Kosto ja joukkomurhat ovat elokuvien standardeja. Etenkin 1970- ja 80-luvuilla naisvetoinen eksploitaatio rape-revengen ja vastaavan hengessä oli kukkeimmillaan. Iso osa tuosta alakulttuurista jäi aikoinaan Suomessa sensuurin hampaisiin. Ne kiellettiin teatterikierrokselta kokonaan ja videojulkaisut olivat silputumpia kuin elokuviensa uhrit.
Esimerkiksi ruotsalaisessa Yksisilmäisessä (1973) Christina Lindbergin esittämä Frigga kaapataan, raiskataan, vangitaan, mykistetään, silmä puhkotaan, pahoinpidellään, pakotetaan narkkariksi ja sutenöroidaan äärimmäisellä tavalla, jotta lopun haulikko-fanfaarit tuntuisivat riittävän oikeutetuilta.
Savage Streetsissa (1984) Linda Blairin esittämä Brenda vetää kireän nahkakostajan asun päälle ja lahtaa varsijousella kuuromykän siskonsa raiskanneen kovisjengin. Myös tässä tapauksessa turvaudutaan liioiteltuun perusteeseen. Raiskattu tyttö on kilteimmän ja herttaisimman näköinen, kuuromykkä ja pukeutuu lapsellisiin kokovalkoisiin.
Eräs mielenkiintoinen trendi muinoin oli myös women in prison -genre, jossa vähäpukeisia naisia eri etnisistä taustoista esitettiin kissatappelemassa, raiskattavana ja lopulta vankilasta pakenevina, miehiä matkan varrella tappavina antisankareina, kostamassa asioita joita hädin tuskin käsitellään. Esimerkiksi ennen kun Pam Grierista tuli blaxploitaation kasvot, hän esiintyi ala-genren ala-genressä, viidakkovankilaelokuvissa, kuten Naarashäkki (1971). Halvan hintatason vuoksi 1970-luvun alussa oli suosittua kuvata viidakkoon sijoitettuja women in prison -elokuvia Filippiineillä, joka korosti eksoottisuutta (maa sinänsä pidettiin nimettömänä banaanivaltiona).
Kosto ja joukkomurha on siis perinteisesti viihdettä ja eksploitaatiota. Eräs varsin tunnettu yhdysvaltalaisohjaaja on tehnyt menestyneen uran tiivistämällä tuotantoonsa noin kaikki ikinä tehdyt kostoelokuvat.
Kun emme näe syytä tai perustetta väkivallalle ja epäoikeudenmukaisuudelle, tuloksena on elokuvia kuten Michael Haneken Bennyn video (1992) tai Funny Games (1997). Ne eivät ole enää suoranaista viihdettä, mutta ovatko ne varsinaisesti kritiikkiäkään? Lähinnä ne ovat vain Hanekea, ohjaajan omia pelkoja suodatettuna ilman suuren merkityksellistä kontekstia. Tarinoita siitä kuinka puhdasta pahuutta vain yhtäkkiä tapahtuu ilman näkyvää laukaisijaa.
Bennyn video on ylivertainen elokuva Poikani Keviniin (2011) verrattuna, mutta Lionel Shriverin menestyskirjaan perustunut filmatisointi on aiheena harmillisen harvinainen. Se ottaa näkökulmakseen koulusurmaajan äidin. Näkökulma on eri tavalla kamala koulusurmaajaan itseensä tai koulusurmattuihin nähden.
I, Olga Hepnarová on tšekkiläinen tositapahtumiin perustuva elokuva joukkomurhaajasta, kostajasta ja Tšekkoslovakian viimeisestä teloitetusta naisesta. Olga Hepnarová ajoi kuorma-autolla väkijoukkoon kesällä 1973, surmaten kahdeksan ja aiheuttaen muuta harmia tusinalle. Oikeudenkäynnin tragikoomisin korvausvaatimus oli litrasta kadulle kaatuneita herukoita.
Miksi haluan nostaa tämän elokuvan esille ja miksi luettelin juuri kostoelokuvan historiaa? I, Olga Hepnarová tuntuu aidosti riippumattomalta kuvaukselta ulkopuolisen prügelknabelin — kuten hän itseään kutsuu — lunastuksesta. Prügelknabel on saksaa ja tarkoittaa kirjaimellisesti ovimattoa, eli kuvainnollisesti poljettua ja kiusattua ihmistä.
Klassiset kostoelokuvat tekevät syyn ja seurauksen aina korostetun vahvaksi. Uhri on usein esimerkiksi väkivaltaisesti raiskattu, koska kiistattomasti tulkittavan kaltoinkohtelun lunastus tuntuu oikeutetulta.
Olga ei ole kokenut yhtä tiettyä epäoikeudenmukaisuutta. Hänet on sivuutettu. Isä hakannut ajan hengen mukaisesti. Laitoksissa muut tytöt vähän potkineet. Olga ei näe järkeä yhteiskunnan rakenteissa, sosiaalisessa kanssakäymisessä ja samoille asioille nauramisessa.
Hän on myös homoseksuaali, joka tuskin on auttanut ajan ilmapiirissä. Vielä vähemmän se, että ainoa nainen jonka kanssa on hyvä olla, ei parin intiimin kohtaamisen jälkeen halua enää tavata. Olga ei saa kaipaamaansa apua terapiasta. Hän pyytää apua terveydenhoitolaitokselta uuden tyttöystävän löytämiseen, eikä oikein ymmärrä miksi asia ei heille kuuluisi.
Sisältöä ei menetetyn rakkauden(?) lisäksi elämältä löydy. Tupakkaa ja viiniä alkaa kulua joka kohtauksessa. Laitoksessa hän vielä sanoi muille tytöille ettei polta (sehän olisi sosiaalista kanssakäymistä). Kaikkiaan Olga ei näe elämällään merkitystä, joten hän haluaa lopulta tehdä sillä edes kerran jotain merkityksellistä.
Jos ihminen sanoo ymmärtävänsä Olgan kaltaista joukkomurhaajaa millään tavoin, hänet lynkataan helposti kuten Lars von Trier konsanaan[1]. Tämä elokuva uskaltautuu ymmärtämään Olgaa ja hänen tekoaan jollain tasolla. Tämä elokuva kertoo kaikkeuden balanssista ja asioiden yhteydestä toiseen. Olga ei ainoastaan kosta pahaa oloaan. Hän ajattelee tekevänsä ihmiskunnalle palveluksen.
Muutaman ihmishengen hinnalla Olga ajattelee säästävänsä tulevia uhreja jopa enemmän. Hänen tekonsa vuoksi ihmiset ehkä ottaisivat vastaisuudessa huomioon muut prügelknabelit. Ihmiset eivät kohtelisi hänenlaisiaan kuten häntä oli kohdeltu. Näin vältyttäisiin uusilta joukkomurhilta, puhumattakaan lukemattomista itsemurhista. Ehkä Olga kuvitteli olevansa Rosa Parksin veroinen käänteentekijä. Kuten nyt jo paremmin tiedämme, ihmisten pahoinvointi on sittemmin vain lisääntynyt ja terveydenhuolto entisestään kuormittunut.
Oikeudenkäynnissä Olgan esitettiin olevan skitsofreeninen, vaikka hän vetosi, ettei mitään mielenhäiriö-korttia otettaisi esiin vesittämään hänen kirjoittamatonta manifestiaan. Nykypäivänä hänellä olisi oletettavasti todettu Aspergerin oireyhtymä. Skitsofreenisuus oli kai vain arvailua. Oli miten oli, Olga hirtettiin 1975 ja hirttäjäisten jälkeen elokuvassa kokoonnutaan sopalle ja ollaan hiljaa.
Kuinka Olgan teko on lopulta vaikuttanut yliajon jälkeiseen maailmaan, sitä emme voi varmuudella tietää. Kuka ties kaikki yliajetut olisivat tehneet jotain vielä pahempaa. Kuka ties yleinen ilmapiiri Olgan kaltaisia kohtaan on todella muuttunut jossain, ja juuri siksi enemmän kuin kahdeksan ihmistä on jäänyt henkiin. Tuolla tavalla Olgan ajatusmaailma toimi. Kuka tietää vaikka hän olisi jollain tapaa oikeassa, vaikka luultavasti hän on vain innoittanut uusia joukkomurhaajia.
En puolustele joukkomurhaajaa, puhumattakaan tekoa. Ajatusleikki on vain mielenkiintoinen, kuten Olgan mieli. Ei kukaan voi varmuudella sanoa näinäkään aikoina mikä on paras tapa toimia korona-pandemian kanssa. Mikä strategia tuottaa kaikki mahdolliset osa-alueet huomioon ottaen vähiten tuhoa? Harvoin ihmiset ympäri maailman ovat tappaneet välillisesti muita ihmisiä väärillä valinnoillaan ja ajatusmalleillaan kuin nyt. Jopa tahallaan? Koko koronan leviäminen on voinut olla vain yhden ihmisen välinpitämättömyydestä kiinni, tuloksenaan satojen tuhansien ennenaikainen kuolema. Jos joku Olgan kiinalaiskollega olisi kumauttanut juurisyyn tai olennaisen superlevittäjän kuorma-autolla nurin kuukausia sitten, emme ehkä olisi tässä tilanteessa. Vain yliajaja olisi saanut oikeutetun tuomionsa.
Monesti asiat ovat hyvin pienestä kiinni ja niin on myös Olgan teon taustalla. Elokuvan meriitti on juuri siinä, ettei se ihaile Olgan tekoa millään tavoin, mutta ei mässäile korostetusti tapahtumien pahuudella. Teko kuulostaa todella järkyttävältä, mutta lopulta kyse on yksinkertaisesti kahdeksan sivullisen kuolemasta. Päivittäin kuolee enemmän ihmisiä niin sanotusti turhaan. Elokuva tarkastelee ulkopuolelta käsin ympäristön, sattuman ja diagnosoitavien ominaisuuksien syitä ja seurauksia, synnyttäen siihen vahvan filosofinen puolen, silkan pahuudenteon kertaamisen sijaan.
Onko elokuvan yleinen lakonisuus ja valinta olla sen suuremmin tuomitsematta tekoja vaarallista? I, Olga Hepnarová ei ole pohjimmiltaan viihdettä, kuten paljolti samoja aiheita käsittelevä Joker (2019). Se on tšekkiläinen, mustavalkoinen, vakava ja audiovisuaalisesti low key art house -elokuva. Täten sillä ei tule olemaan minkäänlaista merkitystä mihinkään. Se tulee olemaan tuntematon ja unohdettu. Pitäisikö aiheensakin olla tuntematon ja unohdettu? Siitä on tässä elokuvassa kyse ja siitä filosofiasta tämän elokuvan kohdalla saa eniten irti.
[1] Lars von Trier mainitsi Cannesin elokuvajuhlilla ymmärtävänsä jollain tavalla Adolf Hitleriä. Ohjaaja ei kyennyt ilmaisemaan todellista tarkoitusperäänsä haluamallaan tavalla ja hän sai porttikiellon elokuvajuhlille seitsemäksi vuodeksi.