Poikkeusjärjestelyistä huolimatta onnistuneesti järjestetty Rakkautta & Anarkiaa tapahtui jälleen Helsingissä (ja verkossa) 17.9-27.9. Tämä tarkoittaa luonnollisesti sitä, että on jälleen Laajakuvan perinteisen festariraportin aika. Olemme tänä vuonna jakaneet raporttimme jo julkaistuun ennakkoon ja kolmeen osaan. Tässä kolmannessa ja viimeisessä osassa tarjolla on huumoria ja sitä, mikä ei suostu raamitetuksi. Raportin tekstit ovat kirjoittaneet Joakim Heinonen (JH) ja Miikka Mononen (MM).

Muut raportin osat löydät tämän linkin takaa.

Running to the Sky (2019)

Syrjäisessä vuoristokylässä asuvalle 12-vuotiaalle Jekshenille ei ainakaan liikaa aktiviteetteja löydy. Elämä ei ole helppoa: vanhemmat ovat eronneet, ja pojasta huolehtiva isä on vakavasti alkoholisoitunut. Jeksheniä kohdellaan myös koulussa kaltoin hänen taustansa vuoksi, eikä kavereitakaan ei oikein löydy. Vikkelänä juoksijana tunnetulle pojalle muodostuu henkireiäksi tuleva juoksukisa, joka saattaisi olla Jekshenin mahdollisuus paeta ongelmiaan.

Running to the Sky (alkuperäiseltä nimeltään Жөө Күлүк, ”jalankulkija”) on ensimmäinen näkemäni elokuva Kirgisiasta, mikä on jo saavutus sinänsä. Muilta osin kyseessä on yksinkertainen ja hiljainen teos, joka ei turhaan repäise suuntaan tai toiseen. Mirlan Abdykalykovin kuvaa ymmärryksellä ja lämmöllä nuoren pojan haastavaa elämää, vaikka tyylivalinnat ovat koruttoman hillittyjä. Kirgisialaisteos on keskivertotasolla ihan sujuvaa suorittamista ja hyvin tehtyä elokuvaa, vaikka massasta puuttuvat erityiset huippuhetket tai normaalia kiinnostavammat kohtaukset.

Abdykalykovin elokuvan suurimpina ongelmina on helppo nähdä suunnattomuus ja liiallinen turvallisuus. Kohtaukset ajelehtivat usein yhdestä toiseen, ilman yleisöä innoittavaa rytmiä. Kyvykkäämmin rakennetussa tarinassa myös verkkainen tyyli toimisi paremmin, ja sen tuomat edut voisivat näyttäytyä selkeämpinä plussina. Toisin käy hitaasti ajelehtivassa Running to the Skyssa, jossa mistään merkittävästä on jatkuvasti hieman vaikea saada kiinni. Elokuvan nimensä mukainen ”taivaalle juoksu” -hetki sekä lopetus toimivat silti kaikesta huolimatta riittävän koskettavasti. (JH)

Honey Boy (2019)

Shia LaBeoufin vieroituksessa kirjoittama omaelämäkerrallinen käsikirjoitus toimii Alma Har’elin Honey Boyn pohjana. Hollywoodiin vuosina 1995 ja 2005 sijoittuva elokuva käsittelee LaBeoufin lapsuutta tenavatähtenä ja nuorena elokuvatähtenä Otis-nimisen hahmon (lapsena poikkeuksellisen hyvä Noah Jupe, nuorena Lucas Hedges) kautta. Otis ajaa kolarin päihtyneenä ja joutuu vieroitukseen kesken toimintaelokuvan kuvausten, ja joutuu hoidossa kohtaamaan menneisyytensä, etenkin varsin hirvittävän suhteensa isäänsä, Jamesiin, jota LaBeouf itse esittää uransa toistaiseksi parhaassa roolissa, ellei tiettyjä opiskelijatöitä varten tehtyjä lyhytelokuvia lasketa mukaan.

Jamesin ja Otisin suhde on toksisen maskuliinisuuden ja päihteiden värittämää oksennusta, jossa valtakamppailu on jatkuvaa. Aikuista esittävä James tukeutuu jatkuvasti oletettuun valta-asemaansa vanhempana, mutta se ei täysin toimi Otisin ollessa isänsä työnantajana. Mies on poikansa esiliinana kuvausreissun aikana ja kuluttaa vapaa-aikaansa kasvattamalla pilveä valtatien varressa. Otis taas haikailee naapurin tytön perään, mutta oikeasti haluaa vain isänsä rakkautta ja hyväksyntää. Aikuinen Otis on puolestaan jollain tasolla epäluotettava kertoja, jonka linssin läpi tapahtumat esiintyvät joskus vääristyneinä, joskus tunteellisempina. Tämä selittää tunnespektrin heittelyä lapsi-Otisin ollessa yhdellä hetkellä yksin anomassa isänsä huolenpitoa ja seuraavassa kiihkeässä huutokisassa siitä kumpi suhteessa määrää. Kertojaäänen luotettavuutta ei elokuvallisesti korosteta, ja sen oivaltaminen itsenäisesti on yksi elokuvan parhaita hetkiä.

Har’elin ja kuvaaja Natasha Braierin työ elokuvan tunnelman luomisessa on ensiluokkaista. Nicolas Winding Refnin Neon Demonin kuvannut Braier osoittaa kyvykkyytensä yhdistää aiemman työnsä modernia katumaisemaa dynaamiseen, liikkuvaan kameraan joka luo onnistuneesti intiimin vaikutelman jopa ulkokohtauksissa. Honey Boyn suurimmaksi viaksi osoittautuu lopulta sen kyvyttömyys todeta mitään erityisen mullistavaa. Isän ja pojan suhde kuvataan yksityiskohtaisen groteskisti ja tarkkasilmäisesti, mutta havaintoja ei elokuvan kontekstissa suoraan viedä eteenpäin sen enempää. Todetaan aikuisen Otisin kärsivän traumanjälkeisestä stressihäiriöstä. Lapsuus voi siis satuttaa. Kuka olisi voinut arvata…! Elokuva on silti hyvin mielenkiintoista seurattavaa kiitos sen henkilökohtaisen luonteen, vaikka lopulta ei mitään erityisen uutta jäisikään käteen. (MM)

Greener Grass (2019)

Nyt outoillaan ja tehdään satiiria koko rahan edestä! Lähiöiden seurapiirimammat kilpailevat keskenään niin elämän laadusta, lapsista kuin kaikesta muustakin mahdollista. Maailma on korostetun värikäs sekasotku, jota täydentävät kasvot täyttävät tekohymyt. Ai että, kun osataan olla älykkäitä ja luovia.

Greener Grass yhdistää raivokkaalla tavalla kaksi irvokasta leffaominaisuutta: 70/80-luvun elokuvanteon imitoinnin ja outouden sen itsensä vuoksi. Mielestäni kestän mielipiteitä jakavaa kasarivibojen sun muun kopiointia keskivertoa enemmän, eivätkä keskitiehen jäävät nyrjähdykset (esim. Butt Boy) juurikaan harmistuta. Molempia puolia yhdistää se, että niitä on vaikea toteuttaa perustellusti ja vakuuttavasti. Jocelyn DeBoerin ja Dawn Luebben yhteisohjaus on sitä heikointa kastia, eli yhtä raikas kuin kaatopaikalta esiin kaivettu jätesäkki.

The Stepford Wivesia muistuttavia lähiöhelvetin tunnelmia haetaan 95 minuutin sketsissä, mutta mitään omaa tai aitoa ei elokuva tarjoa. Ensimmäisestä kohtauksesta lähtien keinotekoisesti nokkelan huumorin märkää rättiä viskotaan katsojien kasvoille niin estoitta, että minkäänlaisesta satiirista ei jää tippaakaan makusteltavaa. Amerikkalainen unelma on hassusti käännetty päinvastoin kuten Desperate Housewives -sarjan humoristisessa suomennoksessa Täydelliset naiset, mikä olisi ollut kekseliästä ja puhuttelevaa ehkä 50 vuotta sitten. Häpeilemätön outoilukin on niin hankala laji, että onnistuneempien pierujen haistelijoiden kuten Jim Hoskingin ja tietysti John Watersin tasoa eivät DeBoer & Luebbe edes näe. Plussaa ei voi tällä kertaa antaa edes yrityksestä.

Greener Grass on laboratoriossa luotu pala menneisyyttä, millä ei ole minkäänlaista arvoa tai tarkoitusta. 70-luvun lopun kulttielokuvana kyseessä voisi olla tavallaan säkenöivä tapaus, mutta vuoden 2019 komediana sen ainoa oikeutettu kohtalo on jäädä unholaan internetin syövereihin. Kaikilla aikuisilla on hammasraudat – hei kuulitteko, kyllä nyt saa nauraa! (JH)

Nimby (2020)

“Suvakkilesbot” Kata ja Mervi päättävät lähteä Helsingistä Lämsään tapaamaan Mervin perhettä. Merviä jännittää, miten tuppukylän juntit vanhemmat tulevat suhtautumaan seksuaaliseen suuntautumiseen ja ulkomaalaiseen tyttöystävään. Nämä seikat ovat murheista vähäisimpiä, kun kotikulmilla odottaa natsi ex-poikaystävä, uusi maahanmuuttajien vastaanottokeskus ja  vanhempien polyamoriset kokeilut. Muitakin hauskoja yllätyksiä toki riittää. Lisäksi Katan Suomeen saapuva äiti, EU-komissaari Farrah Mohsen päättää seurata tytärtään Lämsään. Voi kristus mikä soppa!

Jos myötähäpeään voisi kuolla, olisi Teemu Nikin täysin absurdi Nimby brutaali tappaja. Miellyttävänä kotimaan kentän piristysruiskeena toimineen Armomurhaajan taiteillut lupaava ohjaaja ei jatkanut kehitystään, vaan päätti hypätä ryminällä suomalaisen kuonan pohjalle. Nikin ja tuottaja Jani Pösön käsikirjoittama elokuva pyrkii tai ainakin esittää nauravansa kaikille suvakeista natseihin, vaikka toteutus paljastaa karun totuuden. Kuva maaseudun ihmisistä on överimäisen törkeä, ja pienempien kylien asukkaat näytetään pahimmillaan äärimmäisen vähä-älyisinä, verenhimoisina natseina. Liberaalin puoliskon kustannuksella vitsaillaan näennäisesti ja kevyesti, eivätkä tarinan “hyvikset” ole yhtä vihkoon vedettyjä kuin taloa polttamaan lähtevät fasistit. Päätön sekasotku ehtii kaikkitietävänä antaa tuomionsa myös uskovaisille ja kuntien päättäjille, totta kai. Osapuolten välinen tasapaino on olematon siitäkin huolimatta, että todellisuudesta vieraantuneen spektaakkelin mukaan löytyy myös “kivoja natseja” ja “eiväthän suvakitkaan suvaitse kaikkea”. Mitä helvettiä?

Nimby on yksi hämmentävimpiä elokuvakokemuksiani, sillä en kerta kaikkiaan käsitä, mitä tekijöiden päässä liikkui. Suurin osa upean teoksen huumorista ja ns. oivalluksista ovat samaa tasoa krapulapäissään vedetyn Putouksen kanssa, mutta vielä heikommassa muodossa kaiken kaaoksen keskellä. Osa yleisöstä nauroi tyhjille heitoille, mutta olen varma, että signaloimani epämukavuuden aallot koskettivat myös muita. Katsojien kurjuudeksi järjettömän farssin ja halpojen vitsien keskellä elokuva tahtoo myös ottaa vakaasti kantaa, minkä pelkkä ajatteleminenkin on lähellä räjäyttää pään. Pösön mukaan Nimbyä päädyttiin suunnittelemaan jo vuonna 2015, jolloin pakolaisteemat ja suvakkihöpinät olisivat sentään olleet tuoreita. Nyt elokuva tuodaan teattereihin monta vuotta myöhässä, jo valmiiksi ikääntyneenä kalkkunana. Näyttelijöitä voi sentään sääliä myötätuntoisesti, sillä jokainen on roolissaan vähintään kelvollinen kiusallisesta käsikirjoituksesta huolimatta. Pisteet Merviä esittävälle Susanna Pukkilalle, jonka psykoottiset ilmeet ja pullottavat silmät tuovat elokuvalle edes jonkinlaista karismaa.

Huvittavinta Nikin ja Pösön pannukakussa on kenties se, miten sen sanoma suvaitsevaisuudesta on pelkkää hämärää sumua. Jos tavoitteena on kannustaa ihmisiä tulemaan toimeen keskenään, niin ehkä fasistisen Suomen maailmankuulujen natsikeskusten esittäminen ei ole paras tapa saada Helsingin ulkopuolisia persuja juoksemaan elokuviin. Keinotekoinen vastakkainasettelu vain kärjistyy entisestään katselun aikana. Nimbyllä ei tunnu edes olevan varsinaista kohderyhmää, elleivät äärimmäisen nolot vitsikyhäelmät maahanmuuttajista ja pölhöistä landepaukuista löydy harrastusten listalta. Ei tämä modernina kikkelis kokkelis -komedianakaan läpi mene, onhan Luokkakokouksissakin kuitenkin selkeä fokus alapääjutuissa ja perseilyssä sumeiden yhteiskunnallisten teemojen sijaan. Elokuvan tapaan toivon kuitenkin koko Suomen osoittavan solidaarisuutta ja ymmärrystä: älkää ikinä puhuko Nimbystä tai katsoko Nimbyä. Tehdään maailmasta yhdessä parempi paikka. (JH)

Within Our Gates (1920)

Varhaisin selvinnyt afroamerikkalaisen ohjaama elokuva on luonnostaan merkittävä osa yhdysvaltalaista kulttuuriperinnettä, ja ansaitsi historiallisena monumenttina paikan museossa. Tämän itsestäänselvyyden ansiosta on todella ilahduttavaa nähdä, että elokuva on myös mielenkiintoinen teos, eikä perinteistä 20-lukulaista melodraamaa. Oscar Micheaux’n elokuva alkaa teksitruudulla siitä, miten elokuvan kuvaamassa pohjoisessa osassa Yhdysvaltoja etelän rasismi ei ole voimissaan, mutta se ei estä mustien kansalaisten lynkkaamista toisinaan. Olankohautuksen omainen huomio tekstin lopussa osoittaa hyvin Within Our Gatesin suhteen Jim Crow -lakeihin ja rasismiin yleensä hyväksyttynä, vahvana osana elämää. Sitä ei elokuvan edetessä peitellä hetkeäkään, eikä sitä myöskään korosteta jonain absoluuttisena pahuutena, vaan valkoisen ihmisen osana, joka aiheuttaa toisinaan hirvittävää väkivaltaa.

Tarinassa Evelyn Preerin esittämä Sylvia päätyy muutaman mutkan kautta keräämään rahaa etelässä toimivalle maalaiskoululle, joka pyrkii kouluttamaan alueen mustia kansalaisia ulos pelkästä maatalouden ylläpitämisestä. Kantava ideologia on paljon velkaa samoihin aikoihin vaikuttaneen Alain LeRoy Locken konseptille “New Negro” jolla pyrittiin irrottautumaan yhteiskunnan orjuudenjälkeisistä, vahvasti menneisyyteen nojaavista normeista. Micheaux’n kirjoittamat muutamat puheet hahmojen suista ovat kuin Locken kirjoituksista, ja ovat suhteessa elokuvan aikalaistuotantoon hyvin tarkkanäköisiä yhteiskuntansa luonteen osalta. Onkin sääli, että samaa tarkkuutta ei sovelleta esimerkiksi elokuvaan saapuvan rikkaan hyväntekijänaisen kohdalla hänen päättäessään kuin tyhjästä antaa rahaa Sylvian tarkoitukseen, ja ystävänsä neuvoessa tätä vastaan rotuoppia hyväksikäyttäen nostavansa lahjoitussumman kymmenkertaiseksi. On jotenkin hyvin vaikea nähdä tällaisen ihmisen oikeasti tekevän vastoin yhteiskuntansa normeja. Toisaalta, 1920-luvun kohdeyleisö on varmasti arvostanut toivonkipinää toisinaan hyvin synkässä elokuvassa.

Merkittävä ansio elokuvalle on myös sen jännittävyys. Michaeux’n käsikirjoitus on kaukana lineaarisesta, ja hän on leikannut elokuvaan myös useita risteäviä tapahtumia. Yhdestä paikasta toiseen leikkaaminen reaaliajassa tapahtumien esittämiseksi ja jännityksen korostamiseksi on erinomaisesti toteutettua. Loppuvaiheilla tuleva pitkä flashback Sylvian traagiseen menneisyyteen, joka on täynnä lynkkauksia, raiskausta ja murhia, tuntuu joltain mikä on hyvin voinut toimia Quentin Tarantinon kaltaisten elokuvantekijöiden eksploitaatiomaisempien pyrkimysten inspiraationa. Rajusti, onnistuneesti sanottu ja kipeä viesti tekevät Within Our Gatesista katsomisen arvoisen. (MM)

Support the Girls (2018)

Mumblecore-elokuvien uranuurtajan mainetta niittänyt Andrew Bujalski pääsi vihdoin Computer Chess -komediallaan jonkinlaiseen mainstream-maineeseen. Eriskummallisista hahmoista koostuneeseen shakkiturnaukseen varsin löysästi keskittynyt elokuva on yhä 2010-luvun parhaita absurdeja komedioita. Sittemmin hän on siirtynyt hieman suoraviivaisemman elokuvan pariin vuoden 2015 helposti unohdettavalla Resultsilla ja toistaiseksi viimeisimmällä ohjaustyöllään Support the Girls vuonna 2018. Hän myös kirjoitti Disneyn Kaunotar ja Kulkuri -uusintaversion, jossa F. Murray Abraham elämänsä roolissa haluaa tuhannen auringon poltteella kahden koiran päätyvän yhteen ja tarjoaa heille spagettia. Tämä ei liity mitenkään Support the Girlsiin, mutta on niin omituinen urakäänne, että se ansaitsee tulla huomioiduksi.

Regina Hallin tähdittämä komedia valtatien varressa nököttävästä Hooters-henkisestä ravintolasta on kuitenkin puhumisen arvoinen elokuva. Kyseessä on Yhdysvaltojen umpikusista työtaloutta piikittelevä lämmin ihmissuhdesoppa, jossa Hallin poikkeuksellisella valovoimaisuudella esittämä vuoropäällikkö Lisa yrittää pitää ravintolansa käynnissä yhden päivän ajan. Työpaikkakomediana ja sen sisällä risteilevien ihmisten keskinäisten konfliktien selvittelynä kokonaisuus muistuttaa timantin muotoon hiottua puolitoistatuntista komediasarja Superstoren (2015->) jaksoa.

Jatkuvasti huvittavan, toisinaan koskettava tarina on pala elämää oikeasti samaistuttavalla tavalla. Työntekijöiden vikoja ei siloitella, eikä myöskään asiakkaita maalta yksimielisesti tissejä ja olutta kaipaaviksi runkkareiksi. Bujalskin viettämät vuosikymmenet puhtaasti hahmovetoisten draamojen kirjoittamisessa näkyvät valkokankaalla ja käsikirjoituksessa, jossa on hädin tuskin yhtään lausetta, joka ei samanaikaisesti kertoisi jotain sen lausuvasta hahmosta tai hänen suhtautumisestaan ympäristöönsä ja koskettaisi tavalla tai toisella. Jokainen näyttelijä on sisäistänyt tekstin ja kykenee sen esittämiseen vimmaisesti. Omituista kyllä, elokuva ei silti väsytä katsojaansa. Toisinaan tapahtuvat inhimilliset tauot tilannekomedioiden ohella varmistavat sen. (MM)

Days (2020)

Suurkaupungin yö. Yksinäisyys painaa yhtä vanhempaa ja yhtä nuorempaa miestä kaikkien ihmisten keskellä. Arjen askareet sujuvat rutiinilla, ja päivät kuluvat kuin huomaamatta. Silti sama inhimillisen kontaktin ja läheisyyden kaipuu seuraa mukana. Se on tunne, joka on aina läsnä eikä päästä otteestaan. Kunpa joku vain koskettaisi minua.

Days on Tsai Ming-liangin viimeaikaisten minimalististen kokeilujen huipentuma, joka lipsuu miltei itseparodian puolelle äärimmäisyydessään. Teos vertautuu auteurin viime vuosikymmenen elokuvien lisäksi Goodbye, Dragon Inniin, joka koostuu lähinnä elokuvateatterissa tuijottelusta. Tsai vie patsastelun sille tasolle, ettei elokuvassa juurikaan edes ole dialogia, ainakaan merkityksellistä sellaista. Alun ilmoitus ”elokuvan dialogi on tarkoituksella jätetty tekstittämättä” sai muun muassa Berlinalen festivaaliyleisön nauramaan, joka kertoo omaa tarinaansa Tsain tyylin kehityksestä.

Alun toiston perusteella mieleen palaa jopa sellainenkin arjen rutiinien kuvaaja kuin Chantal Akermanin Jeanne Dielman, 23 quai du Commerce, 1080 Bruxelle. Elokuvan sydän ei lopulta kuitenkaan ole niinkään kiinnostunut toistavasta rakenteesta, vaan jatkuvan yksinäisyyden taakasta ja kosketuksen tarpeesta suuren kaupungin sykkeessä. Äärimmäisen hillityllä tyylillään Tsai irrottaa palan modernia eristyneisyyttä ja ihmisten luontaista kontaktien janoa. Fyysisyys ja hiljainen yhteyden tunne ovat kaikki kaikessa, sanoja ei tarvita. Rajoitusten ja muun koronahässäkän keskellä elokuvan hahmoihin sekä läheisyyden puutteeseen on erityisen helppo samaistua.

Days on välillä jopa Tsain tasolla katsojalta paljon luomistyötä vaativa tabula rasa, joka toimii tai ei toimi jokaisen oman mielikuvituksen mukaan. Sentään täysin raameitta ei elokuvaa tarvitse tulkita, vaikka kestää aikansa, että ohjaajan pensselin vedoista osaa rakentaa selkeää kuvaa. Pitkät kohtaukset ja staattinen kamera voivat koetella kärsivällisyyttä, mutta ytimeen päästessään Days on niin tunteikas kuin näin vähäeleinen teos voi olla. Kahden yksinäisen miehen viimein kohdatessa voi valkokankaalla oikeasti tuntea jopa omien koronakuukausien eristyksen tunteen laukeavan. Silti vain yksi asia on pysyvää – kaipuu. (JH)