Rakkautta & Anarkiaa 2015 tulee jälleen Helsinkiin 17. syyskuuta. Festivaalitarjonnassa on taas tarjolla monenlaista filmiä, mutta uniikkien lumihiutaleiden poimiminen seasta voi tuottaa hankaluuksia yli sata elokuvaa sisältävästä katalogista. Toivon hartaasti, että tämä neljän elokuvan ennakko auttaa jossain määrin erottamaan baskerit paksusankaisista hipsterilaseista. Jos kuitenkin tarvitsette lisäapuja, Laajakuvassa on jo ennestään kirjoitettu festaritarjonnan elokuvista He ovat paenneet, The Duke of Burgundy, Kätilö, P’tit Quinquin, Lovemilla, Ollaan vapaita, Taxi Teheran, Sosialismi, Violet sekä Electric Boogaloo: The Wild, Untold Story of Cannon Films.
Festivaalin avauselokuvana toimii Denis Villeneuven Sicario, ohjaajalleen epätyypillisen suoraviivainen toimintaelokuva Meksikon huumekartelleista. Emily Blunt, Josh Brolin ja Benicio Del Toro jahtaavat pahiksia Yhdysvaltain rajojen molemmin puolin, ja Blunt ja Brolin ovat täydellisesti roolitettuja. Erittäin koviin toimintanaishahmoihin jatkuvasti enemmän erikoistuva Blunt paljastuu – elokuvan alussa hänelle ominaisen koviksen sijaan – varsin perinteiseksi neidoksi pulassa, joka ei pysty vaikuttamaan elokuvan yhtä elämää suurempiin tapahtumiin millään tavalla. Tämä kuitenkin toimii siksi, että hahmo ei itsessään ole heikko vaan hänet riisutaan aseista – henkisesti – viimeistään, kun pahisjahtia johtava Brolin vetää alaisiaan pataan hippimäisen letkeästä ulkoasustaan huolimatta.
Benicion kovaotteinen Alejandro ei kuitenkaan seuraa tätä ennakkoluulojen rikkomisen kaavaa, vaan hän on juuri sellainen hiljaisen uhkaava kovanaama jollaisia vastaavissa elokuvissa nähdään vuosi toisensa jälkeen. Roolisuoritus tuntuu lähes parodiselta über-melankolisine murahteluineen kaikkineen. Toisin kuin esimerkiksi kapteeni Nascimento José Padilhan Tropa De Elite -elokuvasarjassa, Del Toron hahmoon ei saada luotua parista yrityksestä huolimatta haavoittuvaisuutta tai edes ulospäin näkyvää muistoa joskus olemassa olleesta inhimillisyydestä, joten hänen yksioikoisten tappotoimiensa seuraaminen käy pitkäveteiseksi. Loppuratkaisun eli hahmon väistämättömän onnistumisen tehtävässään näkee jo kaukaa.
Tämä väistämättömyyden odottaminen kytkeytyy elokuvan ytimeen, joka on kuoleman vääjäämättömyys tässä ympäristössä ja miten se ei oikeasti muuta mitään, koska se ei ole mahdollista. Vasta ruumiskasan kasvaessa kymmenkertaiseksi voidaan puhua merkittävästä tapahtumasta; silloinkin vain, jos ruumiit ovat oikeiden henkilöiden. Tämä vääjäämättömyys on kuitenkin asia, jota on käsitelty tässä vaiheessa niin monessa teoksessa, oli kyseessä sitten Ridley Scottin The Counselor tai Netflixin viihteellinen dokudraama Narcos, että Sicarion on vaikea tuoda tähän mitään uutta.
Sen suurin onnistuminen tulee Villeneuven edellisissäkin elokuvissa olleesta pettämättömästä tunnelmasta. Jóhann Jóhannssonin erittäin vahvat musiikit yhdessä William Sarokinin ambient-äänten miksauksen kanssa luovat Michael Mannin parhaat työt mieleen tuovan immersoivan äänimaailman, jolle Villeneuve syöttää komeita aavikko-otoksia kuin karkkia. Valitettavasti toimintakohtauksissa ei päästä samanlaiseen intensiivisyyteen kuin toivoisi, vaan Sicario jää kauas esimerkiksi esikuvana selvästi toimineen Mannin Blackhat-hakkerielokuvasta. Lopun luolaräiskintä on kuin huonosti koreografioidumpi versio Zero Dark Thirtyn päättävästä terroristijahdista.
Toisenlaista joskin välillä yhtä tylyä toimintaa tarjoilee Gomorra-gangsterielokuvalla suosioon nousseen Matteo Garronen Tale of Tales -antologiafantasia, jossa kolme satua kertovat milloin mistäkin tragediasta. Yhdessä albiinoprinssi haluaa olla ystävä albiinoköyhän kanssa, mutta Salma Hayekin esittämä kuningatar kieltää tämän. Toisessa Toby Jonesin esittämä kuningas välittää enemmän jättimäisen kirpun kasvattamisesta kuin tyttärensä naittamisesta sopivalle kosijalle. Kolmannessa Vincent Casselin esittämä lievästi sanottuna opulenteissa oloissa elävä kuningas rakastuu vahingossa 70-vuotiaisiin siskoksiin näkemättä heitä.
Jokainen tarina kuvastaa epäterveet mittasuhteet saavuttavia pakkomielteitä, laiminlyöntejä ja kaipuuta ystävyyteen, kumppanuuteen tai nuoruuteen. Teemat tuodaan esille äärimmäisen kivuliaasti. Vanhus haluaa näyttää nuoremmalta, joten hän venyttää roikkuvaa ihoaan selkänsä yli liimatakseen sen kiinni toiselle puolelle. Prinsessa haluaa paeta peikolta uljaan prinssin matkaan mutta käynnistää samalla verilöylyn. Garronen esittämät tarinat eivät välttämättä luo tunnesiteitä katsojiinsa, mutta niiden suora, omalla tavallaan hyvin koruton ilmaisutapa saavuttaa juuri sen tunnelman, joka vanhanaikaisia satuja kertoessa tuleekin saavuttaa. Tarinat onnistuvat pureutumaan luihin ja ytimiin ja kutittelemaan jotain alkukantaista mielihyväkeskusta positiivisesti yksinkertaisilla käänteillään.
Tale of Tales ei olisi silti yhtään mitään, ellei se olisi niin käsittämättömän kaunis. Kuvina suurin osa otoksista näyttävät maalauksilta, ja pelkät dialogipainotteiset puhuvia päitä sisältävät kohtaukset loistavat poissaolollaan jokaisen lähikuvan yrittäessä kertoa enemmän näyttelijöiden kasvoilla kuin yksikään perinteisempi ekspositiotäyteinen infokohtaus viime vuosien valtavirtafantasiassa. Lavasteet ja kuvauspaikat ovat hyvin pitkälti aitoja, ja sitä ei pelkästään huomaa. Sen tuntee. Kun John C. Reilly kaivaa sydämen merihirviön rinnasta, veren voi maistaa suussaan. Kamera suhtautuu kaikkeen yllättävällä neutraaliudella, staattisilla, symmetrisillä otoksilla. Kuvaaja Peter Suschitzky vastustaa kaikkia modernin fantasiaelokuvan sääntöjä, sillä elokuva ei sisällä yhtäkään ratsastavien päähenkilöiden yli nummella liitävää helikopteriotosta. Kuvaustapaa voisi luonnehtia naturalistiseksi, jos kuvattavat asiat eivät olisi niin herkullisen fantastisia. Jos tämän vuoden Rakkautta ja Anarkiaa -festivaaleilta pitää yksi elokuva nähdä valkokankaalta, se on tämä. Onneksi Tale of Tales tulee myös tässä kuussa Suomessa teatterilevitykseen lievittämään muualla maassa asuvien tuskaa siitä, että heiltä jää tämä toistaiseksi väliin.
Sen sijaan Suomessa varmasti levityksettä jää yhdysvaltalainen komedia Dear White People. Eliittikouluun sijoittuvassa teoksessa pääasiassa afroamerikkalaisista koostuva hahmorykelmä yrittää selvitä ennakkoluulojensa hellään hyväilyyn tuuditttautuneen koulu enemmistön kanssa. Rotusyrjintää ei tyydytä vain esittämään, vaan sen kyseenalaistamiseen käytetään myös kiitettävästi aikaa. “Miten” ei ole pääasia vaan “miksi”. Vastaukset eivät välttämättä tyydytä, eikä elokuva edes pyri niitä aina esittämään, mutta yritys on vahvasti läsnä. Se tuntuu hyvältä näinkin merkittäviä linjoja vetävässä elokuvassa.
Karismaattisten nuorten näyttelijöiden käsittelyssä paljon Spike Leen alku-uran teoksista lainaava elokuva kasvaa koko kestonsa ajan katsojan silmissä. Alussa hieman liioitellulta tuntuva kulttuurikuilu eri etnisyyksien välillä kurotaan kiinni julmilla keinoilla. Samalla ymmärrys siitä miltä pieni, hiljainen, jatkuva rasismi, ts. ihmisten omien etuoikeuksien käyttäminen ilman tekojensa vaikutusten ymmärrystä, ja niiden vaikutus ympärillä oleviin, joilla näitä synnynäisiä etuja ei ole, tuntuu sen kohteeksi joutuvista. Paha olo välitetään hyvin viimeistään valkoisten opiskelijoiden järjestämissä blackface-täyteisissä gangstabileissä. Tässä Dear White People onnistuu erinomaisesti, koska se onnistuu tuomaan näkymättömän näkyväksi tai ainakin tuntuvaksi.
Huolimatta sillottaisesta, luonnollisista syistä kumpuavasta ilkeydestään, elokuva on positiivinen nykyisen yhdysvaltalaiskulttuurin tuote aikakaudella, jolloin rotukysymysten ympäristö tuntuu jopa valtiollisella tasolla vihamieliseltä. Koska se ei huuda (valkoisen miespuolisen) katsojan naamaan hänen omaan elämäänsä tyytyväisyyden vääryydestä, se toimii huomattavasti tehokkaammin kuin moni muu nykytilanteen pahuutta suoraan kuvaava elokuva. Se välittää viestinsä huumorilla ja sympatialla. Näistä ensimmäinen ei valitettavasti aina osu maaliinsa, mutta jälkimmäisen tuntu on kosketeltavissa ja antaa hyvän mielen synkästä aiheesta huolimatta, vähentämättä tunnetason viestin tehoa.
Rivikansalaiselle vähemmän merkittävistä yhteiskuntaongelmista kertoo Alex Gibneyn Going Clear: Scientology and the Prison of Belief, skientologian “uskontoa” rankalla kädellä kritisoiva ja solvaava elokuva. Skientologioille on naurettu viimeistään vuosituhanteen vaihteesta koko maailman toimesta, joten elokuvan toisinaan ilkeää fiilistä on vaikea kritisoida, etenkin siinä esitettyjen hirveyksien jälkeen. Puhuvista päistä koostuva dokumentti saa onneksi hieman lisäpotkua erittäin huikeasta arkistomateriaalista. L. Ron Hubbardin hourailuja kuvitetaan komeilla tähtimaisemilla ja kuvilla kosmisista pölypilvistä, ja loppupuolella nähtävät taltioinnit lahkon vuosikokouksista ovat opulenttiudessaan niin naurettavia, että viihdearvot kohoavat Tom Cruisen egoakin korkeammalle.
Elokuvan tunteelliseksi ytimeksi muodostuukin yllättäen Cruise, ohjaaja Paul Haggisin ohella. Jälkimmäinen kertoo hyvin avoimesti kokemuksistaan uskonnon parissa nyt siitä eronneena, kun taas Cruisen matkaa sen syövereihin dokumentoidaan lähinnä hänen läheistensä, entisten skientologiatyöntekijöiden kautta. John Travolta on jossain määrin ruudulla, mutta tanssilattioiden kuninkaasta jää lähinnä sellainen fiilis, että paska jätkä päätyi paskempaan seuraan.
Cruise taas on elokuvan kuvaamina uransa alkuaikoina infantiili hölmö. Hänen vajoamisessaan uskonnon sanansaattajaksi ei ole surullista se, että miestä itseään kohtaan tuntisi suunnatonta sympatiaa – hän kuitenkin on Tom Cruise – mutta matkasta tulee hyvin esille se, miten sydämetön skientologia (tai mikä tahansa muu uskonnollinen organisaatio) on yksilöitä kohtaan, jotka se päättää nostaa olemassaolonsa edellytykseksi. Tarinat systemaattisesta tuhosta, jonka Nicole Kidmanin ja Cruisen suhde kohtasi ovat kylmääviä siksi, että ne vetävät nämä superjulkkikset alas tavallisten ihmisten tasolle. Heidänkin elämänsä ovat näiden suurten, inhimillisyyttä vailla olevien entiteettien pelinappuloita.
Mitään uutta Going Clear ei tarjoa. Skientologian pahuudesta on tässä vaiheessa väännetty niin monta vuotta juttua, että kritiikin kohtaaminen tässä kontekstissa tuskin kohauttaa millään tavalla, poislukien juuri yllä mainittu, yllättävän toimiva inhimillinen samaistumiskulma. Valitettavasti Cruisen tarina on vain yksi osa-alue parin tunnin elokuvassa. Uudelleenohjelmointileireihin tai Paul Haggisin kasvoihin keskittyvät osiot saavat huomattavasti vähemmän irti kohteistaan. Dokumenttia on hieman vaikea käsitellä minään muuna kuin viihteenä juuri siksi, että kaikki siinä on jo nähty. Onhan se vetävä paketti, mutta yksi osio sen sisällä ei ole riittävä teoksen nostamiseksi poikkeukselliseksi. Nyt se jää mieleen niiden satojen muiden puhuva pää -dokkareiden kanssa, joita valtavirtadokumenttigenre on pullollaan. Kokonaisuuden näkökulma ei anna aiheelleen puolustautumisvaraa ja uhkaa sen johdosta tuntua tunkkaiselta kuplalta ihmisille, jotka eivät pidä skientologiasta elokuvan alussakaan. Se on kuin se Facebook-kaverisi, joka ei tee muuta kuin tykkäile Suomen itsenäisyyspuoleen FB-postauksista ja poistaa sinut heti listoiltaan jos pistät linkin hänen mielipiteistään eroavaan artikkeliin – joskin paljon viihdyttävämpi versio hänestä.