Ihmiskunnan elo maan päällä on riippuvainen lukemattomista ympäristötekijöistä. Ilmeisimpien, eli ruuan, juoman, katon pään päällä ja keuhkoina toimivien sademetsien lisäksi esimerkiksi ampiaiset ovat elinehtojamme. Jos ampiaiset kuolevat sukupuuttoon, ihminen kuolee sukupuuttoon. Sama pätee jossain määrin myös muurahaisiin, lintuihin ja niin edelleen. The Mushroom Speaks käsittelee erästä kaiken elämän-, hajoamisen- ja uudelleenluomisen perustaa, jonka merkityksen saatamme helposti sivuuttaa: sienet.
Kantarellikastike kulkee suomalaisten lisukeruokana läpi elämän ja punakärpässieni on ensimmäisiä asioita, joita opetetaan varomaan. Joillain elämä keskittyy silokkien nauttimisen ympärille. Sienet ovat kuitenkin niin paljon suurempi kokonaisuus kuin metsissä bongattavat tatit. Sienten mittasuhde liikkuu mikroskooppisen pienistä maailman suurimpaan organismiin, joka on kolmen sinivalaan painoinen, kymmenen neliökilometrin kokoinen ja tuhansia vuosia vanha sieniverkosto oregonilaisessa kansallispuistossa.
The Mushroom Speaks on kattava tietopaketti lähes kaikesta, joka aiheeseen liittyy. Minkälaisia sieniä on, mikä on sienten merkitys, mitä voimme oppia sieniltä, kuinka kuunnella niitä, tai tutkia aikaa ja elämän kiertokulkua niitten kautta. Erilaisten sienten kanssa puuhaville annetaan puheenvuoro. On fiiniä sientenmaistelua, sienestystä metsässä, tutkimusta, kompostointihommia ja jopa huumausainepuolta.
Moni puhuvien päiden tarinoista on toki mielenkiintoisia. Esimerkiksi tapaus matsutake, ja kuinka se kasvaa vain pienten kylien metsissä, joissa kyläläisillä on ollut juuri tietynlaiset rutiinit, eikä sitä ole saatu kasvamaan muunlaisessa ympäristössä. Kaupungistumisen takia ennen niin yleinen sieni on harventunut. Silti, ylivoimaisesti vaikuttavin puoli dokumentissa jää harmillisen vähälle ruutuajalle:
Vain alle kymmenyksen elokuvan kestosta saa nauttia äärimmäisen toimivasta välikuvina esitettävästä audiovisuaalisesta elämyksestä, joka koostuu sienistä luonnollisissa tiloissaan, taustalla Olga Kokcharovan upea elektroninen ambient-ääniraita, jonka on määrä muistuttaa sienten aavemaista juttelua. Nämä kauniit kuvat eivät ole liian kaukana qatsimaisesta observoinnista tai 2001: Avaruusseikkailun tähtiportin psykedeelisyydestä.
Osa kuvituskuvista rullaa reaaliajassa ja osa time-lapsena, osa mikroskooppisena ja osa lähikuvana metsässä. Nämä palat yhdistämällä johdonmukaiseksi elämykseksi olisi saatu aikaiseksi hieno lyhytelokuva, jonka voisi katsoa uudelleen ja uudelleen. Tätä vasten, valtaosa näistä sinänsä sujuvasti kerran kuunneltavista ihmisten puheenvuoroista olisi voitu jättää editointipöydälle. Aivan kuin haastateltavia ei olisi kehdattu pettää ja osa hassuistakin tarinavalinnoista olisi jätetty säälistä mukaan.
Velvet Queen on ennen kaikkea luontodokumentti luontoa kuvaavista ihmisistä. Kaksi nelikymppistä luontokuvaajaa ovat Tiibetin ylätasangoilla nähdäkseen ja tallentaakseen kuviin lumileopardin. Premissi on kuin pahamaineisesta ilmaisjakelupromosta Bengalin tiikeri, jossa koitetaan saada harvinaisesta eläimestä mahdollisimman paljon uutta tietoa ja liikkuvaa kuvaa, odotellen valtaosan elokuvasta tarkkailupaikalla nähden kaikkea muuta.
Keskellä villiä luontoa miehet pysähtyvät pohtimaan suhdettaan luontoon. Heitä alkaa ahdistaa tieto kotiinpaluusta. Ei enää vapaudentunnetta, huolettomuutta tai raikasta ilmaa eläinmuodostelmia spottaillessa. Takaisin siihen nukketeatteriin, kuten toinen aikaansa poissa luonnosta kutsuu. He muistelevat kuinka ovat kasvaneet perheissä ja yhteisöissä, joissa eläimiä sen enempää kuin puitakaan ei osattu arvostaa. Kaikki ihmisiä ympäröivä on vain itsestäänselvyytenä otettuja rikkauksina ihmistä varten.
Toinen asia, jonka ihmiset ottavat helposti itsestäänselvyytenä, ovat laadukkaat luontodokumentit. Meillä on ollut onni kasvaa pettämättömän laadukkaan Avaran Luonnon kanssa, johon on valittu parhaat dokumentit maailmalta. Sir David Attenborough on selostanut meille kaiken maanpäällisen ja Jacques Cousteau vedenalaisen maailman. Kääntöpuolena rima on nostettu niin korkealla, että luontokuvauksesta vaatii jo oletusarvona valtavaa osaamista.
Velvet Queen on The Mushroom Speaksin tavoin elokuva, jonka A-materiaalia on sen B-roll. Elokuva seuraa kahta ranskalaista miestä ja heidän kuvaamaansa luontoelokuvaa rinta rinnan. Kuullaan kepeää filosofointia ja seurataan jälkiä seuraavan bongauksen äärelle. Katsellaan luontokuvaa jutustelun välillä. Muutaman kerran äärettömän kauniit otokset pääsevät ansaitsemaansa pääosaan, välillä esitetään vain sarja stillejä. Taustalla soi Nick Caven ja Warren Ellisin musiikki.
Luontodokumenttien tekijät viettävät tietenkin valtavan pitkiä aikoja luonnossa, poissa ihmismassoista ja oravanpyöristä. Mielenmaisema ja jutustelu muuttuvat helposti tuollaisissa olosuhteissa. Esimerkiksi armeijan käyneille saattaa tulla mieleen minkälaisia keloja ja keskusteluja on tullut käytyä keskellä valoisaa aamuyötä jossain Lappiin kaivetussa kuopassa samaa horisonttia kolmatta vuorokautta putkeen tuijottaen.
Odotin ehkä syvempiä totuuksia tai ammattimaista mestarillisuutta. Ajatukset ovat kuitenkin samanlaisia kuin kellä tahansa enemmän samoilemassa ja patikoimassa käyneellä. Kikat ovat lämmin pukeutuminen, hyvän paikan löytäminen ja odottelu. Ehkä se on lohduttavaakin. Jos on riittävästi malttia, kiinnostusta ja valtava määrä rahaa hyvään kamerakalustoon ja matkusteluun, pystyisi ehkä sittenkin tekemään kelvollisen luontoelokuvan.
Jutusteluissa luonnon ylistyksen seasta paistaa aika ajoin pieni anti-yhteiskunnallisuuden vire. Ne, melko vähäiset, kommentit ovat sentään perusteltuja. Luonnon ylistäminen sen sijaan sortuu samaan perisyntiin kuin puhuva pää -dokumentit, joissa kollegoiden kesken vain ylistetään dokkarin kohdetta loputtomiin. On yksinkertaisesti tarpeetonta sanoa tässä yhteydessä kauniita kuvia katsoessa: “se on upeeta, se on mahtavaa, se on ihan parasta.”
Filosofisemmalta tuntuisi lopulta vain seurata kauniita kuvia, hieno musiikki taustalla, puhkiselittelemättä kaikkea. Tämä on hieman yllättävää, sillä toinen miehistä, Sylvain Tesson, on ensisijaisesti tullut tunnetuksi kirjailijana. Aiemmin hänen runsas selostuksensa on ollut varsin toimiva keino täydentämään dokumenttien kerrontaa.
Sylvain Tesson on tavallista luontokuvaajaakin erikoistuneempi erakkoelämään. Hän on raportoinut palkituilla kirjoillaan vaelluksiaan ja retriittejään kaukana ihmistenpaljoudesta. Hän vietti 180 päivää siperialaisessa mökissä ystävänään hyllyllinen kirjallisuuden klassikoita, sauna, vodkaa ja luistimet, mistä hän raportoi kirjassaan ja elokuvassaan Alone, 180 days on lake Baikal. Todellisuudessa hän ei ollut täysin yksin, vaan vieraili ja haastatteli myös niitä paria paikallista, eli todellisia erakoita.
Velvet Queen ei tavoita samaa tunnelmaa tai tarkoitusta kuin tuo puolisen vuotta Baikaljärvellä, joka muistuttaa paikoin enemmän venäläistä kirjallisuuden klassikkoa kuin perinteistä luonto- ja matkailuelokuvaa. Velvet Queen on siihen nähden lähempänä sitä Bengalin tiikeriä, omanlaisensa klassikko tietysti sekin. Riittämiin elokuvassa on silti kauniita maisemia, eläimiä ja musiikkia tyydyttämään jo luontoelokuvista innostuneen mieltä.