Kategoria:

The Man Who Loved Women (1977)

En tiedä johtuuko siitä, että Steve McQueenin mainio seksiaddiktiokuvaus Shame on vieläkin tuoreessa muistissa väkevyytensä ansiosta vai mistä mutta pelkästään tämä Truffaut’n vuoden 1977 teoksen nimi nostaa esille samanlaisia mielikuvia. Loppujen lopuksi nämä mielikuvat ja ennakko-odotukset eivät osoittaudukaan aivan niin kaukaa haetuksi kuin voisi luulla.

Elokuva alkaa hautajaiskohtauksella, mistä ei suoranaisesti mutta kuitenkin varsin yksioikoisesti kohtauksen pitkittyessä käy ilmi, että kyseessä on alkaneen elokuvan päähenkilön viimeinen matka, mitä on säestämässä, mikäs muukaan kuin joukko naisia ja mielenkiintoisella tavalla hilpeä viulumusiikki. Musiikkivalinta tuntuu aluksi varsin ihmeelliseltäkin hieman hämätessään katsojaa luulemaan tilannetta täysin joksikin muuksi, mitä filmin kuvasto tarjoilee. Pian tosin käy ilmi, miksi musiikkivalinta oli juurikin tällainen.

Julkaistu: Kirjoittaja: Toni Liimatainen
Kategoria:

The Bride Wore Black (1968)

On kahden onnellisen, lapsesta asti toisensa tunteneen ihmisen hääpäivä. Heidän astellessaan alas kirkon portaita, juuri vihittyinä ja avioelämä edessään, mies saa äkisti surmansa jostain kaukaisuudesta kantautuvasta luodista. Tämä tapahtuma luo pohjan François Truffaut’n vuonna 1968 ensi-iltansa saaneelle elokuvalle, jossa vain kostolla on merkitystä.

Julkaistu: Kirjoittaja: Toni Liimatainen
Kategoria:

Charlotte for Ever (1986)

Serge Gainsbourgia pidetään yleisesti yhtenä merkittävimmistä ranskalaisista muusikoista, erityisesti leikittelevien, usein pikkutuhmien sanoitustensa takia, eikä miehellä ollut vaikeuksia valloittaa musiikin alalajeja laidasta laitaan. Ranskassa hän on kansallissankarin asemassa. 80-luvulla, kun elämä oli jo kääntymässä ehtoopuolelle, hän oli televisio-ohjelmien vakikasvo, esiintyen usein humalassa pitkälle edenneen alkoholisminsa takia. Päihtymystilansa lisäksi Gainsbourg shokeerasi muun muassa sanomalla Whitney Houstonille haluavansa panna tätä, polttamalla seteleitä ja käyttäytymällä kuin kliseinen rappiotaitelija.

Julkaistu: Kirjoittaja: Jens Hattuniemi
Kategoria:

Psykologinen fantasia

Tarkoitan määritelmällä niitä elokuvia, jotka eivät pidä välttämättä sisällään mitään yliluonnollista, mutta jossa näitä selittämättömiä asioita voi tapahtua, etenkin roolihahmon pään sisällä, tämän kuitenkaan vaatimatta trillerin tai kauhun aineksia.

Julkaistu: Kirjoittaja: Jouni Heinonen
Kategoria:

Eurooppalainen animaatioelokuva

Animaatioelokuva on saanut laajemmin jalansijaa vakavasti otettavana taiteena vasta tällä vuosituhannella. Varhainen Disney-tuotanto on saanut nauttia yksinoikeudella laadukkaan animaatioelokuvan leimasta, ja vaikka myöhäistä heräämistä japanilaiseen animeen on seurannut kiinnostusta ja arvostusta myös oman maanosamme osaamiseen, se pysyttelee edelleen marginaalissa. Se on väliinputoaja kahden suurteollisuuden keskellä.

Etenkin ranskalaisella animaatiolla olisi tällä hetkellä oiva rako ponkaista suuremmaksi käsitteeksi. Pitkästä animaatioperinteestään huolimatta se ei ole koskaan ollut näin otollisessa asemassa, ja kunhan ranskalaiset pitävät animaation omansa näköisenä, äitymättä itäblokkilaiseen perfektionismiin, l’animation francaise voisi olla se lähitulevaisuuden isompi juttu. Tietä ovat raivanneet viimeisen viidentoista vuoden aikana ennen kaikkea Michel Ocelotin Kirikou ja Paha Noita, Marjane Satrapin Persepolis, sekä Sylvain Chometin Bellevillen kolmoset ja Illusionisti.

Julkaistu: Kirjoittaja: Jouni Heinonen
Kategoria:

À nos amours (1983)

Maurice Pialat’n ihmissuhdekuvaus À nos amoursissa Sandrine Bonnairen esittämä 15-vuotias Suzanne puhkeaa seksuaaliseen kukkaansa hylättyään poikaystävänsä ja menetettyään neitsyytensä samana iltana yhden yön jutussa. Suzannen ongelmaksi muodostuu se, että hän ei pysty enää rakastumaan keneenkään, vaan hän hyppii pojasta toiseen saaden perheensä vihaiseksi tästä.

Perheen äiti elää maailmassa, jossa naisen tulee olla neitsyt avioliittoon asti, ja Suzannen veljellä on paljon hampaankolossa, kun hän näkee siskonsa nauttivan seksuaalisesta kanssakäymisestä. Kun Maurice Pialat’n itsensä esittämä perheenisä eräänä yönä toteaa, ettei jaksa enää tätä paskaa, ja lähtee menemään, joutuu Suzannen veli ottamaan perheessä miehen aseman. Tämä ei selkeästikään sovi kenellekään perheenjäsenelle, ja Suzanne vieraantuu perheestään yhä enemmän ollessaan lähes kenen tahansa kanssa, jottei hänen tarvitsisi viettää aikaa kotonaan.

Julkaistu: Kirjoittaja: Jyri Majuri
Kategoria:

We Fuck Alone (2006)

Gaspar Noén lisäksi on tuskin yhtäkään toista nykyohjaajaa, joka kykenee sisällyttämään elokuviensa muotoon niin paljon voimaa, että pelkästään se itsessään riittää elokuvien sisällöksi.

Julkaistu: Kirjoittaja: Kim Sainio