Elokuvafestivaalit ovat elokuvariippuvuuden tyyssija. On siis sopivaa, että tämän vuoden Rakkautta & Anarkiaa -raporttimme käynnistyy riippuvuutta käsittelemällä, oli kyseessä sitten riippuvuus perheestä, rakkaudesta tai siitä tiedosta, että Hitchcockin Vertigo on olemassa.

Tämän Rakkautta & Anarkiaa 2018 -raportin osan kirjoittivat Suvi Heino ja Jyri Majuri. Kaikki festivaalia käsitellyt tekstit löytyvät tämän linkin takaa.

Daughters of the Dust (1991)

Yhtenä Beyoncén Lemonaden (2016) keskeisistä inspiraation lähteistä toiminut ja tämän myötä uutta huomiota saanut, vuonna 1991 alkujaan ilmestynyt Julie Dashin ohjaus Daughters of the Dust oli valikoitunut Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin uuteen, elokuvahistorian merkkiteoksia esitelleeseen Trailblazers -sarjaan. Elokuva oli toki esitetty festivaalilla jo suhteellisen tuoreeltaan vuonna 1993, mutta voisi olettaa erityisesti ajankohtaisen Beyoncé-yhteyden siivittäneen juuri sen päätymistä klassikkokatselmukseen vuonna 2018. Aikanaan ensimmäisenä afrikkalaisamerikkalaisen naisen Yhdysvalloissa laajempaan levitykseen päätyneenä pitkänä elokuvana se on toki myös kiistaton edelläkävijä, joka sopii hyvin R&A:n profiiliin. Ulkoelokuvallisista asioista riippumatta kyseessä on elokuvallisilta ansioiltaankin kiinnostava teos.

Daughters of the Dust sijoittuu vuoteen 1902, Etelä-Carolinan rannikon tuntumassa sijaitsevalle Saint Helena Islandille. Saaren gullah-väestö polveutuu Länsi-Afrikasta tuotujen orjien jälkeläisistä. Eristyneisyytensä vuoksi gullahit ovat säilyttäneet kulttuurissaan paljon afrikkalaisesta alkuperästään ja puhuvat omaa kreolikieltään. Elokuvan juoni on hyvin yksinkertainen. Peazant-suvun nuoret jäsenet ovat muuttamassa saarelta mantereelle matriarkka, isoäiti Nanan jäädessä kotiseudulleen. Useat Nanan aikuiset lapsenlapset, lähes kaikki heistä keskenään erilaisia naisia, saavat elokuvassa oman hahmotelmansa ja tarinalinjansa, mutta pääasiassa keskitytään tunnelmaan, kuviin ja suuriin teemoihin, kuten perinteisiin, jatkuvuuteen ja muutokseen sekä identiteettiin yksilönä ja osana yhteisöä. Elokuvan kertoja on syntymätön tyttölapsi, joka tarkastelee sukuaan ja sitä kohtaavaa muutosta tulevaisuudesta käsin.

Amerikkalaiseksi elokuvaksi Daughters of the Dust on aiheeltaan ja ilmaisultaan persoonallinen ja ilahduttavan itsevarmasti omaääninen. Sen kerronta, visuaalisuus sekä kohtausten rakentuminen ja rytmitys tuovat välillä mieleen länsiafrikkalaisten elokuvantekijöiden, kuten Souleymane Cissén, tyylin. Ympäristön, luonnon ja valon rooli on suuri. Valkoisiin pukeutuneita naisia kuvataan muodostelmissa meren rannalla. Vanhat perinteet, uskomukset ja tarinat nivoutuvat yhden päivän tapahtumiin. Tässä kontekstissa Daughters of the Dust ei ole irrallinen visio, vaan limittyy vahvasti länsiafrikkalaiseen perinteeseen, vaikka kantaa mukanaan myös selvää Yhdysvaltojen syvän etelän tunnelmaa.

Hyvien puolten vastapainoksi Daughters of the Dustissa on myös heikkoutensa. Elokuvan valmistumisaika, 1990-luvun alku, näyttäytyy – ja kuuluu – tylysti kuvan kömpelöissä hidastuksissa ja häivytyksissä sekä ennen kaikkea melko sietämättömässä musiikissa, joka ei syntetisaattoreineen ja imeline ujelluksineen todellakaan luo sellaista hiukan mystisen ajatonta tunnelmaa, jollaisen elokuva ansaitsisi ja johon sen oletan myös pyrkineen. Useat hahmot jäävät vähän liikaa pelkiksi tyyppihahmotelmiksi, mutta ehkä heidän tehtävänsä onkin edustaa eri tapoja olla gullah-nainen 1900-luvun alussa. Kaikkiaan Daughters of the Dust on kiinnostava, omanlaisensa elokuva, joka voisi muutamilla erilaisilla ratkaisuilla toteutettuna olla parempi. (SH)

Mirai (2018)

Mamoru Hosodan animessa elokuvan päähenkilö Kun kokee perheen esikoisen ongelman sisaruksen syntyessä. Vanhempien huomiota ei enää tunnu löytyvän, joten uusi sisko Mirai vaikuttaa lähinnä ärsyttävältä. Erittäin todentuntuinen lapsiperheen arki joka paikassa lojuvine leluineen ja sisaruskateuksineen haastaa hieman perinteisen japanilaisia perhekäsityksiä, joissa isä edelleen osallistuu hyvin vähän lasten kasvatukseen.

Miraissa päähenkilö tutustuu siskoonsa kuvitelmissa käytävien jaksojen kautta. Kuvitelmissa vauvan sijaan teini-ikäinen sisko saa seuraksi perheen koiran, joka on nyt ihmishahmossa oleva yksinäinen susi. Koetut seikkailut lähentävät perheen pienimpiä. Näiden kokemusten kautta Kunin sisaruskateus vaihtuu rakkauteen. Muut kuvitelmajaksot tuovat ruudulle aikaisempia sukupolvia ja auttavat Kunia pääsemään ylitse peloistaan ja kasvukivuistaan.

Hyväntuulinen anime ampuu itseään pahasti jalkaan ääninäyttelyssä. Pikkupojan ääninäyttelijä on selvästi aikuinen nainen, jonka matala ääni rikkoo kaiken immersion oikeasti nuoresta päähenkilöstä. Ilmiö häiritsee muuten uskottavassa lapsiperhekuvauksessa todella paljon. Kuvitelmaosuuksissa asia ei onneksi ole niin häiritsevä, koska nämä kohtaukset eivät pyrikään todentuntuisuuteen. Animaatiojälki on hahmojensa ilmeissä ja eleissä animeille tuttuun tapaan ylilyövää, jolloin siitä joko pitää tai ei pidä. Kuvien taustoissa esineisiin ja muihin yksityiskohtiin on nähty mukavan paljon vaivaa, jolloin esimerkiksi kirjahyllystä paistavat Alvar Aallon teokset ovat kiva pieni lisämauste arjen elävöittämisessä. Juuri tuo arjen autenttisuus onkin ehdottomasti Mirain vahvuus. (JM)

Daughter of Mine (2018)

Aiemminkin sukupuolirooleja ja sukupuoliin kohdistuvia odotuksia kuvanneen italialaisen Laura Bispurin (Sworn Virgin, R&A 2015) uudessa elokuvassa Daughter of Mine keskiössä ovat 10-vuotias Vittoria ja hänen kaksi äitiään. Luonteeltaan, temperamentiltaan, ulkonäöltään ja elämäntavoiltaan erilaiset naiset antavat Vittorialle ristiriitaiset naisen mallit, joihin murrosikää lähestyvä tyttö peilaa myös itseään. Äidit eivät ole kuitenkaan kasvattaneet Vittoriaa yhdessä, vaan hän tapaa biologisen äitinsä Angelican vasta elokuvan alussa. Ennen tätä kasvattiäidiksi paljastuva Tina on ollut hänen ainoa, itsestään selvä äitinsä.

Lapseton, mutta äidiksi halunnut Tina on ottanut kasvatettavakseen arvaamattoman, epäkypsän ja vapaudenhaluisen Angelican synnyttämän tyttären. Vastavuoroisesti vastuullinen Tina on sitoutunut auttamaan Angelicaa taloudellisesti. Sattumalta Angelican tapaava Vittoria tuntee vaistonvaraista kiinnostusta itseään ulkoisesti muistuttavaa, huomiota herättävän erikoista naista kohtaan, vaikka vältteleekin tätä aluksi. Tina ei haluaisi antaa Vittorian tavata Angelicaa ollenkaan, mutta kielloista huolimatta Angelica ja Vittoria tutustuvat.

Angelican ja Tinan hahmot kuvastavat perinteistä huora/madonna -jakoa. Tosin tässä tapauksessa kevytkenkäinen ja häpeilemätön Angelica on vaalea, äidillinen ja pyhimysmäinen Tina puolestaan tumma. Tyypittelyiksi jäävissä rooleissa nähdään karismaattiset Alba Rohrwacher ja Valeria Golino. Kliseinen kahtiajako menee paremmin läpi, kun ottaa huomioon sen edustavan nuoren Vittorian silmissä naiseuden ristiriitaisia ilmentymiä. Ikävä kyllä itse Vittoria jää hahmona äitiensä varjoon. Hänen näkökulmansa ei tule tarpeeksi esille, hän on pelkkä pelinappula.

Polttavan kuumaan kesäiseen Sardiniaan sijoittuva elokuva hyötyy ympäristöstään, sillä sen kuvauspaikat ovat kiinnostavia ja luovat tiivistyvää tunnelmaa. Naisen asemasta perinteisessä kulttuurissa Bispuri ei tunnu olevan kovin kiinnostunut, vaan elokuva keskittyy ennen kaikkea kahden naisen väliseen riippuvuussuhteeseen. Tämä on ihan hyvä rajaus, ja elokuva on sinänsä pätevä tuotos, joka ei kuitenkaan valitettavasti erotu kovin persoonallisena tapauksena visuaalisen tarjontansa eikä varsinkaan temaattisen käsittelynsä puolesta. (SH)

Ecstasy (1933)

Varhaisessa tšekkoslovakialaisessa äänielokuvassa nähdään hyvin perinteinen kolmiodraama, jossa kaksi miestä haluaa saman naisen. Hedy Lamarrin esittämä Eva menee naimisiin häntä vanhemman miehen kanssa, mutta liitosta puuttuu kaikki kipinä. Sattumalta tavattu nuori työmies saa romanssin käynnistymään, mutta mustasukkainen aviomies haluaa jatkaa suhdetta vielä avioeronkin jälkeen. Juonellisesti Ecstasy tarjoilee ennalta-arvattavaa kilvoittelua, jota on kuitenkin vauhditettu mielenkiintoisella kuvastolla.

Ecstasyn vahvin osa-alue on sen visuaalisuus. Elokuvassa nähdään paljon vihjailevan eroottista kuvamateriaalia näyttämättä varsinaisesti mitään kriittistä. Lähikuvat hevosten sykkivistä potkista ja puuskuttavista sieraimista tekevät selväksi, mistä elokuvan ihmishahmojen pinnan alla on kyse. Samanaikaisesti eläinten tai esineiden myötä tuleva eroottinen alavire leikittelee katsojan itsetunnolla seksualisoimalla asioita, joita ihmisten ei tulisi seksualisoida. Paljasta pintaa ei nähdä, vaan kaikki tapahtuu assosiaatioiden kautta, mikä on myös osaltaan auttanut kiertämään sensuuria. Kuvastoltaan Ecstasy onkin kuin kaksimielinen vitsi, jonka kaikki tajuavat, mutta josta ei saa puhua avoimesti.

Teknisellä puolella näkyy siirtymä mykkäelokuvasta äänielokuvaan. Dialogi on hyvin vähäistä ja se istuu todella tökerösti näyttelijöiden suuhun. Ympäristön äänitehosteet loistavat poissaolollaan, jolloin yksittäiset repliikit muuttavat elokuvan tunnelmaa radikaalisti. Kun näyttelijöiden elekieli on vielä täysin mykkäelokuvien kaltaista, on jälkiäänitetty yksinkertainen dialogi turha tyylirikko. Musiikkipuolella kuullaan mykkäelokuville tyypillisiä säestyksiä, jotka toimivat yrittäessään jotain kekseliästä ja jotka kuulostavat aivan hirveiltä lähennellessään kapakkapianoa. Valitettavasti festivaalilla esitetyn version ääniraita oli sen verran huonossa kunnossa, että korkeat nuotit ja äänitehosteet kuulostivat hirveiltä.

Visuaalisesti pätevää elokuvaa vaivaavat useiden aikalaistensa lailla siirtymävaiheen ongelmat äänielokuvan hakiessa vielä muotoaan. Ilahduttavasti Ecstasy kuitenkin kokeilee paljon uusia ja rohkeita tekniikoita ja ärsykkeitä, jolloin sillä on syynsä olla osa elokuvan historiaa. Juoneltaan hyvin perinteinen elokuva erottuu vastaavanlaisten joukosta vihjailevan eroottisella ja aikaansa nähden modernilla kuvastollaan. (JM)

The Green Fog (2017)

Guy Maddinilla on oma kulttistatuksensa tavallisesta poikkeavien elokuvien tekijänä. Ohjaajan yhdessä Evan ja Galen Johnsonin kanssa tekemä tulkinta Alfred Hitchcokin Vertigosta jatkaa samalla linjalla. Elokuva kun on toteutettu käyttämällä ainoastaan vanhaa kuvamateriaalia eri elokuvista ja TV-sarjoista.

San Franciscon alueelle sijoittuvaa kuvamateriaalia edestakaisin paukuttamalla on luotu pääpiirteittäin Vertigon juonta seuraileva elokuva, jossa päähenkilöt ja aikakausi vaihtuvat jatkuvasti. Paikoitellen kohtausten rytmitys luo immersion tilanteen jatkuvuudesta, mutta välillä taas punainen lanka tuntuu katoavan täysin. Dialogi on toteutettu muutamia kohtauksia lukuun ottamatta saippuasarjojen puisevilla keskustelukuvilla ilman varsinaisia repliikkejä. Hahmot siis avaavat suunsa ja sen jälkeen leikkaus palauttaa naamat peruslukemille. Efekti luo elokuvan dialogiin pari ensimmäistä kertaa viihdyttävän, mutta sittemmin huomattavan inflaation kärsivän, tee se itse -meiningin.

The Green Fog kärsii siitä, että Vertigon on oltava tuoreessa muistissa, jotta elokuvan tapahtumien seuraaminen olisi loogista. Lisäksi elokuvaa on järjetöntä mennä katsomaan tietämättä sen olevan versiointi alkuperäisteoksestaan, koska silloin The Green Fog on vain omituinen klippikokoelma vailla tarttumapintaa. Nytkin pari kertaa hauskan leikkausefektin toistuva ylikäyttö tekee elokuvasta vaikeasti lähestyttävän, ja sitä jaksaa seurata tasan siihen pisteeseen asti, kun dialogin toteutustyyli alkaa puuduttaa. (JM)

Fake Tattoos (2017)

Merkittävä osa elokuvafestivaalien tarjonnasta muodostuu niistä pienistä, usein sympaattisista elokuvista, jotka ovat tarpeeksi ammattimaisia ja hyvin rahoitettuja kiertääkseen lukuisilla elokuvafestivaaleilla, joilla ehkä joskus voittavatkin jotain, mutta jotka kuitenkin unohtuvat pian herättämättä sen suurempaa huomiota. Kanadalaisohjaaja Pascal Planten ensimmäinen pitkä fiktioelokuva Fake Tattoos on juuri tällainen tapaus. Kahden nuoren orastavasta suhteesta kertova elokuva on sopiva festarivälipala, joka jättää hyvän mielen, mutta ei lähtökohtaisesti mitään sen enempää. Visuaalisesti elokuvan lattea ja nykivä digikuva ei varsinaisesti hurmaa, vaikka Montrealin kaupunki näyttäytyy viehättävänä.

Päähenkilö on 18-vuotias Théo, joka menee syntymäpäivänään punk-keikalle yksin ja tapaa keikan jälkeen myös yksin paikalle tulleen Magin. Kaksikon ilta jatkuu yhteisellä kotimatkalla, yhteisellä romanttisella yöllä ja kiusallisella aamulla. Molemminpuolinen kiinnostus on kuitenkin niin vahva, että nuoret aloittavat tapailun. Théo on ihastunut, mutta empii hiukan, sillä hän on muuttamassa muutaman viikon päästä pois Montrealista. Théon ja Magin esittäjät ovat suloisia ja heidän välillään on kemiaa. Théolla on elämässään murheita, joiden unohtamisessa elämäniloinen ja rento Mag auttaa. Magin hahmo vaikuttaa ajoittain olevan vaarassa luisua manic pixie dream girl -osastolle, mutta tältä voisi sanoa enimmäkseen vältyttävän. Magin näkökulmaa saisi kuitenkin olla enemmän mukana.

Juoni ei toista suoraan romanssielokuvien pahimpia kliseitä. Väistämätön ero toisen muuttaessa pois ei johda dramaattiseen vellomiseen, sillä eron hetki on tiedossa jo suhteen varhaisessa vaiheessa. Teiniromanssin lisäksi elokuva käsittelee syyllisyyttä, sillä Théo on ollut osallinen ystävänsä vakavaan loukkaantumiseen. Tämän seurauksena hän on eristäytynyt kavereistaan. Elokuvan ansioihin kuuluu, ettei se väännä Théon tilannetta täysin rautalangasta, vaikka kerronta onkin monilta osin hyvin nuortenelokuvamaista. Myös herkän ja tyylitietoisen soittokohtauksen toistaminen elokuvan lopussa yhä elävien tunteiden osoittajana toimii: tapaamisiltana Mag esittää Théolle kitaran kanssa laulun, jonka Théo puolestaan tulkitsee Magille puhelimessa vuotta myöhemmin.

Geneerinenkin elokuva voi joskus yllättää jollakin yksityiskohdalla, joka sitoo satunnaisen katsojan tiukemmin mukaan tunnetasolla. Tämän elokuvan kohdalla se yksityiskohta oli oman nuoruutensa lempimusiikin kuuleminen. Against Me!:n kappaleet – muuttokohtauksen taustalla soinut Jordan’s 1st Choice sekä viimeistään lopputekstien Sink, Florida, Sink – toivat katsomiskokemukseen tason, joka muutoin olisi jäänyt puuttumaan jo siitä syystä, että omasta teini-iästä on kulunut niin kauan aikaa. Noiden kappaleiden soidessa kuitenkin muistin, millaista teininä oli, miltä ihastuminen ja kaipuu silloin tuntui, miten paljon musiikki merkitsi identiteetin rakentajana ja tunteiden käsittelyssä. Tästä syystä Fake Tattoos antoi kokemuksena enemmän kuin odotin. (SH)