Maa: Australia
Genre: Genretön
Ohjaus: Julia Leigh
Käsikirjoitus: Julia Leigh
Kuvaus: Geoffrey Simpson
Leikkaus: Nick Meyers
Sävellys: Ben Frost
Näyttelijät: Emily Browning
Japanilaisen kirjailijan ja novellistin, Yasunari Kawabatan lyhyt romaani, House of the Sleeping Beauties, vuodelta 1961, käsittelee skenaariota huumattujen nuorten tyttöjen kanssa nukkuvasta vanhasta miehestä. Kirjassa näkökulma on pelkästään vanhan miehen, joka viettää useita öitä leikkiin ryhtyneiden kaunottarien kanssa.
Julia Leigh kääntää osat ympäri aavemaisen kolhossa ja minimalistisessa ohjaisdebyytissään, Sleeping Beauty. Elokuvan keskushahmona on nuori, onton sielunmaailman omaava tyttö, joka päätyy tuollaiseksi yön ruususeksi.
Lucy on nuori kaunis nainen, joka käy töissä ja opiskelee. Tätä hän tekee pitääkseen arjen rutiinia yllä, ehkä tappaakseen aikaa, ehkä löytääkseen jotain sisältöä vuorokausiensa kiertokulkuun. Elämä lipuu tasaisesti eteenpäin, kukaan ympärillä olevista ihmisistä ei tarjoa mitään, vuokraisäntä vetää sen vähäisenkin maton alta antamalla lähtöpassit kämpästä.
Kolhut joita jokapäiväinen elämä tarjoaa eivät satuta. Lucy on kahvilassa töissä blokkarina, toimistossa tulostimen ääressä ja yliopiston labrassa ihmiskokeena. Tämä kaikki vain, jotta hän voisi vielä öisin kaupata itseään klubeilla.
Lucy näyttää hiljaiselta ja herkältä, lähes särkyvältä pieneltä tytöltä. Kiitos totaalisen itsekunnioituksen puutteen, Geoffrey Simpsonin staattiset kameraotokset esittävät hänen eleettömän vartensa retuutuksen syvältä kouraisevalla voimalla.
Ei suoranaista väkivaltaa, mutta jonkinasteisten tukahdutettujen mielihalujen puserruksiin Lucy tulee pian omasta tahdostaan joutumaan. Hän ottaa yhteyttä uuden työpaikkailmoituksen antajaan. Tiedossa paikka rikkaiden vanhojen pervojen tarjoilijana ja koristeena, eli geishana. Siitä seuraava askel on tarinan keskeinen työmaa. Lucy alkaa myymään omaa ruumistaan ihailtavaksi ja kokeiltavaksi hänen ollessaan syvässä, huumatussa unessa.
Lucy on välinpitämätön itseään ja kaikkea ympäröivää kohtaan, mutta täysin kylmä hän ei ole. Majapaikan antava mies herättää Lucyn sisällä edes jotain pientä tunnelähtöistä. Mutta mitä liikkuu hänen päänsä sisässä, jää raadollisella tavalla kaikkien epätietoisuuteen.
Elokuvan nimi on varustettu Jane Campion Presents -tagilla, ja sen on tuottanut Vogue Australiassa työskennellyt Jessica Brentnall. Nämä mielessä, on sanomattakin selvää, että tyyli on hyvin poshia. Tästä huolimatta Sleeping Beautyn hengenheimolaiset löytyvät 1970-luvun seksploitaatiosta, 1990-luvun eurooppalaisesta taide-elokuvasta ja ennen kaikkea Steven Shainbergin Secretarysta, sekä Stanley Kubrickin viimeiseksi jääneestä elokuvasta, Eyes Wide Shutista.
Väkivaltaa tässä K-18 elokuvassa ei varsinaisesti ole, vain tyylillä ja olosuhteisiin nähden hyvällä maulla toteutettuja kohautuksia. Paradoksaalisestihan tämä tarkoittaa sitä, että niiden katsominen tekee auttamatta vain enemmän kipeää. Alastoman, puolustuskyvyttömän, tytön kaltoinkohtelu pitkän ja kauniin otoksen aikana, ilman kuvan leikkaamista, luo katsojalle todella tehokkaan ambivalenssin.
Elokuva on aavemaisella tavalla kaunis ja vaikuttava yksilö. Hillitty ja riipivän jännitteen ylläpitävä kuvaus on avainasemassa. Otokset ovat pitkiä, kuva usein jämptisti paikallaan, pittoreskin, paikoin lähes symmetrisenkin asetelman äärellä. Kuvien asetelma, still life, on vangitseva.
Kuva pitäytyy lähes kokonaan lämpimän tasaisessa kombinaatiossaan auringonkultaista värimäärittelyä, luksushuonekaluston, lihan ja arkkitehtuurin kaarteita, joiden äärelle elokuva vie lumoutuneena seuraamaan objektivoinnin ja tirkistelyn ikiaikaisia teemoja. Vasta asetelman ja sävyn rikkoutunessa jossain vaiheessa, huomaa kuvaan tosiaan nauliintuneen.
Kuvan korvaamattomaksi apuvälineeksi nousee hiljalleen Ben Frostin hypnoottinen ääniraita, joka koostuu hienovaraisesta, mutta painostavasta elektronisesta ambientista. Sillä puetaan tunnelma onnistuneesti kuvien flown määrittelemään sävyyn. Rohkeaa ja ilahduttavaa kuulla näinkin kokeellista elokuvamusiikkia verrattain isossa elokuvassa.
Lucya esittävä Emily Browning on vielä nuori näyttelijänalku, toistaiseksi tunnettu lähinnä samana vuonna ilmestyneen Sucker Punchin Babydollina. Zack Snyderin perversiofantasia ei pelkästään jakanut yleisöä, vaan jopa ryvetytti itsensä loassa ja syytöksissä huonosta mausta. Itse täytyy sanoa, että suurimmaksi osaksi pidin Sucker Punchista omassa toimintafantasian genressään, vaikka pari kohtausta menikin vähän turhan coyoteuglymaiseksi.
Sucker Punchissa Browningista imettiin kaikki se viehkeys, mikä hänestä naturellina huokuu. Hän esitti nukenkasvoista blondibeibeä, Babydollia, haurasta tyttölasta ja eskapistisen kostokuvitelmansa sankaria.
Kostavan nuken sijaan hän on Sleeping Beautyssa vain riepoiteltava sätkynukke, ja sellaisena hän tekee ikimuistoisen roolisuorituksen. Sen lisäksi, että hän on varsin nätti, hän jää mieleen näyttelijän kyvyistään. Se on jotain, mikä ei Sucker Punchia katsoessa tulisi mieleenkään.
Kummatkin mainituista elokuvista on melko rohkeita ja lokeroivia valintoja, jotka vaikuttavat herkästi tulevaisuuden kiinnityksiin. Toivottavasti Browning pääsee jatkossakin näyttämään todelliset kykynsä tällä tavalla.
Sleeping Beauty ei pyri esittämään kysymyksiä tai vastauksia, se kuvaa tietynlaista todellisuutta, jota maailma ja sen valitut yksilöt sisällään kantavat. Sellaisena, se on kyllä täynnä runollista voimaa.