Need a new search?

If you didn't find what you were looking for, try a new search!

Dracula 3D (2012)

By |2016-03-02T14:20:01+02:0017.05.2013|Kritiikit|

Sanon seuraavan siksi, jos satutte ihmettelemään, että mitä se toimittaja mussuttaa. Toisin kuin kauhuelokuviin erikoistunut toimittaja Mononen, en voi sanoa ymmärtäväni kauhuelokuvan lajia. Hän, kuten moni muu kauhun rakastaja, jos olen oikein ymmärtänyt, katsoo sitä tavallaan kuten pitää, genren itsensä kautta, kohdellen sitä ymmärtäväisesti, jopa hellästi, ottaen ilon irti yksityiskohdista, pienistä variaatioista. Kauhuelokuva on hänelle se rakkaus mitä tunnemme nähdessämme vanhan koiramme juoksevan meitä pihatiellä vastaan: eipä se yllätyksiä tarjoa kuin harvoin, mutta miksi niitä pitäisi saadakaan? Tämä ei toisaalta tarkoita sitä, etteikö kauhufani voisi nauttia yllätyksistä – ne eivät vain ole välttämättömyys, jos paketti toimii.

La Chienne (1931)

By |2016-03-02T14:40:18+02:0031.07.2013|Kritiikit|

Jean Renoir syntyi Montmartrella syksyllä 1894 samana vuonna kuin Céline, Huxley ja Cummings. Hän varttui Essoyesin maaseudulla, sai vaikutteita isänsä ympärillä pyörineistä naismalleista ja ihastui hoitajaansa Gabrielle Renardiin. Samalla hän kasvoi sisälle impressionismiin, jonka vaikutuksilla täytettynä teki myöhemmin loistavan French can-canin (elokuva esitetään Helsingin Orionissa 8.8:tta ja 11.8:tta). Hän tapasi isänsä maalariystäviä Claude Monetista Edgar Degasiin. Ensimmäisessä maailmansodassa hän haavoittui jalkaansa niin, että tuo vamma saattoi vielä vuosien kuluttua vuotaa verta. Kuuluisan mestarimaalarin poikana Jean Renoir ei tahtonut kuitenkaan seurata isänsä ammattia. Hän ryhtyi keraamikoksi, mutta vaihtoi urasuunnitelmia. D.W Griffith, Charles Chaplin, luonnollisesti saksalainen ekspressionismi ja muiden muassa Erich von Stroheim, joka myöhemmin näytteli myös Suuressa illuusiossa (Goebbelsin mukaan ”Cinematographic Enemy Number One”) olivat saaneet hänet vakuuttuneeksi elokuvan mahdollisuuksista. Vuonna 1924 hän teki ensimmäisen elokuvansa, jossa hänen vaimonsa Catherine Hessling, Auguste Renoirin malli, näytteli. Jean Renoir tahtoi vilpittömästi tehdä vaimostaan tähden.

Vodka Factory (2010)

By |2016-03-02T13:53:07+02:0005.03.2013|Kritiikit|

Elokuva, josta tekijä on yrittänyt saada kaikella tahdolla positiivisen, vaikka tietää, että olisi voinut kuvata asiat paljon, paljon pessimistisemmiksi. Sellaisiksi, mitä ne usein tuppaa olemaan – ja kuitenkin tässä kuvataan elämää ilman, että sitä yritettäisiin erityisesti manipuloida näyttämään joltain muulta kuin mitä se on, vaikka toive yrittää kaivaa elämästä jotakin positiivista, on ollut ilmeinen lähtökohta tälle teokselle.

La femme d’à côté (1981)

By |2016-03-02T14:38:40+02:0012.07.2013|Kritiikit|

Kohtalokas nainen on hienotunteinen, uskaltamaton, tyylitelty ja, mikäli lopun aavistaa jo alkumetreistä, myös täysin harmiton elokuva. Enää ei ole nuorekasta innokkuutta, uhmaa, kapinaa, seikkailumieltä. 400 Kepposta ja Jules ja Jim näyttävät nyt luonnollisilta nuoruuden purkauksilta kohti vanhuutta laskeutuvan intohimoisen eläjän retrospektiivissä. Oliko F. Truffaut lupaus, joka haihtui kuin höyhen tuleen? Toisin kysyen onko Truffaut tehnyt Kesyttömän jälkeen ainuttakaan hyvää parempaa elokuvaa?

Charlotte for Ever (1986)

By |2016-03-02T13:21:12+02:0015.02.2013|Kritiikit|

Serge Gainsbourgia pidetään yleisesti yhtenä merkittävimmistä ranskalaisista muusikoista, erityisesti leikittelevien, usein pikkutuhmien sanoitustensa takia, eikä miehellä ollut vaikeuksia valloittaa musiikin alalajeja laidasta laitaan. Ranskassa hän on kansallissankarin asemassa. 80-luvulla, kun elämä oli jo kääntymässä ehtoopuolelle, hän oli televisio-ohjelmien vakikasvo, esiintyen usein humalassa pitkälle edenneen alkoholisminsa takia. Päihtymystilansa lisäksi Gainsbourg shokeerasi muun muassa sanomalla Whitney Houstonille haluavansa panna tätä, polttamalla seteleitä ja käyttäytymällä kuin kliseinen rappiotaitelija.

The Brown Bunny (2003)

By |2016-03-02T13:53:18+02:0006.03.2013|Kritiikit|

Ehkä ensimmäisenä kokee hämmennystä tai puutuneisuutta. Loputtomalta tuntuvassa alkukohtauksessa seurataan käsivaralla kuvattua moottoripyöräkilpailua, joka jatkuu ja jatkuu ilman minkäänlaista dramatiikkaa, yllätystä tai murtumaa. Pyörät hidastavat mutkassa ja kiihdyttävät uudelleen, kunnes syöksyvät jälleen eteenpäin seuraavalla suoralla. Moottorien äänet katoavat ja jylähtävät uudelleen. Sää on tavanomaisen tylsistyneen aurinkoinen. Kamera yrittää ilmeisestikin pysytellä elokuvan päähenkilössä, Bud Clayssä (Vincent Gallo), välillä hetkellisesti hukaten hänet, mutta lopulta löytäen taas uudelleen.

Go to Top