Pimeiden öiden elokuvafestivaali (PÖFF) on erinomainen syy matkustaa marraskuiseen Tallinnaan, joka on pimeä, kylmä ja tuulinen. Suomalaisen festivaalikävijän näkökulmasta tapahtuman ajankohta osuu oivalliseen saumaan, sillä kaupugin joulusesonki toreineen on vasta nurkan takana ja esimerkiksi majoitusta saattaa järjestyä verrattain edullisesti.
Festivaalin keskittyminen pienelle alueelle keskustassa teki siirtymistä eri esityspaikkojen välillä helppoa. Hankalampaa sen sijaan oli tehdä lopullisia katseluvalintoja festivaalin runsaasta ja monipuolisesta, yli 200 pitkää elokuvaa kattavasta ohjelmistosta.
Yhdeksi omista suosikeista festivaalin lukuisista esityssarjoista nousi Baltic Competition, johon oli koottu tuoreita ja kiinnostavia elokuvia Baltian maista. Suomessa on harmillisen harvoin mahdollista nähdä elokuvia Virosta, Latviasta ja Liettuasta, joten tämä esityssarja tarjosi oivan mahdollisuuden päivittää tietämystä näiden elokuvamaiden osalta. Tästä esityssarjasta valikoitui käsiteltäväksi tähän artikkeliin latvialainen kasvudraama January ja armenialainen dokumentti Aurora’s Sunrise, jonka yhtenä osatuottajamaana toimi Liettua.
Roxy (2022)
Georgiasta kotoisin olevan Dito Tsintsadzen saksalainen rikoskomedia Roxy osoittautui itselleni yhdeksi festivaalin kohokohdista. Elokuva on oiva esimerkki siitä miten tutunoloisista aineksista saa luotua vetävän kokonaisuuden, kun sopasta karsii rikoskomedioiden rasittavimpia piirteitä, kuten huonolla tavalla yliviritetyt hahmot sekä temppuiluun ja pikkunäppäryyteen nojaavan juonenkuljetuksen. Roxy onkin kelpo lisä noir-henkisten elokuvien pitkään jatkumoon, jossa näennäisen tavallinen jokamies luisuu puolihuolimattomasti rikosten maailmaan.
Elokuvan päähenkilön, keski-ikäisen taksikuski Thomasin (Devid Striesow) rutiininomainen ja tylsä elämä saa uuden käänteen kun hänen kyytiinsä nousee rikollispomo Levan (Vakho Chachanidze) kahden toverinsa kanssa, mukanaan taistelukoira Roxy. Thomas saa tehtäväkseen käydä ojentamassa tukun rahaa korvaukseksi naiselle, jota Roxy puri hetkeä aiemmin kadulla.Thomasin viilipyttymäinen olemus vakuuttaa rikolliset ja lähipäivinä hänelle riittää lisää kuskin hommia.
Vähitellen hiljaisen ja varautuneen oloinen Thomas ajautuu kiinteäksi osaksi rikollisten porukkaa, ansaiten lisää rahaa ja vastuuta. Elokuvan viihdyttävintä antia onkin seurata, miten päähenkilö yrittää luovia läpi yllättävien ja vaarallisten tilanteiden. Erityisen hervoton on esimerkiksi kohtaus, jossa Thomas saa tehtäväksi katsoa Levanin venäläisen vaimon Lizan (Camilla Borghesani) perään. Päähenkilön reaktiot pysyvät totutun tyyninä, vaikka illan edetessä Liza humaltuu hienostoravintolassa ja herättää huomiota rähisemällä muille asiakkaille.
Devid Striesow tekee pääosassa herkullisen roolin miehenä, jonka taipumusta ottaa mielellään käskyjä vastaan ja toteuttaa niitä, perustellaan elokuvan alussa mustan huumorin sävyttämänä sillä, että hänen isoisänsä oli SS-upseeri ja isä Stasin agentti. Roolisuoritus on näennäisen ilmeetön, mutta Striesow tuo siihen pienin elein tarpeeksi sävyjä, saaden katsojan kiinnostumaan päähenkilön tarinasta. Elokuvan edetessä käy selväksi, että Thomasissa on enemmän särmää ja ulottuvuuksia kuin mitä päälle päin näkyy.
Roxy on nautittava kuvaus kahden hyvin erilaisen maailman yhteentörmäyksestä, jota uskottavat näyttelijäsuoritukset ja napakka, mutta kiireet kerronta pitävät liikkeessä. Notker Mahrin kameratyö tuo hyvin esiin elokuvan miljöitä, osin hulppeitakin ympäristöjä, joissa rikolliset viettävät päivänsä, luoden kontrastia Thomasin arkisten ympyröiden ja rikollisen maailman välille.
World War III (2022)
Iranilainen Houman Seyyedi on kunnostautunut urallaan niin näyttelijänä, ohjaajana kuin käsikirjoittajanakin. Tuoreimmassa ohjaustyössä yllättää mielikuvituksellinen juoni, jossa koditon Shakib (Mohsen Tanabandeh) pääsee avustajaksi holokaustista kertovaan elokuvaan ja päätyy sattuman kautta itsensä Adolf Hitlerin rooliin. Shakib on saanut epävirallisen luvan nukkua elokuvan lavasteissa, missä muuallakaan kuin kaasukammiota esittävissä suihkutiloissa, mutta saatuaan keskeisen roolin hän pääsee viettämään yönsä lavastekartanossa.
Päähenkilön ongelmat alkavat kasautua kun hän videopuhelun välityksellä kertoo onnenkantamoisestaan kuurolle seksityöläiselle Ladanille (Mahsa Hejazi), jonka luona hän on aika ajoin vieraillut, ja tämä päättääkin saapua itse paikalle aivan yllättäen. Paremman idean puutteessa Shakib päätyy piilottelemaan Ladania muulta filmiryhmältä ja tämän parittajalta, joka pian ilmestyykin kuvauspaikalle kyselemään kadonneen naisen perään. Shakib päättää hankkia vaadittavat rahat Ladanin vapauttamiseksi parittajan ikeestä.
World War III on tunnelmaltaan erikoinen yhdistelmä draamaa, mustaa komediaa ja trillerimäistä jännitystä. Pintatasoltaan se on melko tyypillinen iranilainen draama, jossa asiat menevät elokuvan edetessä yhä enemmän solmuun. Mieleen palaa esimerkiksi Asghar Farhadin viimeisin ohjaustyö Sankari (2021), jossa päähenkilö yrittää epäonnisella tavalla kuitata maksamattoman velkansa. Siinäkin nähtiin Mohsen Tanabandeh eräässä keskeisistä rooleista.
Koko elokuvan voi katsoa astetta synkempänä komediana, mutta selkeimmin mustan koomiset elementit ovat esillä alkupuolella, jolloin nähdään eniten holokaustielokuvan tekemistä. Osa yleisöistä ei välttämättä tunnista elokuvaa vakavan pinnan alta komediaksi lainkaan. Päähenkilön muodonmuutos Hitleriksi naurattanee useimpia, muuten elokuvan huumori ei ole niin ilmeistä.
World War III ei kenties tuo mitään uutta holokaustielokuvista käytävään keskusteluun, esimerkiksi siitä pitäisikö niitä ylipäänsä tehdä, mutta muistuttaa katsojaa siitä millainen teollisuus keskitysleiriaiheiden ympärillä pyörii, eikä kaikilla tekijöillä suinkaan ole riittäviä eväitä käsitellä näin painavaa aihepiiriä.
Elokuvaa rasittaa se, että kyseessä on pitkälti yhden miehen show. Mohsen Tanabandeh tekee erinomaisen ja vivahteikkaan roolin päähän potkittuna kodittomana, jota yllättävä nosto valokeilaan ei suinkaan auta eteenpäin, vaan tuo uusia ongelmia. Päähenkilön taiteilu epätoivon ja uhon välillä kuvataan onnistuneesti. Melkein kaikki muut elokuvan henkilöt, kenties Ladania lukuunottamatta, jäävät sen sijaan mitäänsanomattomiksi statisteiksi, tehden elokuvasta aavistuksen yksinuottisen.
Aurora’s Sunrise (2022)
Animaatio on lukuisat kerrat osoittautunut oivalliseksi välineeksi dokumenttielokuvan tekijälle käsitellä haastaviakin aiheita. Yksi viime vuosien kiitetyimmistä animoiduista dokumenttielokuvista, Jonas Poher Rasmussenin ohjaama Pako (2021), jonka aiheena oli Afganistanista lapsena paenneen Amin Nawabin vaiheet, onnistui jopa keräämään useamman Oscar-ehdokkuuden.
Armenialaisen Inna Sahakyanin ohjaaman dokumentin, joka valmistui armenialais-liettualais-saksalaisena yhteistuotantona, keskiössä on myös pakomatka. Elokuvassa seurataan 14-vuotiaan Aurora, alkuperäiseltä nimeltään Arshaluys, Mardiganianin uskomattomia vaiheita vuonna 1915 alkaneen armenialaisten kansanmurhan melskeistä Yhdysvaltoihin ja Hollywoodiin asti, jossa hänen kokemuksistaan tehtiin pian elokuva.
Armenialaisten kansanmurha, joka tapahtui Osmanien valtakunnassa, nykyisen Turkin alueella, vuosina 1915–1917 ja jossa on arviotu kuolleen yli miljoona armenialaista, ei ole päätynyt useinkaan elokuvien aiheeksi. Aihepiiriä ovat 2000-luvulla aiemmin käsitelleet ohjaustöissään esimerkiksi Atom Egoyan ja Fatih Akin vaihtelevin tuloksin.
Animaatio sopii välineenä hyvin Auroran tarinan kertomiseen, silä se mahdollistaa yli 100 vuoden takaisten tapahtumien elävöittämisen kiinnostavalla tavalla, antaen samalla katsojalle sopivaa etäisyyttä julmaan historiaan. Elokuvan komea visuaalinen ilme syntyi yhdistelemällä litteitä materiaaleja, kuten pahvia ja paperia, hyödyntävää pala-animaatiota, CGI:tä ja rotoskooppausta, jossa oikeiden näyttelijöiden päälle animoidaan hahmoja.
Elokuvan on todellinen valtti on vuosikymmeniä tapahtumien jälkeen 1980-luvulla kuvattu Aurora Mardiganianin haastattelu, josta on huolellisesti ripoteltu sopivia pätkiä animaation lomaan. Nämä osuudet ovat erittäin kiinnostavia ja lisäävät tuntuvasti elokuvan todistusvoimaa. Haastateltavasta jää korkeasta iästä ja nuoruuden rankoista kokemuksista huolimatta hyväntahtoinen ja sujuvasanainen vaikutelma.
Poikkeuksellisen Auroran elämäntarinasta tekee hänen pakoaan seuranneet vaiheet Yhdysvalloissa. Ensin Auroran tarina levisi sanomalehtien välityksellä, sitten käsikirjoittaja Harvey Gates julkaisi hänen kokemuksistaan kirjan, johon perustuen tehtiin elokuva Auction of Souls (1919), joka tunnetaan myös nimellä Ravished Armenia. Hetken aikaa kovia kokenut Aurora paistatteli kirkkaissa parrasvaloissa ja erinäiset tahot pyrkivät hyötymään hänestä.
Elokuvasta Auction of Souls, jonka pääosassa Aurora esitti itseään, ei ole säilynyt kuin noin 20 minuuttia. Dokumentissa siitä nähdään joitain lyhyitä pätkiä, joita katsoessa oli mielenkiintoista huomioida kuinka tuoreeltaan näytelmäelokuvan keinoin tehty tulkinta Auroran vaiheista toimii myös itsessään eräänlaisena dokumenttina aiheesta. Tuoreempi tapahtumien dramatisoitu esittäminen ei olisi säväyttänyt läheskään yhtä voimakkaasti.
Aurora’s Sunrise on hallittu kokonaisuus, jossa erilaiset ainekset pysyvät hyvin tasapainossa, lukuunotamatta pauhaavaa musiikkia, joka tarinan eeppistä kaarta korostamassa, tuntuu ajoittain liian alleviivaavalta ratkaisulta. Dokumentin nimikkohenkilön edesottamusten seuraaminen onnistuu kuitenkin tempaamaan mukaansa kokonaisvaltaisesti. Välillä jopa tuntuu, että valittu tyyli paperinukkemaisine hahmoineen jopa hidastaa tarinan lentoa. Kenties uusi näytelty tulkinta Aurora Mardiganianin elämäntarinasta olisi sittenkin perusteltu.
January (2022)
Latvialainen elokuvaohjaaja Viesturs Kairiss (Melanijan tie) vie katsojan tuoreimmassa ohjauksessaan keskelle Latvian lähihistorian avainhetkiä, tammikuuhun 1991, jolloin Neuvostoliitto reagoi voimakkaasti Baltian maiden itsenäisyyspyrkimyksiin. Väkivaltaisuuksia syttyi ensin Vilnassa ja myöhemmin Riiassa, mikä sai tulevaisuuden näyttämään epävarmalta.
Elokuvan päähenkilö on 19-vuotias elokuvaopiskelija Jazis (Karlis Arnolds Avots), joka tilaisuuden osuessa kohdalle päättää kuvata Neuvostoliiton ONOM-joukkojen, jotka oli alkujaan perustettu pysäyttämään mielenosoituksia, toimintaa Riiassa. Pidätetyksi tai mukiloiduksi tulemisen vaara ovat vahvasti läsnä, mutta Jaziz päättää jatkaa valitsemallaan tiellä ja taltioida jatkossakin vastaavanlaisia tilanteita.
Ohjaajan pyrkimyksenä on kertoa historiallisesta tammikuusta rivikansalaisen näkökulmasta. Päähenkilö Jazis onkin tavallisen oloinen nuorukainen, joka haaveilee urasta elokuvien parissa ja intoilee Jim Jarmuschin tuotannosta tuoreen, elokuvaopiskelijoiden piireistä löytyneen tyttöystänsä Annan (Alise Danovska) kanssa. Kemiat nuorten näyttelijöiden välillä on kohdillaan ja heidän yhteisistä kohtauksista välittyy nuoren rakkauden ilot ja pettymykset uskottavasti, mutta myös hieman yllätyksettömästi.
Kasvukuvauksena elokuva on pohjavireeltään lämminhenkinen ja kaihoisa, huolimatta päähenkilön ajoittaisesta angstista. Elokuvassa on ilmeisen omaelämäkerrallisia sävyjä, sillä ohjaaja Kairišs, joka toimi myös yhtenä elokuvan käsikirjoittajista, oli itse kuvattujen tapahtumien aikaan parikymppinen.
Elokuva ei kuitenkaan jumiudu täysin vain yhden henkilön kokemusten ympärille, vaan etenkin elokuvan loppupuolen kohtaukset, jotka sijoittuvat barrikadeille, joita Riian asukkaat rakensivat pysäyttääkseen neuvostotankkien kulkemisen, laajentavat näkökulmaa yleisemmäksi. Joukkokohtauksista huokuu yhteisöllisyyden tunne.
Puolalainen elokuvaaja Wojciech Staron onnistuu luomaan elokuvalle kiintoisan visuaalisen ilmeen. Kuvan pehmeys ja neliömäinen kuvasuhde tuovat mieleen neuvostoelokuvat ja kuvastavat samalla päähenkilön elinpiirin ahtautta. Elokuvan tapahtumia kerrotaan ajoittain niin pähenkilön kuvaaman materiaalin kuin myös aidon arkistomateriaalin keinoin. Ratkaisu ei ole kikkaileva, vaan tuo katselukokemukseen todentuntua.
Vaikka January ei perinteisenä kasvudraamana ole mitenkään poikkeuksellinen, piilee elokuvan ansiot erityisesti siinä miten se onnistuu valottamaan kokemusta siitä, millaista oli olla nuori Baltiassa niihin aikoihin kun Neuvostoliitto hiljalleen veteli viimeisiään.