jälleen unohtavat tämän totuuden, ja he yrittävät taas luoda kontakteja toisiinsa, uudestaan, loputtomasti, puhumalla, elehtimällä, saamalla toiset tottelemaan tätä kautta.
Perheen äidin kasvoja leimaa outo hymy, joka näyttää yhtaikaa autuaan kärsivälliseltä ja luovuttamaan valmiilta. Vanhempi tytär näyttää monitulkintaisesti pettyneeltä, koska häntä ei kuunnella tai kohdella aikuisena, mutta sanojen kautta tämä ei tule koskaan ilmi. Pikkutyttö kiljuu mieltä vailla tehosekoittimen kanssa kilpaa. Suurin osa perheen miehistä on kuin kävelevää tapettia. Henkilöitä ei voi kutsua toisilleen vihamielisiksi, koska he eivät yrityksistään huolimatta pysty ajattelemaan toisiaan kuin rajoitetusti: on yritettävä ottaa toiset huomioon, ovathan he havaittavan maailman olentoja, mutta todellisen huomion antaminen ja sen saaminen (empatian ja ymmärryksen kautta) on mahdotonta.
Kyyneleitä ei nähdä kuin kerran, sipulia leikatessa. Toisten kanssa kommunikointi ylettää lähimmäs inhimillistä kosketusta ollessaan turhanpäiväistä pelleilyä. Ruokapöydässä henkilöt nauravat kuin idiootit makkaralle, joka leikatessa tirskuu rasvaa ympäri pöytää, eläen omalla tavallaan kuten monet muut teoksessa nähtävät asiat, joilla ei ajatella olevan sielua, eläimistä pulloihin, appelsiineihin ja lasilliseen maitoa.
Kaikilla esineillä ja olennoilla on oma hiljainen kapinansa. Ihminen ei tiedä mikä ikkunasta tuijottavaa kissaa ulkona kiinnostaa. Maitolasiin ilmestyy jostain lillumaan karvoja. Pallo lentää ei-toivottuun suuntaan. Kun kontrollia ei ole tavallisistakaan asioista, mistä kontrollin ajatus edes tulee ja miten osaamme uskotella itsellemme olevamme ohjaksissa?
Toisaalta dialogissa tehdään yllättäviä havaintoja mielenliikutuksista: “Kissanpennut ovat minulle sama kuin sinulle sipulit.” Vastaus on tietysti: “Ja sipulit ovat minulle sama kuin sinulle kissanpennut.” Tällaiset vertaukset tunnereaktioiden ymmärtämiseksi ovat myös meidän katsojien jokapäiväisessä elämässä välttämättömiä, jotta toisten ihmiset eleet ja ajatukset koodautuisivat auki oikein. Elokuva kuorii tämän ajatusprosessin kirjaimellisesti auki, esille… kuin sipulit.
Elokuvasta on kirjoitettu sen tapahtuvan pääasiassa perheen asunnossa, mutta se ei ole totta. Se tapahtuu siellä kokonaan, mikäli myös pihamaa lasketaan asunnoksi. Ainoat asunnon ulkopuolelle sijoittuvat kohtaukset ovat kaksi elokuvan aikana esitettyä monologia, joiden aikana siirrytään joko flashbackiin (joka on epäkronologista tapahtuneiden asioiden kuvitusta) tai visualisointiin kerrotusta (mikä on eri asia, sillä siinä ei ole kyse ajassa liikkumisesta vaan mielikuvista). Elokuva ei tee kummankaan kohtauksen aikana selväksi kummasta on kyse.
Mutta koska kyseessä ovat henkilöiden asunnon sisällä kertomat tarinat, ne tapahtuvat asunnossa jopa kuvan näyttäessä flashbackissa kerrotun tapahtumapaikkaa. Ne ovat asuntoon tuotua sisältöä, ajatuksia jotka kuvitetaan; aivan kuten asunnon huoneita ympäri lentää koiperhonen, joka on tullut jostain muualta, tai kuten asunnon sisälle kuuluu aluksi täysin huomiotta jäävää linnun ääntelyä, joka myöhemmin elokuvassa visualisoituu pulun hahmoksi.
Beckettin ja Tarrin lisäksi on otettava esiin vielä kolmas havainnollistava nimi: Georges Perecin Tiloja / Avaruuksia -proosateos käsittelee ihmisen tapaa määrittää olemuksensa, identiteettinsä suhteessa asuttamiinsa tiloihin: Huoneistosta taloon, kaupungista valtioon. The Strange Little Catissa kaikki pienen tilan ulkopuolelta tuleva on rajat rikkovaa kapinaa, joka uhkaa yhtä henkilökohtaisimmista tilan määritelmistä, joita ihmisellä arjessa voi olla: kotia ja kodin myötä illuusiota elämän kontrolloinnista, vakaasta tilojen perusteella määritellystä identiteetistä.
Kun elokuvan lopulla keittiön, kodin sydämen, lamppu palaa äänekkäästi räsähtäen, alkaa äiti nauraa niin aidon pelästyneen kuuloisesti, että on kuin koko perhe paiskautuisi toiseen maailmaan. Nauru on yhtaikaa niin kaamea ja samalla niin helpottava, että sen jatkumiseksi toivoisi pimeyden nielaisevan hahmot kokonaan.
Mutta toisin kuin Tarrin Torinon hevosessa, pimeys ei peitä maata, luonto ei pääse lopulliseen vapauttavaan kapinaan ja vapauta ihmistä hänestä itsestään. Toisin kuin Tarrin elokuvassa, The Strange Little Catissa ihmiset ovat oppineet kusettamaan itseään ja voittamaan luonnon. Onhan sähkölamppu helppo vaihtaa toiseen, illuusion kontrollista voi rakentaa kirjaimellisesti kättä kääntämällä. Nauru loppuu. Maailma kapinoi, mutta ihminen alistaa. Perhe valmistautuu yöpuuta varten. Pimeyteen jää vain kissa, joka nojatuolissa nukkuvan isoäidin päällä hetken tassuteltuaan sulkee kiiluvat silmänsä ja alkaa kehrätä, katinnaamallaan aidompi tyytyväisyyden ilme kuin kellään muulla elokuvan henkilöllä.
The Strange Little Cat vaatii katsojaltaan kykyä hyväksyä elokuvan lainalaisuudet sellaisinaan, jotta sitä voi ymmärtää. Meillä on oltava jokin mielikuva elokuvien tavasta esittää arki ennen kuin voimme ymmärtää mitä kummallista tämän elokuvan arkikuvauksessa on. Elokuvasta pitäisi siis pystyä tunnistamaan sen poikkeuksellinen muoto ja verrata sitä mielikuviimme siitä mitä “arki” on. Arjella tarkoitan niin elokuvien ulkopuolista, todellisena pitämäämme arkea kuin valtavirtaelokuvien esittämää fiktioarkea.
Koska elokuvan esittämä maailma on alusta loppuun asti jopa elokuvataiteelle epätyypillisellä tavalla vinossa, se vaatii aikamoista uskonhyppyä, jotta siitä voisi olla kiinnostunut, hieman kuten toisista kiinnostuminen vaatii aika lailla yrittämistä The Strange Little Catin hahmoilta. Toisaalta juuri näihin totuttujen odotustemme, arkikuviemme, pirstomiseen elokuva tähtää. Katsojan on rikottava oma kuvansa arjestaan, mikä tarkoittaa samalla sitä, että katsojan on nähtävä oman arkensa taakse ja rikottava myös se; sillä kuva arjesta on yhtä kuin arki itse, yrityksemme kontrolloida kaaosta.
The Strange Little Cat on monien kokeellisten elokuvien lailla hyvin teoreettinen, niinkin paljon että sen saama festivaalisuosio on yllättävää; yllättävää siksi, että elokuvafestivaaleilla filmien kokeellisuus on yleensä verrattain rajattua. Onnekseni olen teorioiden parissa viihtyvä ihminen. The Strange Little Cat ei voisi kaikessa teoreettisuudessaan olla muuta kuin elokuva. Tämä on jo itsessään saavutus, joka tekee filmistä useamman katselukerran arvoisen.
